lauantai 20. tammikuuta 2018

Vuosi 2017

Pitkään on ollut semmonen olo, ettei kiinnosta kirjottaa tai vielä vähemmän kertoo, mitä kuuluu... mutta nyt jostain tuli semmoinen olo, että vois kirjoitella taas vähän kuluneesta vuodesta 2017 ja siitä, miltä elämä näyttää kohta neljä vuotta Einon kuoleman jälkeen.

Omalla tavallaan vuosi 2017 on ollut todella raskas vuosi, mutta oon myös kokenut valtavasti onnistumisen ja helpotuksen tunteita. Pääsin vihdoin opiskelemaan sosionomiksi, viiden vuoden yrityksen jälkeen odotus palkittiin. Uskalsin hypätä tuntemattomaan, tutustua uusiin ihmisiin ja kertoa heille kokemuksistani, silti haluamatta sen enempää erottua porukasta. Olen myös tehnyt kokemusasiantuntijan hommia vapaaehtoistyönä. Olen käynyt puhumassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, Kangasalan neuvolan henkilökunnalle, omassa luokassani sekä pitänyt verkkoluentoja sosionomiopiskelijoille. Ensi viikolla menen puhumaan valmistuville terveydenhoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijoille. Kokemukset ovat olleet upeita, olen saanut kiitosta niistä ja ne ovat olleet myös itselleni jonkinlaisia rohkeuden virstanpylväitä.

Suoritin koulua vuoden aikana yli 80 opintopistettä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, kävin silloin tällöin koululla. Lisäksi saan hyväksilukuja menneistä opinnoista ja tässä vaiheessa olen suorittanut suunnilleen puolet koulusta eli olen ihan hyvässä tahdissa sen suhteen. Syksyllä menin ensimmäiseen harjoitteluun ja selvisin siitä hengissä, vaikka aluksi vähän sitä epäilinkin. Se on varmaan ollut tähän mennessä henkilökohtaisesti suurin asia itselleni, että uskalsin palata takaisin "työelämään" yli neljän vuoden tauon jälkeen.

Syksy sitten kuitenkin oli kaikin puolin todella raskas. Tein vähän liikaa koulua ja väsymys painoi tasapainoilleissa kodin ja kouluhommien ja oman jaksamisen ja rajojen kanssa. Vaihdoin terapeuttia ja aloitin traumaterapian syksyllä, halusin kokeilla jotain uutta ja se on tuntunut hyvältä. Traumaterapiassa tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan ja se tuntuu mielenkiintoiselta.

Harjoitteluni sujui kaikin puolin hyvin, tykkäsin valtavasti koulukuraattorin hommasta ja pääsin näkemään kaikenlaista. Mutta harjoittelun loppuvaiheessa näinkin sitten vähän liikaa tässä elämäntilanteessa. Jouduin todistamaan läheltä kuolemaa ja valtavaa menetystä ja jouduin osittain toimimaan siinä myös ammattilaisen roolissa. Sen kokemuksen jälkeen alkoi voimakas oireilu omassa elämässä. Keho reagoi ja oma trauma oireili ja nousi pintaan eri tavalla kuin ennen. En ole Einon kuoleman jälkeen reagoinut kehollani mitenkään ja se oli pelottavaa ja pelkäsin välillä sekoavani.

Kehotuntemukset ovat puristusta rinnassa, sydämentykytyksiä, paniikkioireita, hengitysvaikuksia ja kaikenlaista levottomuutta sekä ahdistusta. Ne onneksi helpottivat kuitenkin ajan kanssa, mutta silti huomasin oman rajallisuuteni, eikä minusta ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kriisityöhön, niin kun olin ajatellut tähän asti. Tähän kaikkeen yhdistettynä valtava väsymys ja loppuvuoden suuri määrä kouluun liittyviä deadlineja oli aikamoinen yhdistelmä, jossa joutui vähän rämpimään. Siitäkin selvittiin. Loppuvuonna juoksin vielä verikokeissa, kun olo oli jokseenkin heikko, mutta nekin oli kunnossa, joten nyt tietää taas vähän hellittää ja sen olen tehnytkin.

