Hyvästien aika

Aamun jo sarastaessa sairaalan ”lastenhoitohuoneen” ikkunoista oli hyvästien aika. Niin me silloin ajattelimme (myöhemmin hyvästelimme Einon vielä hautajaisten yhteydessä). Pienessä tilassa oli hetken vain meidän oma pieni perheemme, me vanhemmat ja Eino. Tilanne oli kaikella tavalla niin epätodellinen kuin ikinä voi kuvitella minkään tilanteen elämässä olevan. Mikään ei tuntunut todelliselta. Eino ei itkenyt eikä huutanut, hän ei reagoinut kosketuksiimme. Minä en tuntenut fyysistä kipua synnytyksestä, henkinen kipu vei kaiken muun mukanaan. Seuranamme oli tuska ja epätoivo, suunnaton suru ja epätodellinen olo. Huoneessa kantautui vain meidän itkumme, minun huutoni ja kysymykset siitä, miksi juuri meille kävi näin?

Koko opiskeluaikani olin vältellyt kuolleen ihmisen kohtaamista. Silloin ajattelin olevani liian herkkä siihen, ajattelin etten ikinä pystyisi kohtaamaan kuollutta ihmistä muuta kuin pakon edessä. Nyt olin tullut elämässäni siihen hetkeen, missä en enää voinut sitä asiaa paeta. Siinäkö se ensimmäinen kuollut ihminen nyt makasi edessäni? Minun oma pieni poikani, pienessä pahvisessa arkussa, kukkia rinnallaan, pienessä valkoisessa nallehaalarissaan, valkoisessa myssyssään ja tiukasti kapaloituna valkoiseen harsoliinaan. Nallehaalari oli otettu kodistamme mukaan sairaalaan, siihen Eino oli tarkoitus pukea sairaalasta kotiin lähtiessä. Se oli mieheni lempivaate pojallemme. Ennen Einon syntymää mieheni vitsaili Einon kulkevan aina nallehaalarissaan. Nyt sekin sitten on konkreettisesti todellista, Eino kulkee aina pienessä nallehaalarissaan.

Kätilö kehotti meitä ottamaan vielä muutamia kuvia Einosta. Sen pienen yhteisen hetkemme jälkeen Eino vietiin meiltä pois, sinne minne kuolleet ihmiset viedään ennen hautaamista, sairaalan ruumishuoneelle. Me jäimme vielä synnytyssaliin kätilömme kanssa. Kätilö ojensi meille valkoisen paperiarkin, jonka sisällä oli pieni pala pahvia. Valkoisessa paperiarkissa oli kirjoitettuna Einon tiedot; nimi, mitat ja syntymäaika. Lisäksi paperiin oli laitettu teipillä kiinni pieni ruskea hiuskiehkura. Se oli Einon pisin hiuskiehkura. Pienelle pahvinpalaselle oli painettuna Einon käden-ja jalanjälki. Siinä paperiarkissa oli kaikki, mitä meillä oli jäljellä pojastamme. Siinä oli ainoat konkreettiset muistot ottamiemme kuvien lisäksi, mitä saimme pojastamme meidän elämänmatkallemme mukaan. Sillä kertaa sairaalasta kotimatkalle synnytyksen jälkeen ei lähtenyt onnelliset vanhemmat pienen poikalapsensa kanssa, vaan tuskaansa turtuneet vanhemmat, joilla oli käsissään vain pieni valkoinen paperiarkki.

All Good Things Come To An End

Oli maanantai-aamu, huhtikuun 21.päivä vuonna 2014. Raskausviikkoja oli sillä hetkellä kasassa 41+2. Olimme käyneet perjantain ja lauantain välisenä yönä Taysin synnytyspäivystyksessä minun kipeiden supistusteni takia. Kaikki oli silloin hyvin, kuten aina siihen asti oli raskauden aikana ollutkin. Meidät lähetettiin kuitenkin lauantai-aamuna takaisin kotiin odottelemaan, josko synnytys lähtisi etenemään. Lauantaina ja sunnuntaina olin vähän huolissani vähentyneiden liikkeiden takia ja soittelin sairaalaan, onko huoli aiheellista. Kaikki neuvoivat samaa, niin kun itsekin sen ajattelin ”vauvan liikkeet vähenevät loppuvaiheessa ja vauva nukkuu paljon. Odottele vain kotona niin kauan, kun supistukset ovat semmoisia, ettet enää kestä kipua”.

Niinhän me toimittiin. Odottelimme ja valvoimme. Meinasimme taas sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähteä, mutta päätimme edelleen odotella, koska supistukset hiipuivat kerta toisensa jälkeen. Maanantai-aamuna kello 11 aikaan supistukset alkoivat taas voimakkaina ja säännöllisinä. Soitin jälleen sairaalaan ja kysyin, koska pitäisi tulla. He käskivät vielä odottamaan. Viiden aikaan iltapäivällä mieheni sanoi, että nyt mennään. Olin samaa mieltä ja niin me lähdimme ajamaan kohti sairaalaa, kohti uutta elämän alkua. Aurinko paistoi ja radiossa soi Nelly Furtadon – All Good Things Come To An End. Muistan ikuisesti sen, kun kiihdytimme Tampereen moottoritielle Ideaparkin kohdalta, taivas aukeni edessämme ja meitä jännitti tuleva synnytys. Odotimme enemmän kuin mitään olimme ikinä elämässämme odottaneet niitä kaikkia elämänmuutoksia, sitä onnen ja riemun tunnetta, mitä tuleva lapsemme toisi tullessaan.

Saavuimme synnytyspäivystykseen puoli kuuden aikaan maanantai-iltana. Tavalliseen tapaan mieheni jäi synnytysvastaanoton aulaan odottelemaan ja minut otettiin sydänkäyrälle. Ensin kätilö pyöritteli minua ympäriinsä ja yritti saada vauvamme sydänäänet kuulumaan. Tajusin siinä samassa, että jotain ongelmia oli, koska äänet eivät alkaneet kuulumaan. Kätilö meni verhon toiselle puolelle kuiskaamaan lääkärille jotakin tilanteestani. Olin kuulevinani lauseen ”vauvan sykkeet ovat 111”. Silloin ajattelin, että nyt on kiire tai jotain on pielessä. Lääkäri tuli kätilön mukana katsomaan tilannettani. Lääkäri sanoi, että hän haluaa katsoa ultralla, missä kohtaa vauva on, jotta minua ei tarvitse pyöritellä ympäriinsä sykkeiden löytämiseksi. Lähdimme viereiseen huoneeseen, mieheni odotti edelleen käytävässä.

Menimme ultrahuoneeseen ja lääkäri alkoi ultraamaan minua. Kätilö ja lääkäri tuijottivat näyttöä hiljaa ja minä makasin kysymysmerkkinä vieressä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, minua jännitti ja pelotti. Kun toinen lääkäri saapui huoneeseen eikä kukaan puhunut vieläkään mitään, ajattelin tietäväni jo vastauksen. Lääkäri tarttui käsistäni kiinni ja sieltähän se vastaus tulikin: ”me olemme pahoillamme, mutta vauvan sykettä ei enää löydy”. Tässä vaiheessa minut valtasi shokki ja käsittämättömät ajatukset siitä, miten tämä voi olla mahdollista. Kätilö lähti siinä samassa hakemaan miestäni käytävästä. Mieheni tuli huoneeseen aivan ulkona tilanteesta kysyen tyynen rauhallisena ”mitäs täällä tapahtuu?”. Hänhän oli vain luullut, että olen muuten vain siinä huoneessa, eikä hän ollut osannut aavistaa mitään pahaa tapahtuneen. Kätilö ja lääkärit eivät sanoneet mitään mieheni kysymykseen ja minä vain huusin: ”Meidän vauva on kuollut!”. Siinä vaiheessa olimme mieheni kanssa samalla tasolla. Hän murtui ja minä aloin jo pelätä omaakin kuolemaa siinä samassa.

Lääkärit vakuuttelivat meitä, ettei minulla ole mitään hätää, synnytys on jo käynnissä ja minun pitää synnyttää lapsemme vielä normaalisti alakautta. Ajatus oman lapsen synnyttämisestä kuolleena tuntui hirveältä ja täysin kohtuuttomalta. Pitäisikö minun vielä synnyttääkin kuollut lapseni, eikö tämä kaikki olisi muutenkin jo tarpeeksi? Kuolenko synnytykseen? Päässäni pyöri tuhat kysymystä ja pelko lisääntyi entisestään. Lääkärit yrittivät parhaansa mukaan rauhoitella meitä ja kertoivat, kuinka tilanne lähtisi etenemään. Halusimme kuitenkin ensin soittaa kaikki läheisemme lävitse ja kertoa tilanteestamme. Ikuisesti tulen muistamaan puheluni äidilleni: ”MITÄ? EIKÄ? EI VOI OLLA TOTTA, EIIIIIIIIII!”. Niin käsittämättömältä ja pahalta unelta kuin kaikki tuntuikin, totta se vain kaikki ikävä kyllä oli. Äitini, siskoni, isäni ja mieheni äiti saapuivat sairaalaan puoli 8 aikaan illalla. Meille oli järjestetty huone, jossa saimme ottaa heidät vastaan. Kätilö oli myös kokoajan kanssamme. Lääkäri tuli kertomaan tilanteesta myös läheisillemme. Kaikki olivat surun murtamia.

Siirryimme synnytyssaliin yhdeksän aikaan illalla. Iltavuoroonsa päättävä kätilö otti meidät vastaan salissa. Meitä kohdeltiin hyvin ja kätilö jatkoi rauhoittelua ja kertoi meille, mitä edessämme odottaisi. Kymmeneltä saapui yövuoron kätilö, joka oli kanssamme koko synnytyksen ajan. Puoli yhdentoista aikaan sain epiduraalipuudutuksen ja synnytystäni alettiin vauhdittamaan oksitosiinin avulla. Tunnit olivat pitkiä, varsinkin miehestäni minuutit ja tunnit tuntuivat ikuisuudelta. Vaikka minulle ei annettu rauhoittavaa lääkettä, synnytyksen alkuvaiheessa oloni oli jotenkin levollinen. Mieheni kiersi sänkyäni monet kerrat ympäri, juttelimme kätilömme kanssa ja kävimme kokoajan tilannetta lävitse.

Tiesimme lapsemme syntyvän pian. Tunteja oli kulunut, levollinen oloni oli haihtunut ja minua alkoi pelottamaan entisestään. Tärisin ja vapisin ja pelkäsin kuolemaani entistä enemmän. Mieheni ja kätilö rauhoittelivat minua. Kaikki sujui lopulta täysin normaalin synnytyksen tavoin ja selvisin hengissä. Rakas pieni enkelipoikamme syntyi kello 3.49 varhain tiistaiaamuna. Mittaa pienellä pojallamme oli 52cm ja 3005g. Kiharat ruskeat hiukset, isot kädet ja jalat. Minun mielestä käsivarteillani lepäsi aivan isänsä näköinen poika. Nimesimme hänet Einoksi.

Pian synnytyksen jälkeen selvisi, että Einon napanuora oli tiukasti hänen kaulansa ja jalkansa ympärillä, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Kuolema oli sekunneista kiinni. Kukaan ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Siinä samassa selvisi myös se, että koko elämämme muuttui lopullisesti yhdessä silmänräpäyksessä ja meiltä vietiin se maailman tärkein asia ja ihminen, meidän oma pieni poikamme. Kaikki ne onnentunteet, odotukset ja riemunhetket vaihtuivat tyhjyydeksi ja suruksi, koko elämän uudelleenrakentamiseksi, ilman sitä rakkainta lastamme, jonka piti kulkea matkassamme meidän vanhempien loppuelämän ajan.