torstai 9. elokuuta 2018

Vanhemmuuden ydin


Tosi usein katsellessa tätä nykypäivän menoa pyörii mielessäni se, kuinka moni vanhempi miettii miten omat valinnat ja oma käyttäytyminen vaikuttavat lapseen ja mitä seurauksia niillä on pidemmällä aikavälillä kuin vain tässä hetkessä? Ajatuksiini toki vaikuttaa tuleva ammattini, jossa koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni kyetä katkaisemaan ja oppia tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyviä negatiivisia kierteitä. Ajatuksiini vaikuttaa lisäksi se, että olen aina ollut kova ajattelemaan ja analysoimaan erilaisia asioita ja tapahtumia, miettimään niiden syitä ja seurauksia. Terapiassa ne asiat ovat tulleet entistä lähemmäksi sydäntä ja olen oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään omaa elämääni ja tapojani sekä käyttäytymismallejani yhä selkeämmin.

Kuinka moni ihminen katsoo peiliin ja kysyy itseltään mitä puutteita minussa on? Mitä sellaisia asioita minussa on, joita haluaisin tai toivoisin voivani itsessäni ja omassa toiminnassani muuttaa? Mitä sellaista olen kantanut mukanani, mikä on minua satuttanut ja miten se on vaikuttanut minuun ja tapaani toimia ja reagoida tietyissä tilanteissa? Mitä asioita en missään nimessä halua opettaa tai siirtää omista puutteistani tai oppimistani toimintamalleista omalle lapselleni? Mitä sellaisia malleja tai toimintatapoja minun lapsuudessani tai elämäni varrella on ollut, joita en halua kenenkään toteuttavan omassa elämässään? Ja nyt puhun kaikista niistä puutteista, jotka eivät liity millään lailla siihen, mitä sieltä peilistä kirjaimellisesti näkyy. Vaan kaikkea sitä, mikä on siellä kuoren alla, pintaa syvemmällä.

Asioiden ydin on varmasti ihan ensiksi siinä, että alkaa tunnistamaan ja miettimään, miksi toimin niin kun toimin? Mistä se voisi johtua? Vastaus kysymyksiin ei ole: "No kun mä vain olen tämmöinen". Ihan kuin se olisi syy painaa kaikki villaisella, luovuttaa. Niin meistä jokainen on jonkinlainen, mutta ketään ei ole tuomittu tai ennalta määrätty olemaan tietynlainen. Joo tiedän, että joitain asioita "saa" syntyessään, mutta... Jokainen meistä voi muuttaa ja kehittää itseään, jos tahtoa riittää. Kaikki meistä ei pysty muutokseen yksin, omin avuin, mutta sitä varten on ammattilaiset, jotka pystyvät siinä auttamaan.

Jos omat vanhempasi ovat huuhtoneet kaikki murheensa alas viinalla, ei sinun ainut vaihtoehtosi ole toistaa samaa mallia, vaikka luonnollisin tapa se voikin olla, koska niin olet nähnyt ja oppinut toimittavan. Sama kaava: jos teillä kotona lapsena mistään ei ole puhuttu, ei tarkoita automaattisesti sitä, ettet säkään koskaan vois oppia puhumaan. Ratkaisun avain lienee siinä, koetko itse ne asiat haitallisiksi ja haluatko jatkaa samaa perinnettä? Onko se auttanut sinua silloin, miten teillä on toimittu? Auttaako se mahdollisesti sinun omia lapsia tulevaisuudessa? Uskallatko hakea apua, jos et itse tiedä miten voisit toimia toisella tapaa?

On ymmärrettävä, että toistuvalla tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on aina pidempikestoiset seuraukset kuin vain tämä hetki. Se pätee yhtä lailla negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. On sanomattakin selvää, että ihminen ei tehtyä tekemättömäksi saa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kehittämään itseään ja toimimaan toisella tapaa. Täytyy muistaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikilla on omat vaikeutensa ja ongelmansa. Harva myöskään toistaa virheitä tahallaan päivästä toiseen. Kovin moni vaan ei halua kohdata ja myöntää niitä ikäviä muistoja tai kokemuksia tai ajatella sitä, kuinka ne vaikuttavat omaan elämään ja omaan käytökseen yhä tänäkin päivänä. Osa ihmisistä on myös taitavampia ja kykenevämpiä "työntämään" ajatukset syrjään kuin toiset. Osa pitää omaa toimintaa niin tuttuna ja tavallisena, että sitä on vaikea lähteä kyseenalaistamaan.

Vanhemmuus vaatii luopumista tietyistä asioista, mutta se myös antaa ainakin itselleni niin paljon, että haluankin luopua. Haluan olla läsnä, lapseni tarpeita varten. Eikä se tarkoita sitä, että minun tarvitsee luopua siltikään kaikista omistani. Mutta en koe voivani enää juosta ja mennä niin kun ennen lasta, koska pieni lapseni tarvitsee minua ja isäänsä enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Ja se tarvitsee rajoja ja rakkautta, vaikka kaiken kiukun keskellä monesti tekisi mieli antaa periksi niiden rajojen suhteen. Tekisi mieli huutaa ja raivota, kun sadatta kertaa saa sanoa samoista asioista. Mutta ei tarvitse, kun tietää, mitä hyötyä siitä johdonmukaisesta turvallisesta läsnäolosta on. Kun tiedostaa, että huutava ja epäjohdonmukainen vanhempi pelottaa pientä lasta. Enkä myöskään voi toistuvasti vähätellä lastani tai puhua hänelle ikävästi ja alentavasti, koska on ymmärrettävä, että yhtä lailla henkinen lannistaminen tai aliarvioiminen voi aiheuttaa lapselle suurta tuskaa siinä hetkessä ja myöhemmässä vaiheessa elämää.