Vuonna 2017 sai myös kokea valitettavasti ymmärtämättömyyttä omasta tilanteesta ja edelleen tuntuu siltä, että pitääkö siitä jatkuvasti muistuttaa ihmisiä, että se lapsi on kuollut nyt ja aina ja se vaikuttaa tietyllä tavalla omaan elämään joka hetki. On surullista huomata, että lopulta ihminen on aika itsekäs olento, eikä valitettavan usein osaa kuvitella itseään muiden kenkiin vaan näkee vaan oman elämänsä. Mutta siihen on tottunut tässä vuosien aikana, että valitettavan moni ei vaan ymmärrä, eikä sitä tietysti voi olettaakaan, koska onneksi kovin monelle ei tätä kohtaloa ole jaettu.

Vuoden 2017 jokaisena päivänä tunsin kuitenkin kiitollisuutta perheestäni ja ihmisistä, jotka kulkevat rinnallamme edelleen. Eniten kiitosta sain ja saan joka sekunti tuntea pienestä (nyt kyllä oikeesti jo tosi isosta) Veikasta. Hän on aurinko ja valo jokaisessa päivässä, vaikka kaikki muu olisi kuinka synkkää. On mahtavaa seurata hänen kehitystään, miten valtavasti hän oppii koko ajan. Joka päivä hänen kanssaan olen oppinut valtavasti myös itsestäni ja saan toteuttaa ja kehittää itseäni äitinä ja ihmisenä.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

"Kun Suomella meni taloudellisesti hyvin, luotiin ihmisille kaikenlaisia tarpeita, joita ei koskaan ennen edes tiedostettu olevan. Yksi näistä luoduista tarpeista on subjektiivinen päivähoito-oikeus." Jotenkin näin sen yksi meidän opettajista sanoitti Sote-seminaarissa. No, mutta se taloudellisesta puolesta, keksittynä tarpeena sitä itsekin suurimmaksi osaksi pidän. En puhu tässä tekstissä nyt niistä, kenelle se subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeesti ehkä hyödyllinen (mielenterveysongelmat perheessä, yksinhuoltajat, lapsen erityistarpeet jne jne.), vaan puhun ihan yleisesti siitä, mitä koko asiasta ajattelen. Enkä perusta tietojani millekään tilastoille, vaan omiin kokemuksiin ja maalaisjärkeen.

Jo silloin, kun tein päivähoitajana töitä (ehkä kuus vuotta sit), alkoi se olla enemmän sääntö kun poikkeus, että kun kotona oli pieni vauva, niin isompi sisarus tuotiin hoitoon. Ja ei todellakaan mitään 4-5-vuotiaita muutamiks tunneiks virikehoitoon, vaan ihan pitkiksi päiviksi sinne olemaan, koska äiti/isä ei jaksa hoitaa molempia, kun on pieni vauva ja kaikkee. Miksi koko päivähoito on edes kehitetty? Siksi, että vanhemmat käy töissä. Siksi, että on tehtävä töitä eikä ole varaa olla lapsen kanssa kotona.

Mutta mihin sitä nykyään yhä enenevissä määrin käytetään? Siihen, kun vanhemmat ei jaksa ihan perus arkea, siihen kun on useampi kuin yksi lapsi, siihen kun väitetääns alle 3-vuotiaan lapsen tarvitsevan enemmän virikkeitä ja vierasta aikuista ja sosiaalisia kontakteja, kuin omia vanhempiaan, omaa perhettä ja arkea siellä kotona? Tai enemmän virikkeitä ja kasvatuksellisia asioita kuin esimerkiksi erilaiset kerhot tarjoavat? Tuntuu, että vastuuta lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirretään yhä enenevissä määrin muiden niskoille, koska itse ei vaan jaksa. Kysynpähän vaan, miksi sitten hankitaan lapsia, jos niistä ei itse jakseta huolehtia?

