Siitä päivästä tuli kuin tulikin elämämme onnellisin päivä. Sektio sujui hyvin, lukuunottamatta sitä, että leikkurin henkilökunta oli lukenut ilmeisesti mun papereita "vähän" väärin ja luuli, että tällä kertaa tulen synnyttämään kuollutta lasta. Henkilökunta esitteli itsensä vähän surullisin naamoin, mutta en kiinnittänyt asiaan huomiota sen enempää, koska itse olin niin paniikissa muutenkin.
No siinä sitten ennen h-hetkeä päätti hoitaja kertoa pahoittelunsa heidän apeasta käytöksestä. He olivat luulleet, että alkavat leikata kuollutta lasta ulos sisältäni, kunnes kätilö oli ilmeisesti lukenut heille paperini uudestaan. Ei ollut ehkä kovin hyvä hetki kertoa minulle juuri ennen lapsen syntymää tällaisesta väärinkäsityksestä, koska se lisäsi pakokauhua entisestään ja olin ihan varma, ettei tämäkään hyvin suju.
Lopulta kuitenkin henkilökunta alkoi käyttäytymään niin kuin pitikin ja he kannustivat ja tsemppasivat ja kertoivat kokoajan mitä tapahtuu. Menimme saliin 7.50 ja 8.25 syntyi pieni poikamme mitoin 50cm ja 3260g. Sitä rääkäisyä, jonka poikamme päästi heti ulos päästyään, en varmasti ikinä tule unohtamaan. Enkä sitä helpotuksen ja rakkauden tunnetta ja sitä, kuinka molemmat meistä vanhemmista puhkesivat sillä sekunnilla monien kyynelien valtaan. Ja lopulta sitä hetkeä, kun vihdoin sain eläväisen pikkuveljen syliini.
Pikkuveli on aivan isoveljensä kopio, mutta silti varmasti täysin oma persoonansa. Ensimmäisenä vuorokautenaan hän on kiltisti vain nukkunut ja herännyt välillä syömään. Jaksoi hän yöllä ja aamulla sentään muutaman tunnin meitäkin tuijotella. Itku on tullut vain silloin, kun vaipanvaihdon yhteydessä tulee kylmä. Hän vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä elämäänsä, kuin vanhemmatkin tällä hetkellä.
Minä voin hyvin, eilen olen jo päivällä lähtenyt kävelemään ja toiminut omin avuin. Tottakai kipuja on, mutta ne ovat toisin täyssijaisia tuntemuksia. Juuri nyt olo on epätodellinen, eikä tätä pysty uskomaan todeksi, että vihdoin meillä on se pieni elävä ihminen sylissä. Ja voi kuinka me häntä rakastammekaan. Ja kuinka paljon me toivomme, että hänet me saamme täällä luonamme myös pitää meidän elämämme loppuun saakka.
Miksi rakkain pienokaisemme lähdit pois, sun täällä niin hyvä olla ois. Me sulle maailman parhaat vanhemmat oltu ois, kunpa sut rakas Einomme vielä takaisin saada vois.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
torstai 11. kesäkuuta 2015
Pelko
Se on oikeastaan ainut tunne, mitä mun päähäni tällä
hetkellä mahtuu. Ja on mahtunut jo aika pitkän aikaa. Kuinka paljon sitä
voikaan pelätä, että menettää tämänkin lapsen? On kauheata yrittää käydä
nukkumaan peläten joka hetki sitä, että herää siihen, kun kohdussa on taas
kuollut lapsi. Mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois aivan viime metreillä?
Tällaista meille oikeastaan kuuluu. Vahtimista, valvomista, liikkeiden kyttäämistä, pelkoa, kauhua, ahdistusta, odotusta, jännitystä, sekoilua. Välillä olen diagnosoinut itselleni kaikki maailman raskausmyrkytykset ja tulehdukset ja liialliset lapsivesimäärät yms yms yms, mutta vielä tähän mennessä en ole vastaavia diagnooseja terveydenhuollon ammattilaisilta saanut. Nyt saavuimme juuri
Tayssista kotiin, viimeiseltä äitiyspolikäynniltä. Samat uutiset kotiin
tuotavana kuin joka kerta tähänkin mennessä. ”Vauvalla on kaikki hyvin, käyrä
on priima, liikkuu tosi paljon, tosi virkeä, napanuoran virtaukset kunnossa”
jne jne. Lisäksi vauva istuu. On istunut jo jostain 30 viikolta asti. Näin
ollen sektioaika on lyöty lukkoon. Tiistaina 16.6.2015 klo 7.15 meidän pitäisi olla sairaalan osastolla ilmoittautumassa ja n. klo 8 siirtyä leikkaussaliin. Kätilö oli käynyt viime viikolla vaatimassa meille aamun ensimmäistä aikaa, ettei
meidän tarvitsisi odottaa yhtään sen kauempaa enää, kun vain sen aivan
pakollisen.
En osaa pelätä sektiota. Ajattelen, että synnytyksessä on
aina riskinsä. Leikkauksessa on, mutta niin on myös luonnollisessa
synnytyksessä. Mulle on oikeastaan ollut helpotus, että vauva on päättänyt
istuskella ja viihtyä perätilassa. En ole suostunut ulkoiseen kääntöyritykseen, sillä jos vauva haluaa istua, niin sitten istuu. Vaikka kaiken aikaa sitä mietinkin, että vielä hän onnistuu sotkeutumaan napanuoraansa ja potkaisemaan itseltään hengen, tuntuu se silti paremmalta, että hän istuu ja potkii, kuin että hän olisi pää alaspäin.
Viikkoja on tiistaina 37+6, jos sinne asti pääsemme.
Psyykkeen takia ei ole tarvinnut tapella siitä, etteikö alusta asti ole ollut
selvää, että käynnistys tai sektio tapahtuu hyvissä ajoin ennen laskettua
aikaa. Sektio tuntuu hyvältä ratkaisulta, oikealta. Perätilasta en alkaisi
missään nimessä synnyttämään, riskejä on liikaa. Lisäksi Eino kuoli kolme
päivää kestäneiden supisteluiden aikana, enkä kestäisi enää odottaa ja odottaa
ja odottaa, koska se vauva syntyy. Heikkikään ei jaksaisi sitä. Näillä viikoilla kun käynnistely saattaisi
viedä useamman päivän, ennen kun jotain alkaisi tapahtumaan. Nyt tiedän, miten
kaiken pitäisi edetä ja milloin me saamme vauvan, joko elävänä tai kuolleena. Toki
tiistaihin on vielä loputtoman pitkä aika…
Tällä hetkellä oikeastaan mikään ei lohduta. Vaikka kokoajan
vauvalla on ollut kaikki hyvin, ei se merkitse minulle mitään. Niin oli
Einollakin. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin. En voi
uskoa, että nyt kaikki menee hyvin ja saamme sen vauvan kotiin asti. Niinhän
piti viimeksikin saada. Miksei kukaan voisi vain luvata, että vauva selviää
vielä tämän 4,5 vuorokautta hengissä ja sitten saamme hänet syliimme. Tämä
neljä ja puoli vuorokauttakin tuntuu nyt vielä ikuisuudelta. Kaikkien muiden lasten syntymät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta se, että me saisimme elävän lapsen, tuntuu maailman suurimmalta ihmeeltä ja sitä se meille olisikin.
Tänään kätilö halasi minua muutamaan otteeseen. Hän sanoi lähtiessämme "toivon koko sydämestäni, että teillä menee kaikki hyvin. Ootte ihania. Tuun heti tiistaina katsomaan teitä osastolle.". Juhannuksen jälkeiselle viikolle psykologi ja terveydenhoitaja on jo varannut ajat, koska he voivat tulla katsomaan meitä. Eilen serkkuni sanoi, että hänen täytyy ostaa uusi puku ristiäisiin. Osa läheisistä varovasti suunnittelee juhannusta, jotta voivat olla kanssamme. Itselle kaikki tuollaiset suunnitelmat tuntuvat vielä niin kaukaisilta. Mutta silti koko sydämestäni toivon ja rukoilen, että tällä kertaa kaikki nuo muiden suunnitelmat toteutuvat ja myös he saavat nähdä sen pienen ihmeen. Ennen kaikkea toivon, että me Heikin kanssa saamme pienen elävän pikkuveljen tänne luoksemme tekemään elämästämme taas elämisen arvoisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)