Alle puoli vuotta lapsemme kuolemasta kuultua: ”oon
loukkaantunut, kun ette oo onnitellu meitä tästä raskaudesta. Se on asia, jota
en voi antaa anteeksi.” Ja sen jälkeen paljon myöhemmin: ”… sun ei tarvii olla
empaattinen sun taustan takia, ei se vaan mene niin.” Ja vielä paljon
myöhemmin: ”Ajattelen, ettet sen takia olisi ”vihainen” jollekulle, joka
odottaa poikavauvaa… Se on asia, jota en oikein osaa ajatella.” Nämä nyt ovat
vain esimerkkejä muiden joukossa.
Tuohon viimeisimpään otin kantaa näin: ”Ei niitä asioita
tarvii ymmärtää, on varmaan aika paljon asioita ja tunteita, mitä kukaan muu
kuin saman kokenut ei voi ymmärtää, eikä välttämättä edes sellainen ihminen.
Pääasia mulle on se, että saisin vaan sanoo ja tuntee ne tunteet, ei niitä
tarvii kenenkään järjellä ymmärtää.”
Olen pyrkinyt koko ajan rehellisyyteen. Haluan kertoa, miltä
musta tuntuu ja ottaa sen riskin joka ikinen kerta, että tuun teilatuksi. Olen monen monta kertaa kertonut, ettei mun tunteissa ole mitään henkilökohtaista
ketään ihmistä kohtaan. Ne ovat henkilökohtaisia ainoastaan mulle ja ne kaikki
heijastuu siihen, mitä koen, kun mun oma lapsi on kuollut. Olen kateellinen,
olen vihainen, olen katkera… Vaikeita tunteita, nykyään paljon helpommin
siedettäviä, kun joskus aikaisemmin. Läsnä harvemmin, kuin joskus aiemmin.
Mutta tunteita, jotka tulee ajoittain, tietyissä tilanteissa.
En halua esittää kenellekään, että tuntisin mitään suuria
onnen tunteita kenenkään puolesta esimerkiksi siitä, kun joku saa esikoisensa elävänä.
Mutta se ei tarkoita myöskään sitä, että toivoisin sellaiselle ihmiselle mitään
pahaa. En ikinä koskaan haluaisi, että kukaan ihminen joutuisi kokemaan tätä.
Samalla olen kuitenkin katkera ja vihainen, miksi minä en koskaan saanut tuntea
onnea siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi? Miksi minä jouduin hautaamaan
oman esikoiseni? Onni vaihtui koko loppuelämän kestäväksi suruksi. Luojan
kiitos sain kokea äitiyden onnen elävänä syntyneestä lapsesta kuopukseni kohdalla ja siitä olen joka sekunti
kiitollinen, mutta se ei tuo takaisin esikoistani.
En myöskään osaa edelleenkään suhtautua siihen erityisen ”empaattisesti”,
jos joku ei tule heti raskaaksi tai joutuu käymään vaikean tien siihen, että
sen oman biologisen lapsen saa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin, että se tuottaa
suurta surua ja epätietoisuutta. Sitten jos sen lapsen kuitenkin elävänä
syliinsä saa, koen, että se on niin suuri ihme ja onneksi meillä Suomessa on
todella hyvät lapsettomuushoidot. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellaiselle
ihmiselle asia on hänen elämänsä suurin kriisi ja suru. Ehkä minä en vain ole vielä
tänä päivänä paras valinta sellaisissa hetkissä, jos kaipaa tukea tai lohtua. Toivottavasti
joskus olen.
Ehkä ongelma on ihmisillä siinä, että sanon ääneen sen, mitä
ajattelen. En halua hyppiä riemusta, en halua miellyttää ihmisiä vain siksi,
kun joku toinen niin haluaa. Haluan olla rehellinen. Miksi ylipäänsä ihmiset ovat
niin kovasti toisten reaktioista riippuvaisia? Eikö oma onni ole kaikista
tärkeintä? Jos joku tulisi minulle sanomaan, että ”älä pahastu kun reagoin
näin, tuntuu vaan todella pahalta, enkä oikein nyt osaa sanoa mitään järkevää. En
osaa tuntea onnea puolestasi, siitä syystä että…” Voin joko valita, otanko
itseeni vai yritänkö ymmärtää. Ja mitä sitten, vaikka en edes ymmärtäisi? Miksen
voisi antaa toiselle ihmiselle tilaa tuntea omia tunteitaan? Miksi minun oma
onneni olisi riippuvainen siitä, onko joku toinen puolestani onnellinen? Ja
vaikka toinen sanoisi ajattelemattaankin rumasti, ehkä hän joskus osaisi sen
perustella.
Edelleenkään raskaus sinänsä ei tuota minulle tunnetta, että
onnittelisin jotain lapsesta. Toivotan onnea odotukseen. Minulle lapsi ei ole
koskaan itsestäänselvyys tai syntyvä elävänä, niin kauan kunnes se siinä
sylissä elävänä on. Monille muille se ei onneksi ole niin mustavalkoista. Kadehdin
niitä, jotka ostavat kaiken valmiiksi jo viikolla 12. Onneksi he voivat luottaa
elämään, eivätkä edes osaa varautua siihen, että joku voisi heidän kohdallaan
mennä pieleen. Itse en sellaisia vaaleanpunaisia laseja ole koskaan omistanut.
En myöskään edelleenkään mene kovin mielelläni katsomaan kenenkään
vastasyntyneitä lapsia, koska haluan suojella itseäni sellaisilta tilanteilta
ja tunteilta, joista tiedän vielä kärsiväni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä,
etteikö minua kiinnostaisi kenenkään muun lapset tai että haluaisin tietoisesti
tehdä toiselle pahan mielen. Varjelen itseäni sellaisilta asioilta, joilta koen
tarpeelliseksi varjella.
Kuinka moni teistä tietää, miltä tuntuu haudata oma
lapsensa? Kuinka moni teistä tietää, millaista elämä on sen jälkeen? Ja vaikka
tietäisitte, ette voi tietää, millaista se on silti ihmisellä itsellään,
yksilöllä. Kuinka moni teistä arvostelee ystävänsä tai läheisensä tapoja
kasvattaa lapsiaan tai tapaa toimia vanhempina? Itse koen sen varmaan
samanlaisena punaisena vaatteena, jos joku arvostelee tapaani surra tai elää
elämääni lapsen kuoleman jälkeen. Tai jos joku arvostelee niitä tunteita, joita
minä tunnen tai sanon ääneen. Mitä kukaan on oikeasti sanomaan yhtään
kenellekään? Suru on ainut asia, jota voin hoitaa lapseni kuoleman jälkeen. En
voi häntä kasvattaa, en voi häntä koskettaa. Vaalin ja varjelen suruani, se on
minun yksityisasiani, jota kyllä sanon ääneen, halusit sitä tai et. Se on
oikeuteni.
Käyn terapiassa ja käsittelen tunteitani. Yritän koko ajan
saada tunteitani helpommaksi kestää ja sietää. Haluan tuntea aidosti onnea
muiden puolesta ja oppia elämään kevyemmin oman menetykseni kanssa. Nyt on
kulunut neljä vuotta lapseni kuolemasta ja se on lyhyt aika niin valtavasta
menetyksestä. Ja siihen liittyy paljon kipua ja tuskaa edelleen, mutta niiden
kanssa on oppinut elämään. On kuitenkin asioita, joissa olen ehdoton, ehkä vielä,
ehkä aina. Pääasia on se, että olen valmis seisomaan tunteideni rinnalla ja
olemaan itselleni rehellinen. En edelleenkään aio pakottaa itseäni mihinkään, koska
uskon sen olevan ainut tie tasapainoon ja parempaan tulevaisuuteen. En voi
sille mitään, jos sinä et sitä kestä. En silti aio miellyttää sinua vain siksi,
että sinä niin haluat.
Pyrin ja opettelen itse näkemään asioita tekojen ja
tunteiden takana. Tekemistä sen asian kanssa riittää vielä paljon, varmasti
loppuelämäni. Ihmiset tekevät hirveitä asioita päivittäin, mutta uskon, että
kaikelle on silti syynsä. En usko siihen, että ihminen syntyy pahaksi. Ei
kenenkään tekoja tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää. Jos et tiedä
tai ole itse kokenut sitä, mitä toinen on, älä arvostele. Yritä kestää, koska
se, mitä sinä joudut siitä kestämään, on vain pieni pala sitä kaikkea, mitä
ihminen itse joutuu omien ongelmiensa, tuskansa ja surunsa keskellä kantamaan.
Ihminen itse elää siinä todellisuudessa läsnä jokaisessa hengenvedossaan. Sinä
et tule ikinä tietämään täysin, miltä hänestä tuntuu, mutta voit yrittää.
Jokainen meistä voi yrittää.
