Subjektiivinen päivähoito-oikeus

"Kun Suomella meni taloudellisesti hyvin, luotiin ihmisille kaikenlaisia tarpeita, joita ei koskaan ennen edes tiedostettu olevan. Yksi näistä luoduista tarpeista on subjektiivinen päivähoito-oikeus." Jotenkin näin sen yksi meidän opettajista sanoitti Sote-seminaarissa. No, mutta se taloudellisesta puolesta, keksittynä tarpeena sitä itsekin suurimmaksi osaksi pidän. En puhu tässä tekstissä nyt niistä, kenelle se subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeesti ehkä hyödyllinen (mielenterveysongelmat perheessä, yksinhuoltajat, lapsen erityistarpeet jne jne.), vaan puhun ihan yleisesti siitä, mitä koko asiasta ajattelen. Enkä perusta tietojani millekään tilastoille, vaan omiin kokemuksiin ja maalaisjärkeen.

Jo silloin, kun tein päivähoitajana töitä (ehkä kuus vuotta sit), alkoi se olla enemmän sääntö kun poikkeus, että kun kotona oli pieni vauva, niin isompi sisarus tuotiin hoitoon. Ja ei todellakaan mitään 4-5-vuotiaita muutamiks tunneiks virikehoitoon, vaan ihan pitkiksi päiviksi sinne olemaan, koska äiti/isä ei jaksa hoitaa molempia, kun on pieni vauva ja kaikkee. Miksi koko päivähoito on edes kehitetty? Siksi, että vanhemmat käy töissä. Siksi, että on tehtävä töitä eikä ole varaa olla lapsen kanssa kotona.

Mutta mihin sitä nykyään yhä enenevissä määrin käytetään? Siihen, kun vanhemmat ei jaksa ihan perus arkea, siihen kun on useampi kuin yksi lapsi, siihen kun väitetääns alle 3-vuotiaan lapsen tarvitsevan enemmän virikkeitä ja vierasta aikuista ja sosiaalisia kontakteja, kuin omia vanhempiaan, omaa perhettä ja arkea siellä kotona? Tai enemmän virikkeitä ja kasvatuksellisia asioita kuin esimerkiksi erilaiset kerhot tarjoavat? Tuntuu, että vastuuta lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirretään yhä enenevissä määrin muiden niskoille, koska itse ei vaan jaksa. Kysynpähän vaan, miksi sitten hankitaan lapsia, jos niistä ei itse jakseta huolehtia?

Tein juuri koulutehtävän menneistä vuosikymmenistä ja haastattelin siihen aiempia sukupolvia ja kyselin esimerkiksi juuri tästä asiasta. Sain vastaukseksi, että edes minun lapsuudessani ei koskaan tullut mieleenkään, että lapsi viedään hoitoon, jos molemmat vanhemmat ei ole töissä tai vanhempi on sisaruksen kanssa kotona. Itsekään en ole päivähoidossa juuri koskaan ollut, koska isäni on pystynyt töiden lomassa meitä hoitamaan. Ja ihan samalla tavalla koen kasvaneeni ja saaneeni sosiaaliset taidot ja muutkin eväät elämään. Eikä minun lapsuudessa vanhemmat edes ajatelleet, että tarvittaisiin jatkuvasti jotain omaa aikaa niin kun nykyään tuntuu, että vanhemmat kyllä kaipaavat sitä tämän tästä. Hyvä jos siivoamaan pystyy, kun lapsi on kotona. "Nykypäivän vanhemmat ovat itsekkäämpiä". Voin allekirjoittaa näistä kaiken, väheksymättä suomalaisen päivähoidon laadukkuutta, merkitystä ja hyötyjä. Tottakai se on laadukasta ja hyödyllistä, mutta vain silloin, kun siihen on oikeasti tarve.

Miettiikö kukaan koskaan, miltä siitä isommasta sisaruksesta mahtaa tuntua, kun pienempi saa jäädä äidin tai isän kanssa kotiin, mutta hän ei saa? Kuinka kykenevä pieni lapsi on ymmärtämään, että äiti tai isä jaksaa vain toista eikä toista? Mitäköhän siitä mahtaa ehkä tulevaisuudessa seurata, jos jo aivan pieni lapsi kokee itsensä vähemmän tärkeäksi tai huonommaksi tai kelvottomaksi jne? Ehkä hän alkaa hakea huomiota väärin keinoin. Sitten ihmetellään, miksi päivähoidossa päivä meni huonosti tai levottomasti ja riehuen.

Tai sitten, että lapsi viedään hoitoon, kun vanhemmat tai vanhempi on vapaapäivällä tai lomalla. Mitäköhän se lapsi sitten ajattelee? Miksi äiti tai isä ei ole minun kanssani? Miksi minä en saa olla lomalla jne? Kuinkakohan moni vanhempi ymmärtää, että se hoidossa oleminen on työtä lapselle. Se on todella raskasta olla siinä kamalassa metelissä ja meiningissä monta tuntia päivässä. Ja lapsi viettää todella pitkän ajan päivästä ja vanhempien työviikosta muiden ihmisten kanssa, kaipaa omaa perhettään ja heidän kanssa vietettävää yhteistä aikaa jne.

Ja tässä koko tekstissäni puhun juuri niistä vähän pienemmistä lapsista, joille aivan riittävää ja parasta seuraa on heidän omat vanhemmat, oma koti ja perhe. Tutut ympyrät, rutiinit, turva ja läheisyys. Vaikka tietysti ihan yleisestikin, ei kai kenellekään lapselle ja vähän vanhemmallekin pitäisi löytyä parempaa ja turvallisempaa paikkaa, kuin oman vanhemman kainalo ja oma koti? Jokainen lapsi ja nuori sitä varmasti kaipaa ja tarvitsee. Edellyttäen tietenkin, että siellä kotona ne perusasiat on kunnossa, eikä vanhemmat kärsi muusta kuin ihan luonnollisesta vanhemmuuden mukanaan tuomasta väsymyksestä. On toki fatka, että töitä on tehtävä ja ikävä kyllä joskus on laitettava jo se yhdeksän kuukauden ikäinen vauva hoitoon, koska vaihtoehtoja ei ole. Syitä on monia, mutta olkoon se sitten jo toinen tarina.