Silti omaan toimintaan ja omiin valintoihin vanhempana liittyy aina myös vastuu niiden aiheuttamista seurauksista. Toki voi jatkaa juoksuaan omissa menoissa ja olla olematta läsnä. Toki voi pistää omat etunsa ja tarpeensa lapsen edelle. Toki voi harrastaa joka ilta ja olla pois pitkiä aikoja lapsen luota. Mutta vuosien kuluttua tehtyjen ja tekemättömien tekojen tulos alkaa näkymään ja siinä vaiheessa sitä on enää vaikea muuttaa. Usein se heijastuu lapsesta tai nuoresta tietynlaisena oireiluna. Mieheni töissä kuulemien vanhemman ihmisen sanoja lainaten: "kyllä se lapsi muistaa".  Silloin on turha syyttää muita omista valinnoistaan, joita ei ajatellut silloin. Usein silloinkin ihminen kyllä syyttää mieluummin kaikkea muuta, kuten "se syntyi tuollaisena". On kipeää katsoa siihen kuuluisaan peiliin ja todeta, että ehkä se olinkin minä, joka tein virheitä ja vääriä valintoja.

Tekstini ei kerro siitä, että itse olisin täydellinen äiti ja ihminen tai millään lailla muita parempi, vaan siitä, mikä minulle on vanhemmuudessa ja elämässäni tärkeintä, mitä arvoja edustan. Kyllä minäkin teen virheitä varmasti päivittäin. Tavoitteeni on silti oppia niistä, olla joka päivä parempi, puutteensa hyväksyvä ja niihin ratkaisuja aktiivisesti etsivä ja apua hakeva vanhempi. Haluan kehittyä päivä päivältä ihmisenä, äitinä ja puolisona. Enkä usko, että olen koskaan valmis, eikä minun tarvitsekaan. Olen hakenut apua omiin puutteisiini ja olen uskaltanut kohdata ne. Muutoksen tie on pitkä ja loppuelämän kestävä matka, mutta olen valmis tekemään töitä sen eteen joka ikinen päivä. Tiedän jo nyt, että jokainen itseni kehittämiselle uhrattu aika on kaiken sen työn ja sen työn eteen vuodattamieni kyynelten arvoinen. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Onko rehellisyys empatiakyvyttömyyttä?


Alle puoli vuotta lapsemme kuolemasta kuultua: ”oon loukkaantunut, kun ette oo onnitellu meitä tästä raskaudesta. Se on asia, jota en voi antaa anteeksi.” Ja sen jälkeen paljon myöhemmin: ”… sun ei tarvii olla empaattinen sun taustan takia, ei se vaan mene niin.” Ja vielä paljon myöhemmin: ”Ajattelen, ettet sen takia olisi ”vihainen” jollekulle, joka odottaa poikavauvaa… Se on asia, jota en oikein osaa ajatella.” Nämä nyt ovat vain esimerkkejä muiden joukossa.

Tuohon viimeisimpään otin kantaa näin: ”Ei niitä asioita tarvii ymmärtää, on varmaan aika paljon asioita ja tunteita, mitä kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää, eikä välttämättä edes sellainen ihminen. Pääasia mulle on se, että saisin vaan sanoo ja tuntee ne tunteet, ei niitä tarvii kenenkään järjellä ymmärtää.”

Olen pyrkinyt koko ajan rehellisyyteen. Haluan kertoa, miltä musta tuntuu ja ottaa sen riskin joka ikinen kerta, että tuun teilatuksi. Olen monen monta kertaa kertonut, ettei mun tunteissa ole mitään henkilökohtaista ketään ihmistä kohtaan. Ne ovat henkilökohtaisia ainoastaan mulle ja ne kaikki heijastuu siihen, mitä koen, kun mun oma lapsi on kuollut. Olen kateellinen, olen vihainen, olen katkera… Vaikeita tunteita, nykyään paljon helpommin siedettäviä, kun joskus aikaisemmin. Läsnä harvemmin, kuin joskus aiemmin. Mutta tunteita, jotka tulee ajoittain, tietyissä tilanteissa.

En halua esittää kenellekään, että tuntisin mitään suuria onnen tunteita kenenkään puolesta esimerkiksi siitä, kun joku saa esikoisensa elävänä. Mutta se ei tarkoita myöskään sitä, että toivoisin sellaiselle ihmiselle mitään pahaa. En ikinä koskaan haluaisi, että kukaan ihminen joutuisi kokemaan tätä. Samalla olen kuitenkin katkera ja vihainen, miksi minä en koskaan saanut tuntea onnea siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi? Miksi minä jouduin hautaamaan oman esikoiseni? Onni vaihtui koko loppuelämän kestäväksi suruksi. Luojan kiitos sain kokea äitiyden onnen elävänä syntyneestä lapsesta kuopukseni kohdalla ja siitä olen joka sekunti kiitollinen, mutta se ei tuo takaisin esikoistani.

En myöskään osaa edelleenkään suhtautua siihen erityisen ”empaattisesti”, jos joku ei tule heti raskaaksi tai joutuu käymään vaikean tien siihen, että sen oman biologisen lapsen saa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin, että se tuottaa suurta surua ja epätietoisuutta. Sitten jos sen lapsen kuitenkin elävänä syliinsä saa, koen, että se on niin suuri ihme ja onneksi meillä Suomessa on todella hyvät lapsettomuushoidot. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellaiselle ihmiselle asia on hänen elämänsä suurin kriisi ja suru. Ehkä minä en vain ole vielä tänä päivänä paras valinta sellaisissa hetkissä, jos kaipaa tukea tai lohtua. Toivottavasti joskus olen.

