sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Millainen olisit, isoveljeni?

Paljon oon viime aikoina pohtinut sitä, millaista Veikan elämä olisi, jos Eino olisi täällä. Olen pohtinut ylipäänsä sisarussuhteita ja niiden merkityksiä. Nyt kun Veikka on siinä iässä, että kaipaa joka asiaan kaveria, olisi joskus kiva todeta täällä kotona, että keksikää Einon kanssa yhdessä. Leikkikää, pelatkaa, tapelkaa! Rakastakaa, vihatkaa, arvostakaa, jakakaa. 

Mietin usein myös sitä, mitä Veikka asiasta ajattelee, osaako hän kaivata isoveljeään. Ei Veikka sitä tietysti ainakaan vielä sillä tavalla sanoita, että osaisin suoraan tähän kysymykseen vastata tai että tietäisin aina, mitä pienen ihmisen päässä liikkuu. Kyllä Veikka kyselee toistuvasti, miksi Eino on kuollut, haluaa valita haudalle kukkia tai sytyttää kynttilän lyhtyyn... Sanoo se myös, että hän haluaisi leikkikaverin, sisaruksen.  On kertonut olevansa surullinen, kun hänen isoveljensä ei ole elossa.

Tunnen surua siitä, ettei elämä ole antanut Veikalle sitä mahdollisuutta, että hänellä olisi elävä isoveli. Mietin usein, että nyt täällä olisi eskarilaisen lisäksi ekaluokkalainenkin. Huh, kuinka isoja molemmat jo olisivat. Mietin usein varsinkin katsoessani kuvia muiden perhe-elämästä ja sisarussuhteista, että millainen suhde  Veikalla ja Einolla olisi keskenään. Tunnen kateutta ja katkeruutta siitä, että Veikalta vietiin se. Ja toki siitä, että meiltä vietiin se mahdollisuus olla kahden elävän pojan vanhempia ja nähdä heidän kasvavan ja varttuvan niin yhdessä kuin erikseenkin. Eikä se poissulje sitä asiaa, kuinka kiitollinen ja onnellinen olen Veikasta joka ikinen hetki ja että elämä on usein pääasiassa onnellista ja täyttä näinkin.

Pohdin kovasti sitäkin, että kunpa vielä kykenisin antamaan Veikalle mahdollisuuden luoda suhde elävän sisaruksen kanssa. Sitä varmaan voi joku muukin miettiä, että miksemme sitten hanki Veikalle elävää sisarusta. Toivottavasti kuitenkin valtaosa tajuaa, ettei se ole niin yksinkertaista. Lapsia ei muutenkaan hankita, niitä saadaan. En edes pysty sanoittamaan, mitä tunsin, kun eräs vanhempi ihminen sanoi minulle (tietäen taustamme), että "tehkää nyt Veikalle se leikkikaveri". Kunpa se olisikin vain noin. En jaksanut edes vastata mitään. Sisimmässäni kuitenkin tunsin sen ja tunnen, ettei minusta siihen todennäköisesti koskaan ole, vaikka se biologisesti ehkä mahdollista olisikin, koska henkinen puoli ei enää kestäisi sitä kaikkea huolta, mitä sisältyy koko ajatukseen kolmannesta lapsesta.

On kai näidenkin pohdintojen taustalla myös oma sisarussuhteeni ja sen läpikäyminen. Eihän se tietenkään itsestäänselvyys ole, että sisarukset ovat läheisiä keskenään tai että sisarussuhde olisi aina yksi elämän merkityksellisimmistä suhteista. Minulla on valitettavasti omakohtainen kokemus siitä, ettei se ole niin. Ehkä tämän kaiken tunnemyrskyn keskellä tunnen ajoittain surua myös siitä. Huomaan kaipaavani sitä varsinkin sen vuoksi, että siskoni lapset ovat minulle niin valtavan tärkeitä. Mutta vaikka olisi samasta puusta veistetty, ei aina kemiat tai ajatukset silti kohtaa. 

Tiedän silti huolimatta omasta kokemuksestani, että sisarussuhde on monelle muulle ole yksi elämän merkityksellisimmistä asioista ja kantava voima elämän myrkyissä. Olen surullinen, etten kyennyt antamaan eikä elämä antanut Veikalla sitä mahdollisuutta luoda suhdetta omaan isoveljeensä. Toistaiseksi minua on lohduttanut useammankin ammattilaisen lause "onneksi Veikalla on teidät ja teidän kanssa se saa puhua ja surra Einoa", kun olen pohtinut sisaruksen merkitystä myös siltä kantilta, että Veikalla olisi joskus pienempi sisarus, jonka kanssa hän saisi jakaa Einon kuolemaan liittyviä ajatuksia.


(💓)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti