keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Jos vain voisin, valitsisin toisin...



Kuulin Kävyn kokemuskouluttajien koulutuksessa, että ainakin jossain sairaaloissa vainaja tulee aina kuvata ennen ruumiinavausta. Useat lapsensa menettäneet vanhemmat ovat saaneet kuvia lapsistaan pitkienkin aikojen jälkeen. Kuvat ovat sairaalan arkistoissa, omissa tai lapsen tiedoissa. On mahdollista, että kuvien olemassaolosta ei henkilökunta koskaan kerro, mutta pyydettäessä kuvat on mahdollista saada itselleen vielä vuosienkin päästä lapsen kuolemasta.

Heräsi toivo… Voisinko sittenkin vielä joskus nähdä lapseni ilman kapaloa tai vaatteita? Voisinko sittenkin saada nähdä, millaiset pienet kädet ja jalat pojallani oli? Voisinko nähdä ne ruskeat kiharat hiukset, jotka oli pistetty piiloon myssyn alle? Voisinko nähdä lapseni alastomana, juuri sellaisena ainutlaatuisena ihmisenä, kuin hän olikin? Kokonaisena.

Heti koulutuksen jälkeen soitin synnytyssalien osastonhoitajalle ja kysyin, onko Tayssissa sama käytäntö. ”Kyllä täällä kuvia pitäisi aina tällaisissa tapauksissa ottaa, sitä en voi luvata millaisia kuvat ovat, onko lapsi kapaloituna tai puettuna tms.” Pistin sairaalan arkistoon saman tien kirjallisen selvityspyynnön, että haluan kuvat välittömästi itselleni. Asian käsittelyyn saattaisi mennä kuukausikin, mutta ajattelin, että voisin odottaa vaikka pienen ikuisuuden, jos vielä jonain päivänä saisin nähdä lapseni.

Oli mennyt noin kaksi viikkoa, kun kirje putosi postilaatikosta. ”Valitettavasti ei omastanne, eikä esikoispoikanne potilaskertomusten joukosta löytynyt tallennettuja valokuvia. Käytännössä joskus kuvia on tulostettu kirjekuoressa säilytettäväksi potilaskansioiden joukossa mahdollista myöhempää käyttöä varten, mutta näin ei ole Teidän tapauksessanne käynyt.” Näin ei ole käynyt teidän tapauksessanne, mutta joidenkin tapauksessa käy näin… Miten se voi olla mahdollista, että noinkin suuressa yliopistosairaalassa ei ole yhteisiä toimintatapoja tai käytäntöjä tällaisten tapauksien varalle, joita kuitenkin Taysin kokosessa sairaalassa tapahtuu miltei viikottain? Tai miten joissain sairaaloissa käytäntö on pakollinen ja joissain ei?

En suostunut luovuttamaan. Laitoin vielä sairaalapastorille viestiä, voisiko hän auttaa minua. Voisiko hän selvittää vielä patologian laitokselta, voisiko sitä kautta saada kuvia. Sairaalapastori soittikin tänään ja kertoi heti aluksi olevansa hyvin pahoillaan, ettei meidän tapauksessa kuvia ole otettu arkistoihin, koska käytännön pitäisi olla sama kaikkien kohdalla ja kuvat pitäisi ottaa kaikista kohtuun kuolleista lapsista. Sairaalassa nimenomaan on painotettu henkilökunnalle kuvien ottamisen ja muistojen tärkeyttä lapsensa menettäneille vanhemmille ja siitäkään syystä tällaisia vahinkoja ei saisi päästä tapahtumaan. Lisäksi henkilökunnalle on kerrottu, että usein shokissa ihminen ei itse tajua niiden tärkeyttä eikä osaa toimia siinä hetkessä sillä tavoin, kun oikeasti haluaisi ja siksi nimenomaan henkikökunnan vastuulla on kuvien ottaminen ja muistojen tärkeyden painottaminen.

Pastori lupasi  kuitenkin selvittää asiaa vielä patologian puolelta ja niin hän tekikin. Hetki sitten sain puhelun, jonka sisällön arvasin jo kuullessani pastorin äänensävyn. ”Patologian laitoksella ei ole kuvia ja vaikka niitä olisi ollut, niitä ei saa luovuttaa kuin tutkimuskäyttöön.”

En haluaisi hyväksyä sitä, että juuri meidän tapauksessa kuvia ei otettu. Miksi meidän kohdalla ei kerrottu muistojen tärkeydestä, vaan tyydytttiin juurikin siihen, mikä me itse koettiin hyväksi shokin hetkellä? Miksi kukaan ei kertonut, miten tärkeitä ne yhdessä lapsen kanssa vietetyt hetket ovat tulevaisuudessa? Miksi kukaan ei pyytänyt taltioimaan tai taltioinut puolestamme jokaista yksityiskohtaa lapsestamme? Ei me itse tajuttu ottaa kuin muutama kuva, ei pidetty kauaa sylissä, ei tutkittu yksityiskohtia jne.) Miksi, miksi, MIKSI?