Ehkä ongelma on ihmisillä siinä, että sanon ääneen sen, mitä ajattelen. En halua hyppiä riemusta, en halua miellyttää ihmisiä vain siksi, kun joku toinen niin haluaa. Haluan olla rehellinen. Miksi ylipäänsä ihmiset ovat niin kovasti toisten reaktioista riippuvaisia? Eikö oma onni ole kaikista tärkeintä? Jos joku tulisi minulle sanomaan, että ”älä pahastu kun reagoin näin, tuntuu vaan todella pahalta, enkä oikein nyt osaa sanoa mitään järkevää. En osaa tuntea onnea puolestasi, siitä syystä että…” Voin joko valita, otanko itseeni vai yritänkö ymmärtää. Ja mitä sitten, vaikka en edes ymmärtäisi? Miksen voisi antaa toiselle ihmiselle tilaa tuntea omia tunteitaan? Miksi minun oma onneni olisi riippuvainen siitä, onko joku toinen puolestani onnellinen? Ja vaikka toinen sanoisi ajattelemattaankin rumasti, ehkä hän joskus osaisi sen perustella.

Edelleenkään raskaus sinänsä ei tuota minulle tunnetta, että onnittelisin jotain lapsesta. Toivotan onnea odotukseen. Minulle lapsi ei ole koskaan itsestäänselvyys tai syntyvä elävänä, niin kauan kunnes se siinä sylissä elävänä on. Monille muille se ei onneksi ole niin mustavalkoista. Kadehdin niitä, jotka ostavat kaiken valmiiksi jo viikolla 12. Onneksi he voivat luottaa elämään, eivätkä edes osaa varautua siihen, että joku voisi heidän kohdallaan mennä pieleen. Itse en sellaisia vaaleanpunaisia laseja ole koskaan omistanut. En myöskään edelleenkään mene kovin mielelläni katsomaan kenenkään vastasyntyneitä lapsia, koska haluan suojella itseäni sellaisilta tilanteilta ja tunteilta, joista tiedän vielä kärsiväni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minua kiinnostaisi kenenkään muun lapset tai että haluaisin tietoisesti tehdä toiselle pahan mielen. Varjelen itseäni sellaisilta asioilta, joilta koen tarpeelliseksi varjella.

Kuinka moni teistä tietää, miltä tuntuu haudata oma lapsensa? Kuinka moni teistä tietää, millaista elämä on sen jälkeen? Ja vaikka tietäisitte, ette voi tietää, millaista se on silti ihmisellä itsellään, yksilöllä. Kuinka moni teistä arvostelee ystävänsä tai läheisensä tapoja kasvattaa lapsiaan tai tapaa toimia vanhempina? Itse koen sen varmaan samanlaisena punaisena vaatteena, jos joku arvostelee tapaani surra tai elää elämääni lapsen kuoleman jälkeen. Tai jos joku arvostelee niitä tunteita, joita minä tunnen tai sanon ääneen. Mitä kukaan on oikeasti sanomaan yhtään kenellekään? Suru on ainut asia, jota voin hoitaa lapseni kuoleman jälkeen. En voi häntä kasvattaa, en voi häntä koskettaa. Vaalin ja varjelen suruani, se on minun yksityisasiani, jota kyllä sanon ääneen, halusit sitä tai et. Se on oikeuteni.

Käyn terapiassa ja käsittelen tunteitani. Yritän koko ajan saada tunteitani helpommaksi kestää ja sietää. Haluan tuntea aidosti onnea muiden puolesta ja oppia elämään kevyemmin oman menetykseni kanssa. Nyt on kulunut neljä vuotta lapseni kuolemasta ja se on lyhyt aika niin valtavasta menetyksestä. Ja siihen liittyy paljon kipua ja tuskaa edelleen, mutta niiden kanssa on oppinut elämään. On kuitenkin asioita, joissa olen ehdoton, ehkä vielä, ehkä aina. Pääasia on se, että olen valmis seisomaan tunteideni rinnalla ja olemaan itselleni rehellinen. En edelleenkään aio pakottaa itseäni mihinkään, koska uskon sen olevan ainut tie tasapainoon ja parempaan tulevaisuuteen. En voi sille mitään, jos sinä et sitä kestä. En silti aio miellyttää sinua vain siksi, että sinä niin haluat.

Pyrin ja opettelen itse näkemään asioita tekojen ja tunteiden takana. Tekemistä sen asian kanssa riittää vielä paljon, varmasti loppuelämäni. Ihmiset tekevät hirveitä asioita päivittäin, mutta uskon, että kaikelle on silti syynsä. En usko siihen, että ihminen syntyy pahaksi. Ei kenenkään tekoja tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää. Jos et tiedä tai ole itse kokenut sitä, mitä toinen on, älä arvostele. Yritä kestää, koska se, mitä sinä joudut siitä kestämään, on vain pieni pala sitä kaikkea, mitä ihminen itse joutuu omien ongelmiensa, tuskansa ja surunsa keskellä kantamaan. Ihminen itse elää siinä todellisuudessa läsnä jokaisessa hengenvedossaan. Sinä et tule ikinä tietämään täysin, miltä hänestä tuntuu, mutta voit yrittää. Jokainen meistä voi yrittää.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Vuosi 2017

Pitkään on ollut semmonen olo, ettei kiinnosta kirjottaa tai vielä vähemmän kertoo, mitä kuuluu... mutta nyt jostain tuli semmoinen olo, että vois kirjoitella taas vähän kuluneesta vuodesta 2017 ja siitä, miltä elämä näyttää kohta neljä vuotta Einon kuoleman jälkeen.

Omalla tavallaan vuosi 2017 on ollut todella raskas vuosi, mutta oon myös kokenut valtavasti onnistumisen ja helpotuksen tunteita. Pääsin vihdoin opiskelemaan sosionomiksi, viiden vuoden yrityksen jälkeen odotus palkittiin. Uskalsin hypätä tuntemattomaan, tutustua uusiin ihmisiin ja kertoa heille kokemuksistani, silti haluamatta sen enempää erottua porukasta. Olen myös tehnyt kokemusasiantuntijan hommia vapaaehtoistyönä. Olen käynyt puhumassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, Kangasalan neuvolan henkilökunnalle, omassa luokassani sekä pitänyt verkkoluentoja sosionomiopiskelijoille. Ensi viikolla menen puhumaan valmistuville terveydenhoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijoille. Kokemukset ovat olleet upeita, olen saanut kiitosta niistä ja ne ovat olleet myös itselleni jonkinlaisia rohkeuden virstanpylväitä.

Suoritin koulua vuoden aikana yli 80 opintopistettä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, kävin silloin tällöin koululla. Lisäksi saan hyväksilukuja menneistä opinnoista ja tässä vaiheessa olen suorittanut suunnilleen puolet koulusta eli olen ihan hyvässä tahdissa sen suhteen. Syksyllä menin ensimmäiseen harjoitteluun ja selvisin siitä hengissä, vaikka aluksi vähän sitä epäilinkin. Se on varmaan ollut tähän mennessä henkilökohtaisesti suurin asia itselleni, että uskalsin palata takaisin "työelämään" yli neljän vuoden tauon jälkeen.

Syksy sitten kuitenkin oli kaikin puolin todella raskas. Tein vähän liikaa koulua ja väsymys painoi tasapainoilleissa kodin ja kouluhommien ja oman jaksamisen ja rajojen kanssa. Vaihdoin terapeuttia ja aloitin traumaterapian syksyllä, halusin kokeilla jotain uutta ja se on tuntunut hyvältä. Traumaterapiassa tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan ja se tuntuu mielenkiintoiselta.

Harjoitteluni sujui kaikin puolin hyvin, tykkäsin valtavasti koulukuraattorin hommasta ja pääsin näkemään kaikenlaista. Mutta harjoittelun loppuvaiheessa näinkin sitten vähän liikaa tässä elämäntilanteessa. Jouduin todistamaan läheltä kuolemaa ja valtavaa menetystä ja jouduin osittain toimimaan siinä myös ammattilaisen roolissa. Sen kokemuksen jälkeen alkoi voimakas oireilu omassa elämässä. Keho reagoi ja oma trauma oireili ja nousi pintaan eri tavalla kuin ennen. En ole Einon kuoleman jälkeen reagoinut kehollani mitenkään ja se oli pelottavaa ja pelkäsin välillä sekoavani.

Kehotuntemukset ovat puristusta rinnassa, sydämentykytyksiä, paniikkioireita, hengitysvaikuksia ja kaikenlaista levottomuutta sekä ahdistusta. Ne onneksi helpottivat kuitenkin ajan kanssa, mutta silti huomasin oman rajallisuuteni, eikä minusta ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kriisityöhön, niin kun olin ajatellut tähän asti. Tähän kaikkeen yhdistettynä valtava väsymys ja loppuvuoden suuri määrä kouluun liittyviä deadlineja oli aikamoinen yhdistelmä, jossa joutui vähän rämpimään. Siitäkin selvittiin. Loppuvuonna juoksin vielä verikokeissa, kun olo oli jokseenkin heikko, mutta nekin oli kunnossa, joten nyt tietää taas vähän hellittää ja sen olen tehnytkin.

Vuonna 2017 sai myös kokea valitettavasti ymmärtämättömyyttä omasta tilanteesta ja edelleen tuntuu siltä, että pitääkö siitä jatkuvasti muistuttaa ihmisiä, että se lapsi on kuollut nyt ja aina ja se vaikuttaa tietyllä tavalla omaan elämään joka hetki. On surullista huomata, että lopulta ihminen on aika itsekäs olento, eikä valitettavan usein osaa kuvitella itseään muiden kenkiin vaan näkee vaan oman elämänsä. Mutta siihen on tottunut tässä vuosien aikana, että valitettavan moni ei vaan ymmärrä, eikä sitä tietysti voi olettaakaan, koska onneksi kovin monelle ei tätä kohtaloa ole jaettu.

Vuoden 2017 jokaisena päivänä tunsin kuitenkin kiitollisuutta perheestäni ja ihmisistä, jotka kulkevat rinnallamme edelleen. Eniten kiitosta sain ja saan joka sekunti tuntea pienestä (nyt kyllä oikeesti jo tosi isosta) Veikasta. Hän on aurinko ja valo jokaisessa päivässä, vaikka kaikki muu olisi kuinka synkkää. On mahtavaa seurata hänen kehitystään, miten valtavasti hän oppii koko ajan. Joka päivä hänen kanssaan olen oppinut valtavasti myös itsestäni ja saan toteuttaa ja kehittää itseäni äitinä ja ihmisenä.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

"Kun Suomella meni taloudellisesti hyvin, luotiin ihmisille kaikenlaisia tarpeita, joita ei koskaan ennen edes tiedostettu olevan. Yksi näistä luoduista tarpeista on subjektiivinen päivähoito-oikeus." Jotenkin näin sen yksi meidän opettajista sanoitti Sote-seminaarissa. No, mutta se taloudellisesta puolesta, keksittynä tarpeena sitä itsekin suurimmaksi osaksi pidän. En puhu tässä tekstissä nyt niistä, kenelle se subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeesti ehkä hyödyllinen (mielenterveysongelmat perheessä, yksinhuoltajat, lapsen erityistarpeet jne jne.), vaan puhun ihan yleisesti siitä, mitä koko asiasta ajattelen. Enkä perusta tietojani millekään tilastoille, vaan omiin kokemuksiin ja maalaisjärkeen.

Jo silloin, kun tein päivähoitajana töitä (ehkä kuus vuotta sit), alkoi se olla enemmän sääntö kun poikkeus, että kun kotona oli pieni vauva, niin isompi sisarus tuotiin hoitoon. Ja ei todellakaan mitään 4-5-vuotiaita muutamiks tunneiks virikehoitoon, vaan ihan pitkiksi päiviksi sinne olemaan, koska äiti/isä ei jaksa hoitaa molempia, kun on pieni vauva ja kaikkee. Miksi koko päivähoito on edes kehitetty? Siksi, että vanhemmat käy töissä. Siksi, että on tehtävä töitä eikä ole varaa olla lapsen kanssa kotona.

Mutta mihin sitä nykyään yhä enenevissä määrin käytetään? Siihen, kun vanhemmat ei jaksa ihan perus arkea, siihen kun on useampi kuin yksi lapsi, siihen kun väitetääns alle 3-vuotiaan lapsen tarvitsevan enemmän virikkeitä ja vierasta aikuista ja sosiaalisia kontakteja, kuin omia vanhempiaan, omaa perhettä ja arkea siellä kotona? Tai enemmän virikkeitä ja kasvatuksellisia asioita kuin esimerkiksi erilaiset kerhot tarjoavat? Tuntuu, että vastuuta lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirretään yhä enenevissä määrin muiden niskoille, koska itse ei vaan jaksa. Kysynpähän vaan, miksi sitten hankitaan lapsia, jos niistä ei itse jakseta huolehtia?

Tein juuri koulutehtävän menneistä vuosikymmenistä ja haastattelin siihen aiempia sukupolvia ja kyselin esimerkiksi juuri tästä asiasta. Sain vastaukseksi, että edes minun lapsuudessani ei koskaan tullut mieleenkään, että lapsi viedään hoitoon, jos molemmat vanhemmat ei ole töissä tai vanhempi on sisaruksen kanssa kotona. Itsekään en ole päivähoidossa juuri koskaan ollut, koska isäni on pystynyt töiden lomassa meitä hoitamaan. Ja ihan samalla tavalla koen kasvaneeni ja saaneeni sosiaaliset taidot ja muutkin eväät elämään. Eikä minun lapsuudessa vanhemmat edes ajatelleet, että tarvittaisiin jatkuvasti jotain omaa aikaa niin kun nykyään tuntuu, että vanhemmat kyllä kaipaavat sitä tämän tästä. Hyvä jos siivoamaan pystyy, kun lapsi on kotona. "Nykypäivän vanhemmat ovat itsekkäämpiä". Voin allekirjoittaa näistä kaiken, väheksymättä suomalaisen päivähoidon laadukkuutta, merkitystä ja hyötyjä. Tottakai se on laadukasta ja hyödyllistä, mutta vain silloin, kun siihen on oikeasti tarve.

Miettiikö kukaan koskaan, miltä siitä isommasta sisaruksesta mahtaa tuntua, kun pienempi saa jäädä äidin tai isän kanssa kotiin, mutta hän ei saa? Kuinka kykenevä pieni lapsi on ymmärtämään, että äiti tai isä jaksaa vain toista eikä toista? Mitäköhän siitä mahtaa ehkä tulevaisuudessa seurata, jos jo aivan pieni lapsi kokee itsensä vähemmän tärkeäksi tai huonommaksi tai kelvottomaksi jne? Ehkä hän alkaa hakea huomiota väärin keinoin. Sitten ihmetellään, miksi päivähoidossa päivä meni huonosti tai levottomasti ja riehuen.

Tai sitten, että lapsi viedään hoitoon, kun vanhemmat tai vanhempi on vapaapäivällä tai lomalla. Mitäköhän se lapsi sitten ajattelee? Miksi äiti tai isä ei ole minun kanssani? Miksi minä en saa olla lomalla jne? Kuinkakohan moni vanhempi ymmärtää, että se hoidossa oleminen on työtä lapselle. Se on todella raskasta olla siinä kamalassa metelissä ja meiningissä monta tuntia päivässä. Ja lapsi viettää todella pitkän ajan päivästä ja vanhempien työviikosta muiden ihmisten kanssa, kaipaa omaa perhettään ja heidän kanssa vietettävää yhteistä aikaa jne.

Ja tässä koko tekstissäni puhun juuri niistä vähän pienemmistä lapsista, joille aivan riittävää ja parasta seuraa on heidän omat vanhemmat, oma koti ja perhe. Tutut ympyrät, rutiinit, turva ja läheisyys. Vaikka tietysti ihan yleisestikin, ei kai kenellekään lapselle ja vähän vanhemmallekin pitäisi löytyä parempaa ja turvallisempaa paikkaa, kuin oman vanhemman kainalo ja oma koti? Jokainen lapsi ja nuori sitä varmasti kaipaa ja tarvitsee. Edellyttäen tietenkin, että siellä kotona ne perusasiat on kunnossa, eikä vanhemmat kärsi muusta kuin ihan luonnollisesta vanhemmuuden mukanaan tuomasta väsymyksestä. On toki fatka, että töitä on tehtävä ja ikävä kyllä joskus on laitettava jo se yhdeksän kuukauden ikäinen vauva hoitoon, koska vaihtoehtoja ei ole. Syitä on monia, mutta olkoon se sitten jo toinen tarina.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kuinka moni miettii syitä käytökselleen ja sitä kautta sen seurauksia muille ihmisille?

Einon kuoleman jälkeen olen ruotinut koko eletyn elämäni läpi jokaista yksityiskohtaa ja kipupistettä myöden. Olen tehnyt sitä yhdessä terapeuttien ja muiden ammattilaisten, yhdessä Heikin, yhdessä läheisteni ja ennen kaikkea yhdessä itseni kanssa. Uskon, että se on yksi suurimmista asioista, joka on kasvattanut minua näiden vuosien aikana. Olen ymmärtänyt miksi olen se, joka tänä päivänä olen. Olen ymmärtänyt, miksi olen toiminut ja toimin niin, kuin tänä päivänäkin toimin.

Se matka, jonka olen itseni kanssa kulkenut, on kasvattanut minua myös sellaiseksi äidiksi, joka olen tänä päivänä ja myös sellaiseksi, joka haluan olla. Aina löytyy parantamisen varaa, mutta nykyään omaan kyvyn myöntää omat virheeni ja heikkouteni ja kyvyn sekä halun myös kehittää niitä epäkohtia itsessäni.

Tiedän myös sen, kuinka moni siirtää omasta menneisyydestään, omasta lapsuudestaan, menneiltä sukupolvilta opittuja kierteitä omaan elämäänsä, omiin lapsiinsa. Kuinka moni todellisuudessa edes miettii omaa toimintaansa, miksi toimin näin, kun toimin? Usein kuulen ihmisten sanovan, että he vain ovat tämmöisiä, eikä voi sille mitään. Se on mielestäni vale, oma toiminta johtuu tai juontaa juurensa aina jostakin. Sille on olemassa syy, miksi minä olen tämmöinen, miksi sinä olet tuollainen. Mutta jos siihen ei ole tyytyväinen, asialle voi tehdä paljonkin, jos on halu. Ensimmäinen askel siihen on se, että ymmärtää syyt toiminnalleen. Uskaltaa etsiä niille syitä. Uskaltaa katsoa taaksepäin. Jos ei uskalla kohdata omia kipupisteitään, ei ehkä osaa kohdata muidenkaan tai asettua toisen asemaan.

Näiden asioiden läpikäyminen saattaa myös auttaa ymmärtämään muita ihmisiä ja heidän käytöstään. Miksi ehkä joku nuori nyt juuri käyttää niitä huumeita tai muuta vastavaa. Jostainhan sekin johtuu, eikä se yleensä lähde pelkästä omasta tahdosta. Ainakin itse yritän yhä enemmän ja enemmän opetella ymmärtämään muita ihmisiä, olla tuomitsematta ilman tietoja heidän taustoistaan tai syistään.

Joka päivä toimiessani esimerkiksi Veikan kanssa, mietin hänen parastaan ja miten oma toimintani vaikuttaa häneen. Millaisen tulevaisuuden me hänelle annamme vanhempina? En pelkää kieltää häntä tai asettaa rajoja, en pelkää lähteä hetkeksi pois hänen luotaan hänen tahtomattaan, koska tiedän, että ajattelen vain hänen parastaan, kaiken aikaa. Haluan kumartua hänen tasolleen puhumaan huutamatta. Haluan joka päivä kertoa kuinka rakastan, kehua kuinka suloiselta hän näyttää. Haluan kehua ja etsiä onnistumisia, en ruokkia negatiivisia asioita hänen käytöksessään tai toiminnassaan. Opetan käytöstapoja, opetan kunnioitusta. Opetan tunteiden sanoittamista, ennen kaikkea annan luvan näyttää ja sallin ja otan vastaan kaikki tunteet. Yritän opettaa, ettei ne pinnalliset asiat ole niitä, joilla on lopulta merkitystä. Olen täällä ensisijaisesti hänen tarpeitaan varten, omani tulee toisena.

Hyväksyn myös virheet, joita teen. Hyväksyn jos suutun tai huudan. Joskus sen hyväksyminen on vaikeaa, ettei aina pysty olemaan sitä, mitä haluaisi. Aina ei jaksa olla läsnä. Aina ei huvita seistä sateessa tai lähteä ulos. Aina ei jaksa tehdä ruokaa tai siivota jälkiään. Oman epätäydellisyyden hyväksymistä auttaa kuitenkin se, ettei kukaan ole täydellinen. Siinä lohduttaa myös se, että tiedän ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa aina sen, että olen yrittänyt parhaani ja yritän jatkossakin. Siinä lohduttaa tieto siitä, että voin edelleen tehdä muutosta kohti parempaa. Olen tehnyt kaikkeni ollakseni mahdollisimman hyvä äiti, olen antanut lapselleni kaiken itsestäni. Ja tulevaisuus on toivottavasti vielä edessäni ja haluan kehittyä yhä paremmaksi äidiksi, puolisoksi, ystäväksi ja joskus myös ammattilaiseksi omalla alallani.

Ja ei, en väitä, että tämä kaikki olisi helpommin tehty kuin sanottu. Olen tehnyt valtavan työn ja jatkan sitä työtä ja matkaa edelleen. Vaikeaa on toisinaan, mutta kuka väittää, että elämä olisi helppoa? Tarviiko sen sitä ollakaan? 

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Isän asema lapsen elämässä

Olen monesti miettinyt isän asemaa lapsen elämässä ja yleisestikin tässä yhteiskunnassa. Nämä ajatukset on voimistunut Einon kuoleman myötä, kun jo sairaalassa Heikkiä kohdeltiin täysin eriarvoisesti suhteessa minuun eli lapsen äitiin. Miksi oletus on se, että lapsi on eron sattuessa lähtökohtaisesti äidillä ja äiti saa tässä yhteiskunnassa valtavasti vastuuta ja valtaa niin halutessaan, kun kyse on lapsen asioista tai huoltajuuskiistoista? Eikö lapsen tekemiseenkin tarvita yhtä lailla isää kuin äitiäkin?

Tämä aihe saa minut raivon valtaan kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka äidistä on voitu tehdä monta lastensuojeluilmoitusta ja silti lapsi jää yhä uudelleen ja uudelleen äidille, vaikka isäkin olisi olemassa. Kuulen jatkuvasti myös sitä, kuinka isän ääni jää kuulematta lasta koskevissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti siitä, kuinka isä on kokenut tulleensa laiminlyödyksi. Miksi oletus on se, että isä näkee lastaan joka toinen viikonloppu ja äiti on lapsen kanssa kaiken muun ajan? Miksi äiti on parempi vaihtoehto? Kaikissa tapauksissahan se ei todellakaan ole näin, mutta kun ajatus on jo yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti se, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja, niin sen nojalla sitten mennään monessa tapauksessa.

Henkilön Emmi Mäkinen kuva.

Miksi lapsen kuoltua lääkäri esittää osanotot vain äidille? Siksikö, että se olen minä, jonka sisällä lapsi on kasvanut? Eikö isä voi surra oman lapsensa kuolemaa yhtä lailla kuin äitikin? Eikö se voi olla isälle ihan yhtä valtava ja kipeä menetys kuin äidillekin? Miksi neuvolassa kysytään vain äidin vointia? Siksikö, että äiti on mukamas se, joka eniten kärsii, vaikka vauvan heräilystä öisin tai kantaa huolta lapsensa asioista? Miksei isä voi olla se, joka ihan yhtä lailla odottaa lasta ja muodostaa suhdetta lapseen jo odotusaikana? Miksei isä voi olla se, joka kotona huolehtii arjen askareista ja lapsen hoidosta enemmän kuin äiti? Fakta tietysti on se, että lapsella on jo syntyessään voimakkaampi side äitiinsä fysiologisista syistä, mutta se ei poista sitä, etteikö isä voisi luoda lapseensa ajan kanssa yhtä vahvan ja tärkeän siteen.

Ehkä ajatuksiani voimistaa myös se, että minun lapsillani ja toisella niistä, joka täällä kanssamme elää, on isä, joka huolehtii lapsesta tasavertaisesti minun kanssani. Joskus enemmänkin, silloin kun itse ei ole vaikka viikkoon nukkunut kunnolla. Silloinkin, vaikka hän on 10 tuntia päivässä töissä, on hän valmis valvomaan jokaisen yön, jos niin on tarpeen. Isä, joka laulaa lapselleen iltaisin kuten minäkin. Isä, joka nukuttaa lapsen joka toinen ilta. Isä, joka herää poikkeuksetta joka viikonloppu lapsen kanssa ja antaa minun nukkua pidempään, koska tietää minun heräilevän joka yö jokaiseen pieneenkin äännähdykseen. Isä, joka ei pelaa jalkapalloa töidensä lisäksi, koska haluaa viettää vähäisen vapaa-aikansa poikansa kanssa. Usein ihmiset saattavat sanoa, että se olen minä, joka on Heikin tänne kotiin sitonut. Se olen minä, joka on häneltä harrastukset kieltänyt. Mutta kyllä se on Heikki itse, joka on valintansa tehnyt. Monet myös sanovat Heikin olevan poikkeus, surullista, jos näin olisi.


Etsiessäni faktoja isän rooliin lapsen elämässä tai isän merkityksestä lapsen kehitykselle, löydän jatkuvasti samanlaiset faktat. Lapsi tarvitsee isäänsä. ”Uuden tutkimuksen mukaan isällä voi olla jopa äitiä merkittävämpi rooli lapsen onnellisen ja hyvin mukautuvan elämän kannalta. ”Isyys on lapselle huolenpitoa ja turvaa. Tyttärelle isän merkitys on tärkeä osa kasvussa aikuisuuteen. Kun isä arvostaa puolisoaan, tytär näkee, miten naista kohdellaan. Rakastava isä antaa tyttärelle itseluottamusta.” ”Hyvä isäsuhde tukee sekä tyttären että pojan seksuaalista kehitystä.” jne jne. Jos aiheesta on olemassa valtavasti fakta- ja tutkimustietoa, niin miksi isää siltikin kohdellaan niin eriarvoisesti ja sen roolia lapsen elämässä väheksytään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä se, että isä näkee lapsiaan kerran kahdessa viikossa, on hämmästyttävän vähän varsinkin pienen lapsen elämässä.


Jos joskus jonkun asioita alkaisin ajamaan, olisi se ryhmä isät. Heidän oikeutensa lapsen elämässä, heidän oikeutensa tasavertaisina lapsensa huoltajina. Toivoisin, että vielä jonain päivänä isien asema kohenisi toden teolla ja heidän merkityksensä lapsen elämässä nähtäisiin aivan eri silmin. Väitän, että lapsen on paljon parempi rakastavan ja huolehtivan isän hoivissa, kuin lastaan toistuvasti laiminlyövän äidin kanssa. Tai vaikka niin, että lapsen on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta olla huolehtivan ja rakastavan isän luona, kuin samalla tavoin toimivan äidin luona. Paljon on varmasti isejä, jotka tyytyvät kohtaloonsa lapsen elämässä tai valitsevat vapaaehtoisesti itse oman roolinsa ja asemansa. Mutta varmasti valtavasti on myös niitä isejä, jotka tahtomattaan saavat kohtuuttoman pienen roolin lapsensa elämässä ja jotka joutuvat toistuvasti esimerkiksi keskinäisten (isän ja äidin) riitojen kärsijöiksi huoltajuuskiistoissa, joissa äiti ottaa kaiken hyödyn irti omasta ylivertaisesta asemastaan lapsen huoltajana. Olen myös melko varma siitä, että jokainen äiti tiedostaa sen, että jos ero tulisi, ei äidin tarvitsisi paljoakaan miettiä ja pelätä sitä, saako hän olla yhtälaisena osana oman lapsensa elämässä jatkossakin.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Jos vain voisin, valitsisin toisin...