Tein juuri koulutehtävän menneistä vuosikymmenistä ja haastattelin siihen aiempia sukupolvia ja kyselin esimerkiksi juuri tästä asiasta. Sain vastaukseksi, että edes minun lapsuudessani ei koskaan tullut mieleenkään, että lapsi viedään hoitoon, jos molemmat vanhemmat ei ole töissä tai vanhempi on sisaruksen kanssa kotona. Itsekään en ole päivähoidossa juuri koskaan ollut, koska isäni on pystynyt töiden lomassa meitä hoitamaan. Ja ihan samalla tavalla koen kasvaneeni ja saaneeni sosiaaliset taidot ja muutkin eväät elämään. Eikä minun lapsuudessa vanhemmat edes ajatelleet, että tarvittaisiin jatkuvasti jotain omaa aikaa niin kun nykyään tuntuu, että vanhemmat kyllä kaipaavat sitä tämän tästä. Hyvä jos siivoamaan pystyy, kun lapsi on kotona. "Nykypäivän vanhemmat ovat itsekkäämpiä". Voin allekirjoittaa näistä kaiken, väheksymättä suomalaisen päivähoidon laadukkuutta, merkitystä ja hyötyjä. Tottakai se on laadukasta ja hyödyllistä, mutta vain silloin, kun siihen on oikeasti tarve.

Miettiikö kukaan koskaan, miltä siitä isommasta sisaruksesta mahtaa tuntua, kun pienempi saa jäädä äidin tai isän kanssa kotiin, mutta hän ei saa? Kuinka kykenevä pieni lapsi on ymmärtämään, että äiti tai isä jaksaa vain toista eikä toista? Mitäköhän siitä mahtaa ehkä tulevaisuudessa seurata, jos jo aivan pieni lapsi kokee itsensä vähemmän tärkeäksi tai huonommaksi tai kelvottomaksi jne? Ehkä hän alkaa hakea huomiota väärin keinoin. Sitten ihmetellään, miksi päivähoidossa päivä meni huonosti tai levottomasti ja riehuen.

Tai sitten, että lapsi viedään hoitoon, kun vanhemmat tai vanhempi on vapaapäivällä tai lomalla. Mitäköhän se lapsi sitten ajattelee? Miksi äiti tai isä ei ole minun kanssani? Miksi minä en saa olla lomalla jne? Kuinkakohan moni vanhempi ymmärtää, että se hoidossa oleminen on työtä lapselle. Se on todella raskasta olla siinä kamalassa metelissä ja meiningissä monta tuntia päivässä. Ja lapsi viettää todella pitkän ajan päivästä ja vanhempien työviikosta muiden ihmisten kanssa, kaipaa omaa perhettään ja heidän kanssa vietettävää yhteistä aikaa jne.

Ja tässä koko tekstissäni puhun juuri niistä vähän pienemmistä lapsista, joille aivan riittävää ja parasta seuraa on heidän omat vanhemmat, oma koti ja perhe. Tutut ympyrät, rutiinit, turva ja läheisyys. Vaikka tietysti ihan yleisestikin, ei kai kenellekään lapselle ja vähän vanhemmallekin pitäisi löytyä parempaa ja turvallisempaa paikkaa, kuin oman vanhemman kainalo ja oma koti? Jokainen lapsi ja nuori sitä varmasti kaipaa ja tarvitsee. Edellyttäen tietenkin, että siellä kotona ne perusasiat on kunnossa, eikä vanhemmat kärsi muusta kuin ihan luonnollisesta vanhemmuuden mukanaan tuomasta väsymyksestä. On toki fatka, että töitä on tehtävä ja ikävä kyllä joskus on laitettava jo se yhdeksän kuukauden ikäinen vauva hoitoon, koska vaihtoehtoja ei ole. Syitä on monia, mutta olkoon se sitten jo toinen tarina.