Ja se hetkeksi henkiin herännyt toivo on nyt lopullisesti kuopattu. En silloin, enkä koskaan tule näkemään lastani muutoin kuin kapaloituna/vaatteet päällä. En koskaan saa tietää, miltä hän näytti kokonaisuudessaan. En koskaan näe niitä sormia ja varpaita. En pyöreää vatsaa, en kiharaa tukkaa. Minulla on vain ne kahden päivän ajalta kerätyt muistot, toiset sairaalassa, toiset kappelissa ennen hautausta. Jos voisin, valitsisin toisin… Olisin painanut mieleeni joka ikisen yksityiskohdan, olisin suukottanut ja pitänyt sylissäni. Olisin hyvästellyt tuntikausia, olisin silittänyt. Mutta silloin tein, niin kuin siinä tilanteessa pystyin. Muuta en voinut, eikä kukaan myöskään kertonut, kuinka tärkeiksi, kallisarvoisiksi ja kaivatuiksi ne hetket vielä jonain päivänä muuttuisivat.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Tiedätkö miten toimia, kun kohtaat työssäsi perheen, jonka lapsi on kuollut?

Aika pian Einon kuoleman jälkeen mielessä alkoi käymään ajatuksia siitä, mitä voisin vielä jonain päivänä antaa omasta kokemuksestani muille. Olen pitkään halunnut olla jollain tavalla "hyödyksi". Nyt koen löytäneeni sen. Ja koen myös, että tämä on se voitava, mitä voin vielä Einon ja itseni eteen tehdä.



Olin siispä kaksi viikkoa sitten Mäntsälässä kouluttautumassa Kävyn (lapsikuolemaperheet) vapaaehtoiseksi kokemuskouluttajaksi. Koulutus oli kaikin puolin mahtava ja todella antoisa kokemus. Olimme toinen ryhmä, jotka koulutettiin tätä hanketta varten. Nyt meitä on jo 26 kouluttajaa ympäri Suomea ja on kunnia olla yksi meistä.

Kokemuskouluttajahankkeen tavoitteena ja ideana on lisätä ammattilaisten tietoa lapsikuolemaperheiden kohtaamisesta, tukemisesta ja vertaistuen pariin ohjaamisesta valtakunnallisesti. Tässä suora linkki lisätietoihin: http://kapy.fi/tietoa-ammattilaisille/kokemuskouluttajat-hanke/.

Meitä lapsensa menettäneitä kokemuskouluttajia on joka lähtöön. On kohtukuoleman, sairauksien, onnettomuuksien ja tapaturmien sekä synnytyksissä tapahtuvien komplikaatioiden jne. kautta lapsensa menettäneitä vanhempia. Meitä pyritään ohjaamaan juuri sellaisiin paikkoihin puhumaan, missä meidän omista kokemuksistamme olisi eniten hyötyä kyseisille työyhteisöille/työtahoille/opiskelijoille.

Esimerkiksi minun paikkojani voisivat olla sairaalat, neuvolat jne. missä me kohtukuoleman kokeneet vanhemmat olemme eniten kohdanneet ammattilaisia menetyksiemme yhteydessä. Lisäksi voisin käydä puhumassa esim. terveydenhuollon opiskelijoille (kätilöt, sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, lääkärit, sosionomit jne.), koska heistäkin varmasti valitettavasti ainakin jotkut joutuvat tulevassa työssään kohtaamaan lapsikuolemaperheitä.

Kävyn omilla sivuilla on loistava materiaalipankki, joka on avattu ammattilaisia varten, jonka kautta he saavat arvokasta tietoa kohdatessaan työssänsä meitä lapsensa menettäneitä. Tässä suora linkki materiaalipankkiin: http://kapy.fi/materiaalipankki/.

Itselleni tämä asia on erityisen tärkeä myös siksi, ettemme saaneet Einon kuoleman yhteydessä emmekä aina sen jälkeekään kovin asiallista kohtelua tietyiltä tahoilta. Ja tiedän, että näin on valitettavasti ollut muillakin. Ja siksi haluan lisätä omalta osaltani tietoisuutta ja kertoa niin omia, kuin meidän muidenkin lapsikuolemaperheiden toiveita ja ajatuksia. Ymmärrän, että asia on kaikille vaikea ja tällaiset asiat ovat todella ahdistavia kaikille niille, jotka tilanteeseen joutuvat tavalla tai toisella (perheet ja ammattilaiset). Siksi haluankin ja toivon, että tietoisuus lisääntyy tämän hankkeen myötä ja tulevaisuudessa perheitä osataan kohdata paremmin.

Myös positiivisen palautteen vieminen ammattilaisille on todella tärkeää, koska se kannustaa heitä kohtaamaan jatkossakin vaikeita asioita rennommalla ja itsevarmalla otteella. Se antaa uskoa ja luottamusta omiin kykyihinsä toimia ja selviytyä työstään vaikeissakin tilanteissa.

Jos tiedät jonkun työtahon tai yhteisön, jolle uskot olevan hyötyä meistä kokemuskouluttajista, voit ottaa suoraan yhteyttä minuun (sähköpostitse) tai Käpy Ry:hyn. Tällä hetkellä Raha-automaattiyhdistys rahoittaa hanketta, jolloin meidän kokemuskouluttajien vierailu on kaikille haluaville ilmainen.

lauantai 6. elokuuta 2016

"Leimansa" vanki?

Useinhan varsinkin pikkukaupunkien ongelmana on se, että kun ihminen tekee kerran jotain ”väärin”, muistetaan hänet jatkossa pääasiassa vain siitä. Siitä maineesta tai leimasta onkin sitten vaikeampi päästä eroon ja todistaa ihmisille olevansa jotain ihan muuta, kuin mitä he päättelevät yhden teon perusteella. Voi olla, että minullakin on ennen Einon kuolemaa ollut ties minkälainen maine tai leima kenen tahansa silmissä, mutta nykyään en itse koe olevani ulkopuolisille mitään muuta kuin äiti, jonka lapsi on kuollut.

(Kuva:Olli Myyrä Photography)

Katselin jokin aika sitten lyhyen dokumentin kahdesta kohtukuolemaäidistä. Toinen heistä sanoi dokumentin aikana, että hän joutuu kulkemaan niissä kohtukuolemasaappaissaan koko loppuelämänsä. Ja niinhän se onkin. Me kohtukuolemaäidit kuljemme joka päivä niissä saappaissa siinä omassa elämässämme. En pääse niistä enää ikinä pois, en saa Einoa takaisin. Välillä ne saappaat uppoavat syvemmälle, välillä niillä on kevyempi tarpoa.

En vaan jaksaisi kulkea niissä myös aina, kun suljen kotioven perässäni. En edelleenkään halua mennä mihinkään, missä on paljon ihmisiä tai tuttuja. Hyvin usein minusta tuntuu vieläkin siltä, että ihmiset pelkäävät tai välttelevät. En halua kuulla kysymyksiä Veikasta, onko hän eka vai toka vai kolmas lapsi. Tai tavallaan haluan. Haluaisin kertoa aina, että ei, hän ei ole meidän esikoisemme. Ja jos joku asian niin esittää, niin vastaankin aina, että esikoisemme on kuollut. En vaan enää jaksa sitä reaktioo, miten muut ihmiset siihen vastaukseen reagoivat. Mutta myöskään sen reaktion takia en ole valmis jättämään Einoa pois laskuista. Minulla on aina kaksi lasta, kestivät muut sen tai eivät.

Ymmärrän kyllä, että se on edelleen ja varmaan ikuisesti niin vaikea asia, että jonkun lapsi on kuollut. Mitäpä siihen sanomaan? Ei mitään. Ei ole sanoja edelleenkään. Mutta kun en jaksa sitä kiusallista hiljaisuutta ja sekoiluakaan. Kaipaan normaalia olemista. Ihan sellaista tavallista, mitä ennen Einon kuolemaakin.  Esimerkiksi kesäkuussa olin kouluasioissa psykologin haastattelussa. Kyseessä on kuitenkin ammatti-ihminen. ”Onko sulla lapsia?” –On. ”Montako?” – Kaksi. ”Minkä ikäisiä?” – Esikoinen on kuollut, kuopus on yksivuotias. ”Aa siis sulla on yksi lapsi.” –Ei ole, minulla on kaksi lasta, toinen on elävä ja toinen on kuollut. Ja sitten se totaalinen hiljaisuus, vaikerointi ja selittely.  Ja sen jälkeen haastattelun luonne muuttui täysin.

(Kuva: Olli Myyrä Photography)

Toisinaan kaipaan niin kovasti sellaista ympäristöä, jossa kukaan ei tietäisi minusta etukäteen yhtään mitään. Saisin lähteä ovesta ulos ja olla rauhassa sitä, mitä olen. Ilman sitä tunnetta, että toi ja toi ja toi tietää ja nyt ne pelkää ja välttelee jne. Ympäristöä, jossa kukaan ei olettaisi tai ajattelisi mitään minut nähdessäni. Uskon, että sitä varmaan kaipaa moni muukin toisinaan. Mutta välillä tämä lapsen kuoleman kantaminen kaikkien muidenkin silmissä on todella rankkaa ja turhauttavaa. Tuntuu, että jatkuvasti olen vain jotenkin todella erilainen ja sitä kautta tietysti tunnen usein myös voimakasta yksinäisyyttä. Paljon tietysti siitä ”leimasta” on vain kuvitelmaa, mutta osa on valitettavasti täyttä totta. Kuten se taannoinen haastattelukin. Siinä vaiheessa, kun psykologi meni edessäni täysin mykäksi ja alkoi sekoilemaan, niin kyllä siinä teki mieli huutaa, että VOISITKO JATKAA TÄTÄ HAASTATTELUA NORMAALISTI JA ELÄÄ TÄMÄN ASIAN KANSSA.


Mutta kun tätäkään asiaa ei pääse lopulta kuitenkaan karkuun, niin tällä kirjoituksella haluan vain sanoa, että olen edelleen ihan Emmi vain. Ei minua tarvitse pelätä tai vältellä. Ei minun seurassani tarvitse edelleenkään miettiä miten on tai mitä sanoo. Minun kanssani voi puhua ihan tavallisista asioista. Ja jos ei ole nähnyt minua kahteen vuoteen ja kokee tarvetta sanoa jotain Einosta tai kysellä meidän jaksamisesta, niin siitä vain. En mene rikki. Einon kuolema on minulle niin arkinen asia, ettei siitä puhuminen tuo surua tai muistoja mitenkään pintaan tai kyyneliä silmiin joka ainut kerta. Minun kanssani voi olla ihan oma itsensä. Minun kanssani voi edelleen heittää vitsiä, nauraa ja pelleillä, mutta myös siinä samassa on ihan kiva vaihtaa ihan oikeitakin kuulumisia. Onneksi edelleen ystävieni ja läheisteni seurassa saan olla ihan oma itseni ja minua kohdellaan samalla tavalla kuten ennenkin. Kunpa kokisin olevani sitä myös muuallakin, muiden läsnä ollessa. 


torstai 21. huhtikuuta 2016

Ajatuksia viime viikolta...

”Poiketaanko äkkiä tossa Tayssissa kattomassa ….?” –En millään haluais tulla sinne, vihaan sitä paikkaa. ”No ihan nopeesti vaan.” Kävelen sokkeloista sairaalakäytävää pitkin ja paha olo nousee taas pintaan. Mukana on Heikki ja Veikka, mutta ne ei auta eikä pysäytä sitä tunnetta ja niitä ajatuksia ollenkaan. Tasan viikko vajaa kaksi vuotta sitten synnytin siellä esikoiseni, enkä muista siitä paikasta päälimmäisenä mitään muuta. Synnytin toki myös pelastukseni, Veikan. Silti se rakennus saa mulle joka kerta pahan olon ja ahdistuksen aikaseks.

Yritän sinnitellä, kävellä silti, vaikka alkaa oksettaan. Pääsen hisseille, joiden vieressä olevissa kylteissä lukee ”synnytysvastaanotto, äitiyspoliklinikka” jne. Ne hissit vievät tarvittaessa myös neloskerrokseen, synnytyssaleille sekä naistentautien osastolle. Ahdistus lisääntyy. En pysty. En halua olla täällä, haluan pois. Haisee kuolemalta, tuoksuu Einolta. Aistin surun, menetyksen, pelon, sekavuuden, shokin, traumatisoitumisen. Se rakennus pitää sisällään ihan liikaa negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Sinne on jäänyt aikanaan pala minusta. Toki ei Eino siellä enää ole, mutta sillon oli ja sinne koin sen jäävänkin. Ahdistus ja tuska lisääntyy. Luovutan. En aio edetä enää hisseihin. Käännyn pois. Kävelen autolle. Oksennus meinaa tulla.

Samalla mieleeni tulee taas kaikki ne ihmisten sanat. ”Nythän kaikki on taas hyvin, kun on Veikka.”  ”On ollut niin paljon vastoinkäymisiä, nyt pitää vain nauttia, kun nyt teillä on kaikki.” ”Mitä sä nyt enää pelkäät?” ”Koita nyt rauhottua, turha enää mitään pelätä.” ”Mitäs teille kuuluu? Hyvää tietysti, eiks vaan?”  ”Etkö sä nyt edelleenkään pysty toisten raskauksia katteleen, kyllä sun pitäis pystyä jo muidenkin puolesta oleen onnellinen.” Suututtaa. Tulee taas se sama, syvä yksinäisyyden tunne. Miks kukaan ei vaan tajua, mitä mä oon menettänyt? Mitä me ollaan menetetty. Miks kukaan ei vaan voi tajuta, miltä musta tuntuu kaikki tää? Miks kukaan ei ymmärrä, kuinka vaikeeta mun elämästä tuli kaks vuotta sitten? Miks kukaan ei tajua, että kaikki on oikeesti muuttunut, lopullisesti. Mikään ei palaa enää ennalleen. Haluan ymmärrystä, haluan myötätuntoa. Välillä se kaikki on liikaa vaadittu.

Oon Taysin pihassa. Aurinko pilkottaa. Huhtikuun loppu lähenee. Aistin tuoksun, aistin kevään. Aistin sen kaiken, mitä kaksi vuotta sitten tapahtui. Kuolema tulee iholle. Tulee ikävä. Tulee suru. Tulee kaipuu. Tulee viha. Tulee katkeruus. Tulee kysymyksiä, miksi miksi miksi miksi miksi? Haluan Einon takaisin. Haluan hänet syliini. Haluan tuijottaa vaikka tuhat vuotta, että muistaisin joka ikisen yksityiskohdan. Haluan sen turvallisuuden tunteen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja huominen tulee. Haluan, että joku voi luvata sen, etten enää menetä toista lastani. Mutta ei, en saa, en saa enää ikinä Einoa. En tiedä saanko turvallisuuden tunnettakaan. Lupausta mistään en ainakaan. Mä vihaan tätä pelkoa, joka mua riivaa. Mä vihaan sitä, että mä oon joutunu hautaan oman lapseni ja elämä on näyttänyt sen, kuinka niin vaan kaikki voi olla toisin, sekunneissa.

Mä vihaan niitä vaaleanpunaisia laseja, jotka ihmisillä tuntuu olevan päässä. Vai vihaanko sittenkään, oon kenties kateellinen. Kuinka itsestään selvää kaikki voi joillekin ollakaan? Lapsia tehdään. Lapsia saadaan tasan sillon, kun niitä keksitään haluta. Lukumäärätkin voi kertoa jo etukäteen. Ristiäisetkin voi jo juhlia varmaan etukäteen. Kaikki menee aina hyvin, totta kai. Mitäänhän ei voi sattua. Oon kateellinen siitä turvallisuuden tunteesta ja elämän jatkuvuudesta, mihin niin niin monet voi vaan luottaa ja turvata. Oon kateellinen siitä, että iltasin voi käydä nukkumaan ilman sen suurempia konkreettisia pelkotiloja.

Elämä kun ei vaan aina mene niin. Ja että mä vihaan sitä, miks meillä se ei mennyt niin. Miks mun esikoinen on jossain siellä, missä mä en ikinä voi sen kanssa olla? Miksen mä saa halata sitä, silloin kun haluan? Miksei se hautaa mua, sitten kun musta on aika jättää? No, elämä on, eikä sille kukaan voi mitään. Mutta itsestään selvää se ainakaan ole. Elämä on lahja, jota kaikille syntymättömille sitä ei edes suoda.  Lapsi on aina lahja, ei itsestäänselvyys.