Kuulin Kävyn kokemuskouluttajien koulutuksessa, että ainakin jossain sairaaloissa vainaja tulee aina kuvata ennen ruumiinavausta. Useat lapsensa menettäneet vanhemmat ovat saaneet kuvia lapsistaan pitkienkin aikojen jälkeen. Kuvat ovat sairaalan arkistoissa, omissa tai lapsen tiedoissa. On mahdollista, että kuvien olemassaolosta ei henkilökunta koskaan kerro, mutta pyydettäessä kuvat on mahdollista saada itselleen vielä vuosienkin päästä lapsen kuolemasta.

Heräsi toivo… Voisinko sittenkin vielä joskus nähdä lapseni ilman kapaloa tai vaatteita? Voisinko sittenkin saada nähdä, millaiset pienet kädet ja jalat pojallani oli? Voisinko nähdä ne ruskeat kiharat hiukset, jotka oli pistetty piiloon myssyn alle? Voisinko nähdä lapseni alastomana, juuri sellaisena ainutlaatuisena ihmisenä, kuin hän olikin? Kokonaisena.

Heti koulutuksen jälkeen soitin synnytyssalien osastonhoitajalle ja kysyin, onko Tayssissa sama käytäntö. ”Kyllä täällä kuvia pitäisi aina tällaisissa tapauksissa ottaa, sitä en voi luvata millaisia kuvat ovat, onko lapsi kapaloituna tai puettuna tms.” Pistin sairaalan arkistoon saman tien kirjallisen selvityspyynnön, että haluan kuvat välittömästi itselleni. Asian käsittelyyn saattaisi mennä kuukausikin, mutta ajattelin, että voisin odottaa vaikka pienen ikuisuuden, jos vielä jonain päivänä saisin nähdä lapseni.

Oli mennyt noin kaksi viikkoa, kun kirje putosi postilaatikosta. ”Valitettavasti ei omastanne, eikä esikoispoikanne potilaskertomusten joukosta löytynyt tallennettuja valokuvia. Käytännössä joskus kuvia on tulostettu kirjekuoressa säilytettäväksi potilaskansioiden joukossa mahdollista myöhempää käyttöä varten, mutta näin ei ole Teidän tapauksessanne käynyt.” Näin ei ole käynyt teidän tapauksessanne, mutta joidenkin tapauksessa käy näin… Miten se voi olla mahdollista, että noinkin suuressa yliopistosairaalassa ei ole yhteisiä toimintatapoja tai käytäntöjä tällaisten tapauksien varalle, joita kuitenkin Taysin kokosessa sairaalassa tapahtuu miltei viikottain? Tai miten joissain sairaaloissa käytäntö on pakollinen ja joissain ei?

En suostunut luovuttamaan. Laitoin vielä sairaalapastorille viestiä, voisiko hän auttaa minua. Voisiko hän selvittää vielä patologian laitokselta, voisiko sitä kautta saada kuvia. Sairaalapastori soittikin tänään ja kertoi heti aluksi olevansa hyvin pahoillaan, ettei meidän tapauksessa kuvia ole otettu arkistoihin, koska käytännön pitäisi olla sama kaikkien kohdalla ja kuvat pitäisi ottaa kaikista kohtuun kuolleista lapsista. Sairaalassa nimenomaan on painotettu henkilökunnalle kuvien ottamisen ja muistojen tärkeyttä lapsensa menettäneille vanhemmille ja siitäkään syystä tällaisia vahinkoja ei saisi päästä tapahtumaan. Lisäksi henkilökunnalle on kerrottu, että usein shokissa ihminen ei itse tajua niiden tärkeyttä eikä osaa toimia siinä hetkessä sillä tavoin, kun oikeasti haluaisi ja siksi nimenomaan henkikökunnan vastuulla on kuvien ottaminen ja muistojen tärkeyden painottaminen.

Pastori lupasi  kuitenkin selvittää asiaa vielä patologian puolelta ja niin hän tekikin. Hetki sitten sain puhelun, jonka sisällön arvasin jo kuullessani pastorin äänensävyn. ”Patologian laitoksella ei ole kuvia ja vaikka niitä olisi ollut, niitä ei saa luovuttaa kuin tutkimuskäyttöön.”

En haluaisi hyväksyä sitä, että juuri meidän tapauksessa kuvia ei otettu. Miksi meidän kohdalla ei kerrottu muistojen tärkeydestä, vaan tyydytttiin juurikin siihen, mikä me itse koettiin hyväksi shokin hetkellä? Miksi kukaan ei kertonut, miten tärkeitä ne yhdessä lapsen kanssa vietetyt hetket ovat tulevaisuudessa? Miksi kukaan ei pyytänyt taltioimaan tai taltioinut puolestamme jokaista yksityiskohtaa lapsestamme? Ei me itse tajuttu ottaa kuin muutama kuva, ei pidetty kauaa sylissä, ei tutkittu yksityiskohtia jne.) Miksi, miksi, MIKSI?

Ja se hetkeksi henkiin herännyt toivo on nyt lopullisesti kuopattu. En silloin, enkä koskaan tule näkemään lastani muutoin kuin kapaloituna/vaatteet päällä. En koskaan saa tietää, miltä hän näytti kokonaisuudessaan. En koskaan näe niitä sormia ja varpaita. En pyöreää vatsaa, en kiharaa tukkaa. Minulla on vain ne kahden päivän ajalta kerätyt muistot, toiset sairaalassa, toiset kappelissa ennen hautausta. Jos voisin, valitsisin toisin… Olisin painanut mieleeni joka ikisen yksityiskohdan, olisin suukottanut ja pitänyt sylissäni. Olisin hyvästellyt tuntikausia, olisin silittänyt. Mutta silloin tein, niin kuin siinä tilanteessa pystyin. Muuta en voinut, eikä kukaan myöskään kertonut, kuinka tärkeiksi, kallisarvoisiksi ja kaivatuiksi ne hetket vielä jonain päivänä muuttuisivat.