Kiitos, että olit mun edes sen 9 kuukautta. Rakastan sua, nyt aina ja ikuisesti yli kaiken. Oothan siellä jossain mun? <3



Ja rakastan sua, niin paljon, ettei kukaan sitä voi koskaan tajuta. Mun pieni ihmeeni. Mun kallein aarteeni. Kiitos, että oon saanu sut. Kiitos, että saan pitää sua sylissäni, halata, pussata. Kiitos, että tulit elämäämme ja palautit valon. Toit toivon, toit tarkoituksen. Ethän ikinä ikinä mene pois? Enhän koskaan joudu susta luopumaan? 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Paniikki ja pelko

Takana on aivan hirveät kaksi vuorokautta. Torstaina illalla Veikka söi tavalliseen tapaan kasvissosetta. Aloin antamaan jälkiruokaa. Olimme ostaneet kaupasta sellaisen välipalapussin, missä oli jogurttia. Niitähän lapsi saa syödä itsekseen ja ne on sopivia kuudesta kuukaudesta alkaen. No, enpä tullut ajatelleeksi, että jogurttihan on ihan pelkkää lientä. En toki antanut pussia Veikalle käteen, vaan pistin sen korkkiosan Veikan suuhun ja puristin kevyesti. Ei olisi kannattanut painaa ollenkaan, sillä tavaraa taisi tulla sillä kevyellä painalluksellakin aika paljon. Veikka vetäisi kaiken väärään kurkkuun ja alkoi saman tien voimakkaasti oksentamaan.

Nyt se kuolee, oli ensimmäinen ajatus. Nyt se tukehtuu. Minä tapoin sen. Mun syytä. Olen paska äiti, miten voin painaa sitä pussia? Oli todella pelottavaa nähdä, kun pieni oksentaa voimakkaasti ja ainahan mulla ensimmäinen ajatus on kuolema. No, ei kuollut. Kaksi tuntia oksentamisen jälkeen meni hyvin. Annettiin iltapuuro ja mentiin makkariin lukemaan iltasatua. Yhtäkkiä alkoi taas voimakas oksentaminen ja kaikki puurot tuli ulos. Ja taas sama ajatus, nyt se kuolee tähän syliini. Soitanko ambulanssin, se tukehtuu. Heikki yritti epätoivoisesti lohduttaa, ettei se kuole, ei tarvita ambulanssia, katso se elää. No pakko oli lähteä päivystykseen, en kestänyt sitä tunnetta. Itkin paniikissa ja pelkäsin kuolemaa.

Käytiin päivystyksessä ja kaikki oli kunnossa. Lääkäri veikkasi, että oksensi puurot myös sen väärään kurkkuun vetämisen takia. Keuhkot olivat puhtaat, tavaraa ei ollut siellä. Tultiin takas kotiin. Yön valvoin kokoajan tarkkailen ja peläten uutta oksentamista. Pelkäsin myös sitä, että ehkä kuitenkin sitä jogurttia meni keuhkoihin ja kohta Veikka on keuhkokuumeessa ja kuolee siihen. Ei tullut kuumetta, ei tullut uutta oksennusta. Veikka selvisi.

Perjantaina lähdin kauppaan puoli kahdeksan aikaan. Olemme koko viikon ollut aikeissa laskea Veikan sängyn pohjan, koska päiväunia nukkuu siinä meidän sängyssä kiinni, toki tyynyvalli on edessä, ettei lähde konttaamaan tai ryömimään meidän sängyn kautta alas. Mietin jo kaupassa, että soitan Heikille ja käsken sen istumaan vaikka loppu-unet siinä Veikan vieressä, ettei se vaan pääse tippumaan nyt, kun se pohja on vielä sillä tasolla. No, en soittanut. Tulin kotiin ja Heikki ja Veikka seisoi eteisessä mua vastassa. Näin heti Heikin naamasta, että sillä oli asiaa. ”Noni, nyt se sit tippu sieltä sängystä. Kävin minuuttia ennen katsomassa ja nukkui ja avasin oven, että kuulen kun herää. No en kuullut, oli tullut niiden tyynyjen yli ihan hiljaa ja ryömi tosta jalkopäästä alas.”

Paniikki. Taas. Aloin huutamaan Heikille, että miten ei oo laittanut siihen enempää esteitä eteen ja miten ei vahtinut. Tiesin heti, että olin itse ihan yhtälailla syyllinen. Ei oltu sitä pohjaa laskettu. Luotettiin, ettei se niiden esteiden yli tuu ainakaan ilman, että me kuullaan, koska ei ollut ennenkään tullut. Ja muutenkin, kun käyn vähän väliä tarkistamassa hengitystä. No nyt se tuli, eikä Heikki nähnyt tietenkään, että tuliko niskoilleen vai päälleen vai pyllylleen. Heikki kuuli vain kolahduksen ja itkun. Heikki oli ihan rauhassa, sanoi ettei Veikalla oo hätää. Ei uponnut muhun, saman tien päivystykseen. Ja taas kuolema tuli iholle. Olin ihan sekaisin ja itkin hysteerisesti. Mitä jos menetämme Veikan? Omasta syystämme.

No lääkärikäyntihän meni sitten taas niin loistavasti. Menimme päivystykseen, koska kello oli kahdeksan perjantai-iltana, eikä mikään yksityinen ole siihen aikaan auki. Niin kuin ei ollut torstainakaan enää siihen aikaan. No sehän oli täynnä ihmisiä, ihmiset katsoi, kun hysteerinen äiti oli itku silmässä. On se ihmeellinen näky. Ja mua ahdisti. En kestänyt niitä tuijottavia ihmisiä, teki vain mieli huutaa niillekin, että älkää kyylätkö, ei teiltä oo lasta kuollut. Mistäs mä sen tiedän, vaikka oliskin.

Pääsimme hoitajalle, itkin ja itkin. Sanoin, että tajuatteko kuinka pelkään. Veikkakin tietty oli ihmeissään, että mitä mä oikein itken. Hoitaja yritti vitsailla ja keventää tunnelmaa. Ei paljoa auttanut siinä huolessa. ”Sanon lääkärille, että tulee pian, menkää tohon aulaan.” Ei mennä, pyysin päästä omaan tilaan, koska en kestänyt niitä tuijottavia naamoja. Onneksi päästiin. No, kaksi tuntia odotettiin lääkäriä ja voin kertoa, että se on pitkä aika se, pelätä että se lapsi kuolee. Edellinenkin lapsi kuoli sekunneissa. Heikki yritti pysyä Veikan kanssa vähän etäällä ja rauhassa, ettei Veikka vaistoaisi niin pahasti mun huolta. Toistuvasti kyselin hoitajalta kauan menee, itkin ja meinasin oksentaa. Hoitaja yritti vitsailla, ei auttanut edelleenkään.

No juuri ennen kun päästiin lääkärille, Veikka alkoi oksentamaan. Ja voitte kuvitella, että kuolemanpelko sen kun yltyi. Olin juoksemassa jo hoitajaa, mutta siinä samassa hän haki meitä lääkärille. No lääkäri se vasta auttoikin. Hän löhösi siinä tuolissaan ja katsoi hysteeristä äitiä vähän semmoisella ilmeellä, että v*ttuako siinä poraat. Sanoin, että pelkään, että Veikka kuolee, meijän edellinenkin lapsi on kuollut. No lääkäri ei Veikkaa tutkinut muuten, kun katsoi korvat ja yleisvoinnin, joka nyt oli kokoajan ollutkin ihan hyvä, lukuun ottamatta sitä oksentamista. Yritimme molemmat Heikin kanssa tivata, miksi Veikka oksentaa. ”No onhan se tässä muutenkin jatkuvasti oksentanut” AI ONKO? Eilen kaksi kertaa. Se ei ole jatkuvasti. ”No vauvat oksentaa.” Ei ole ennenkään oksentanut ja tajuatko, että se löi äskön päänsä. ”Tuskin se siihen liittyy, kato nyt tota poikaa, ei se näytä siltä, että kuolee tohon.”

Sitten meni yli mun päässäni se kohtelu. Aloin sanomaan, että tajuatko, kun se on se tunne, kun on yhden lapsen menettänyt. Ja oon edellisen vuorokauden jo valvonu ja odottanut sitä kuolemaa. Sanoin, että koen tarvitsevani nyt apua tähän kahden vuorokauden huoleen ja tähän pään lyömiseen ja tähän pelkoon. ”No en nyt katso, että sua tarvii Pitkäänniemeen pistää.” Joo ei varmaan sinne tarviikkaan, mutta tajuatko että en pärjää, koska oon ihan sekaisin tästä pelosta. ”No paha astua sun saappaisiin.” KOITA EDES. ”Ei viikonloppuna saa psykiatrista apua.” No sehän on hieno juttu, ei varmaan oo ketään hoitajaakaan, joka vois jutella tän asian mun kanssa ja rauhoittaa. Tai kai niiden lääkäreidenkin pitäis osata auttaa. ”Ei oo nyt mitään, koita pärjätä.” Kiitos avusta. Aloin kiroilemaan, että tajuatteko kuinka pitkä aika on odottaa vklopun yli tämmöisessä pelossa. Ja kun teitä ei kiinnosta auttaa mua. ”Joo koittakaa pärjätä, tsemppiä teille kaikille kolmelle, ei toi poika oo kuolemassa nyt. Menkää kotiin.”

Suu auki, aikani vaadittuani apua, sitä saamatta lähdimme kotiin. Siinä vaiheessa jo rakas serkkuni oli huomannut huoleni ja he lähtivät miehensä kanssa ajamaan Jyväskylästä. Luojan kiitos elämässäni on tollaisia kultakimpaleita. Ja ihana ensihoitaja-ystäväni oli puhelimen päässä ja yritti rauhoitella. Soitin kuitenkin kotoa Taysin lastenpolille, kun muistin, että neuvolasta oli sanottu, että sinne voi soittaa millon vaan, jos tulee hätä. No siellä hoitaja kuunteli huoleni ja rauhoitteli. Sanoi kuitenkin, että voi olla, että on lievä aivotärähdys, mutta todennäköisesti oksentaminen liittyy eiliseen. Mutta herätelkää kahden tunnin välein yö. Tälläsiä tai mitään muitakaan ohjeita ei päivystyksestä saatu, eikä mitään muutakaan ymmärrystä. Heikki yritti kysellä mulle jotain rauhottavaa, joka tehoais, ei kuulemma saa sitäkään.

Mikä siinä on niin vaikeeta, kohdata ihminen? Mikä on niin vaikeeta vaikka taputtaa olalle ja sanoa, että sulla ei ole hätää. Ottaa tosissaan, lohduttaa, auttaa. Ymmärrän, että kukaan ei ilman oman lapsen kuolemaa tiedä tasan, mitä se on. Mitä se pelko on. Mutta aina voi yrittää. Aina voi ottaa vastaan, olla läsnä. KUUNNELLA. Ei se vaadi muuta. Ja tiedän tasan, että apua saa myös viikonloppuna. Mutta toinen kerta jo, kun tuolta laitoksesta mut pistetään kotiin välittämättä siitä, että mä itse pyydän apua. Oikeesti jos ihminen itse pyytää apua, niin miten semmoseen asiaan ollaan reagoimatta? Miks otetaan se riski, etten oikeesti pärjääkään? Ja kun mä itse vaadin ja pyydän. Luojan kiitos, mulla on hyvät hoitosuhteet, mutta nekään ei päivystä 24/7. Ja kun multa on se lapsi kuollut. Ei varmaan moni muu äiti nyt sekoa tollai, kun lapsi jostain muksahtaa tai oksentaa pari kertaa. Mutta minä sekoan. Olen yksilö, olen menettänyt, mulla ei ole turvallisuudentunnetta. Jonkun pitää luoda se niissä hetkissä ja auttaa mua. En ole hullu, vaikka siltä voi näyttääkin, kun huoli on suurimmillaan.

(onnellinen nukkumaanmenijä tippumisen jälkeen)

Kävimme sitten vielä eilen lastenlääkärillä Tampereella. Hän kuunteli, hän ei vähätellyt. Hän tutki Veikan. Hän kysyi, jäikö meille huolia tai murheita. Hän vastasi, hän oli läsnä. Hän ymmärsi. Hän sanoi, että onneksi herätitte kahden tunnin välein. Hän kertoi, miten vauvan vointi etenee, jos päähän tulee vamma. Ja hän epäili, että oksentaminen johtui ruokatorven ärtymisestä. Miksi meitä ei taaskaan otettu tosissaan sairaalassa? En usko, että mun naama on niin ärsyttävä, että heti on jo tietty ennakkoasetelma. Ehkä se lapsen kuolema on vaan niin pelottava asia ja ihminen henkinen pahoinvointi. Mutta voin kertoa, siihen ei auta se, kun kerta toisensa jälkeen kokee tulleensa teilatuksi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Veikka  ja äitikin voi hyvin ja me selvittiin säikähdyksellä.


Ja taas lopuksi kysyn: MIKSI LÄÄKÄREILLE EI TEHDÄ MITÄÄN SOVELTUVUUSKOKEITA??????

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Rakas isoveli,

tänään olen kolme päivää vaille seitsemän kuukautta vanha. Olen kova liikkumaan, enkä jaksaisi olla sekuntiakaan paikallani. Kuljen ryömien paikasta toiseen ja haluaisin kovasti päästä jo muullakin tavoin eteenpäin. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, että haluaisin nopeammin mielenkiintoisten asioiden luokse. Tykkäisin myös jatkuvasti vain seistä. Tartun kaikkiin mahdollisiin esineisiin, kuten kirjojen kansiin, tv-tasoon jne. ja yritän vetää itseäni ylöspäin. Tällä viikolla opin jo nousemaan pinnasängyn laitaa vasten seisomaan. Lisäksi toissapäivänä keksin, miten noustaan konttausasentoon. Nyt elättelenkin jo kovasti toiveita siitä, että kohta pääsen liikkumaan tavalla tai toisella nopeammin. Tykkään heitellä lelujani lattialle ja toivon, että äiti tai iskä kävisi niitä jatkuvasti keräilemässä minulle. Joskus tyydyn kuitenkin viskomaan niitä vain itselleni ja ryömin perässä hakemaan. Mielestäni istuminen, syöminen, nukkuminen ja kaikki tekeminen, missä pitää olla paikoillaan, on tällä hetkellä tosi tylsää. 


Oon yleensä tosi tyytyväinen, hymyilen, nauran ja juttelen paljon enkä turhista valita. Ikeniäni kovasti kutittaa ja se välillä turhauttaa ja ärsyttää, kun hampaita ei vieläkään kuulu. Ja jos väsy tai nälkä pääsee yllättämään, silloin saattaa surettaa. Äitin ja iskän mukaan luonnettakin alkaa jo löytymään. En tykkää kun mua puetaan, varsinkin paidan hihat on tosi tyhmät. Ja turvakaukalossa vasta ärsyttävää onkin. Eihän sieltä pääse mihinkään, kun pitää olla niissä vöissä kiinni. Oon myös tottunut, että iskä tai äiti on aina vieressä, joten jos jään vaikka olkkariin yksin, kun äiti ja iskä tekee esimerkiks iltapalaa, niin hermothan siinäkin usein menee. Välillä oon myös vähän kärsimätön, varmaan äitiltä perinyt sen ominaisuuden. Onneks kuitenkin elämä täällä äitin ja iskän kanssa on turvallista ja pääosin mukavaa, joten mitäpä sitä turhia itkemään ja valittamaan? 

Imettämisen äiti joutui jo lopettamaan pari viikkoa sitten, koska minä vain päätin niin. Liian tylsää puuhaa, pullosta saa paljon nopeammin. Äiti imetti mua väsyneenäkin, mutta lopulta en suostunut siihenkään. Kunhan vain naureskelin ja pelleilin. Maitoa en muutenkaan välitä päivisin juurikaan juoda, kaikki muu on mielenkiintoisempaa. Soseet maistuu hyvin ja yöllä sitten juon tarvittavan määrän maitoa. Olen aika hoikka ja välillä äiti on huolissaan, kun pelleilen syömisten kanssa. Onneksi kuitenkin kasvan tarvittavan määrän ja tasaisesti omalla käyrälläni, joten nyt äitikin alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan sen asian suhteen.



Kaiken mun ajan vietän aina äitin ja iskän kanssa. Kerran viikossa äiti käy terapiassa ja kerran viikossa pelaamassa salibandya, ne ajat olen iskän kanssa kaksin. Iskä käy kerran viikossa töissä ja silloin olen äitin kanssa. Pian iskä aloittaa tekemään enemmän töitä ja jään äitin kanssa kotiin. Äiti ja iskä ei anna mua kenellekään hoitoon, ne haluaa valvoa jokaista liikettäni ja olla kaiken aikaa kanssani. Äiti toivoo, että sais olla mun kanssa kotona mahdollisimman pitkään. 

Usein viihdytään vaan kotona, se on meidän kaikkien oma turvapaikka. Yritetään silti joka päivä käydä ulkoilemassa ja liikutaan me muuallakin. Välillä äitin kavereilla tai mun kummeilla ja sukulaisilla. Välillä Ideaparkissa tai muilla kaupoilla. Välillä käydään myös Turun suunnalla iskän sukulaisilla. Usein kuitenkin kaikki äitin ja iskän kaverit ja sukulaiset käy meillä meitä katsomassa. Äitin on edelleen ja varmaan ikuisesti vähän vaikeaa suhtautua muiden pieniin lapsiin, varsinkin esikoispoikiin, mutta on mulla onneks lapsiakin kavereina. Mun ja sun maailman ihanimmat serkut, mun kummitätien lapset ja joitain äitin ystävienkin lapsia oon jo tavannut. Mä kyllä tykkään kauheesti kaikista ihmisistä, en ainakaan vielä oo koskaan ketään vierastanut. 


Sun haudalla me käydään säännöllisesti viemässä kynttilä. Sillon kun mä ja äiti ei jakseta pakkautua autoon, niin silloin iskä käy yksin viemässä kynttilän. Haudalla äiti aina kertoo mulle, että nyt me ollaan isoveljen haudalla. Se paikka on tosi surullinen, äiti juttelee siellä sulle ja toivoo, että olisit täällä. Tiedetään kyllä kaikki, ettet sä takas tuu ja se jos mikä, on hirveen surullista. Usein kun lähdetään sieltä kotiin, iskä ja äiti on vaan hiljaa. Tiedän kyllä, että niille tulee siellä vaan entistä kovempi ikävä sua. 

Joka ilta äiti laulaa mulle Ihmettä ja kummaa sekä Oravanpesää. Välillä jotain muitakin lauluja. Sen jälkeen luemme äitin ja iskän kanssa iltasatua. Sitten äiti ottaa mut syliin ja alkaa laulamaan Nukkumattia. Siihen aina nukahdan. Lisäksi äiti kuiskii korvaani, kuinka paljon te kaikki, sinä, äiti ja iskä mua rakastatte. Lisäksi äiti kertoo, että ilman mua ei äiti eikä iskä jaksais olla täällä maan päällä. Äiti sanoo aina, että mä oon pelastanut niiden elämän. Äiti aina myös kyselee, aionko olla aina tässä, etten ikinä vaan jätä niitä. Mutta enhän mä osaa vielä vastata. Silti on kivaa olla äitin sylissä ja nukahtaa siihen. Sitten äiti laskee mut omaan sänkyyn ja otan sun Late Lampaan kainaloon ja jatkan uniani.


Öisin nukun äitin ja isin vieressä mun omassa sängyssä. Siitä on laskettu laita alas ja pidän äitiä kädestä kiinni. Välillä kierin äitin kylkeen kiinni. Ja aamulla äiti ja iskä ottaa mut niiden väliin. Sillai nukuin ensimmäiset puoli vuotta, mutta nyt on parempi olla omassa sängyssä, ettei tarvii pelätä, että pyörin äidin tai iskän alle. Meen nukkumaan kymmenen jälkeen illalla ja herään aamulla samoihin aikoihin. Joskus nukun pitkiä pätkiä, joskus lyhyempiä. Välillä äiti ja iskä on vähän väsyneitä, kun äiti herää jokaiseen mun liikkeeseen tai ääntelyyn. Lisäksi äiti tarkkailee mun hengitystä tasaisin väliajoin. Ja välillä oon kyllä öisin tosi levoton. Kuka nyt jaksais kokoajan paikallaan olla?

Joka ilta äiti myös kertoo sulle, kuinka paljon me kaikki sua rakastetaan. Äiti aina kysyy, että ootko sä aina meijän oma suojelusenkeli. Äiti toivoo, että sä suojelet mua kaikelta ja annat mun aina olla niiden kanssa. Sitten äiti kertoo, kuinka kova ikävä meillä kaikilla kolmella on sua.


Mä kun en osaa puhua, niin tällai halusin vaan kertoa sen, että missä ikinä ootkin, niin oot aina mun rakkain isoveli. Kuljet aina mun matkassa, yhtälailla kun äitin ja iskänkin. Mullakin on sua kauhee ikävä kaiken aikaa. Haluaisin, että voisin leikkiä sun kanssa ja nukahtaa sun kainaloon. Haluaisin näyttää sulle, mitä kaikkea uutta opin joka päivä ja kuinka kasvan päivä päivältä isommaks. Haluaisin jakaa kaikki asiat sun kanssa. Onneks sain ristiäislahjaksi kummitädiltä sun jalanjäljen, joka on taiteiltu hopeiseen laattaan. Kun vähän kasvan, ripustan sen kaulaani ja kuljet joka paikassa mun matkassani. Mä rakastan sua yhtä paljon kun äiti ja iskä, yli kaiken.



Ikuisesti sinua rakastaen,
pikkuveljesi