Kunpa tämän hetken takaisin saisin

(13.3.2014)

Kunpa aikaa taaksepäin tähän hetkeen kääntää voisin,
mä taas maailman onnellisin oisin.
Mä sulle joka ilta Sinistä unta edelleen soittaa saisin,
tietäen että jo pian sairaalassa sua sylissäni kantaisin.
En osaisi pelätä sun kuolemaa,
vaan odottaisin malttamattomana tulevaa.
Valmistautuisin ihmeistä suurimpaan,
mun elämäni upeimpaan kohokohtaan.
Minulla olisi edelleen sinut rakkain Einoni,
minun kallein ja tärkein aarteeni.

En myöskään vielä tietäisi mitä edessä odottaa,
enkä voisi kuvitellakaan sen olevan mitään näin kamalaa.
Ei olisi tätä tuskaa ja ikävää,
ei kaipuuta ja surua viiltävää.
Haluaisin takaisin kaikki hetket nuo,
mutta nyt jo tiedän ettei sua rakkain koskaan enää mikään takaisin tänne tuo.
Jäi susta jäljelle vain muistot vähäiset nää,
joiden kanssa on pakko tyytyä elämään tätä elämää.

Suru vs. masennus

Tein netissä BDI-masennustestin, josta sain pisteitä 32. 30-63 pisteellä saa itselleen seuraavanlaisen lausunnon: mielialasi on selvästi laskenut. Sinulla vaikuttaa olevan vakavia masennuksen oireita. Lisäksi tein Psykoterapiakeskuksen laatiman testin (DEPS-seula), josta sain 23/30 pistettä. Senkin testin perusteella poden jonkinasteista masennusta. Kysymykset liittyivät mm. unettomuuteen, elämäniloon, ajatuksiin tulevaisuudesta, itkemiseen, epäonnistumisen tunteisiin jne. Tuloksien perusteella voisin sanoa kaikille, että olen vakavasti masentunut, jos haluaisin itse vetää testistä suorat johtopäätökset tai haluaisin väärin keinoin huomiota muilta ihmisiltä. En kuitenkaan tee niin, koska en ole missään vaiheessa Einon kuoleman jälkeen kokenut sairastuneeni masennukseen. Toki masentunut olen, päivittäin.

Olen myöskin pelännyt koko tämän reilun puolen vuoden ajan sitä hetkeä, että sairastuisin. Pelkäsin sitä jo heti, kun kuulin, että Eino on kuollut. Sairaalassa miettiessäni sitä, miten tästä voi ikinä selvitä, pelkäsin että tulen sairastumaan ainakin jossain vaiheessa vakavasti. Mitä jos jossain vaiheessa tapan itseni tai mitä jos jossain vaiheessa en enää pääsekään sängystä ylös omin avuin tai mitä jos vaivun vaikka psykoosiin? Vielä niin ei ainakaan ole käynyt, mutta totta kai ajatus ja pelko edelleen takaraivossani jyskyttää, koska  tämä koko suruprosessi on vielä niin pahasti kesken.

Suru rinnastetaan usein liian helposti masennukseen ja vielä hyvinkin nopeasti. Näin ei saisi käydä, sillä ne ovat kaksi eri asiaa. Masennus on sairaus, suru ei. Totta kai suru voi johtaa masennukseen.  Myös sanoilla masentunut ja masennus on ero, ainakin puhekielessä. Masentunut-sanalla voi olla helpoin kuvata omaa tunnetilaansa tällaisen surun keskellä. Kyllä minunkin tämän hetken olossa on paljon samoja piirteitä kuin masennuksessa. Toimintakykyni on alentunut, itken paljon, nukun huonosti, en usko tulevaisuuteen, en jaksa olla kovin sosiaalinen, en halua/pysty tapaamaan kaikkia ihmisiä, minulla on toivottomuutta ja uskon puutetta, ruokahalussani on tapahtunut merkittävä muutos, minulla on toisinaan itsetuhoisia ajatuksia, olen työkyvytön jne…

En ole mikään masennuksen asiantuntija, mutta tiedän, että silloin kun on vakavaan masennukseen sairastunut, ei asiat ole aina omin avuin selvitettävissä.  Välillä sängystä nouseminen ei onnistu, jopa roskapussin vieminen ulos voi olla täysi mahdottomuus. Elämä ilman lääkitystä voi olla mahdotonta. Itsetuhoiset ajatukset voivat hallita mieltä joka hetki, joskus ryhdytään myös ajatuksista tekoihin. Koen olevani vielä kaukana tästä. Nousen joka aamu sängystä, hoidan kodin, hoidan pakolliset asiat, käyn kaupassa jne. Pystyn hallitsemaan itse omia tekemisiäni.Teen asiat omaan tahtiini ja vain niitä asioita, mitä jaksan tai haluan juuri sillä hetkellä. Kuuntelen itseäni ja omia voimavarojani.

Heinäkuussa, vajaa kolme kuukautta Einon kuoleman jälkeen lääkäri totesi minulle, että voisin pikkuhiljaa alkaa miettimään työntekoa, eikä hän ala kirjoittelemaan minulle mitään pitkiä sairaslomia. Ja lisäksi jos puolen vuoden päästä viimeistään lapseni kuolemasta en kykene menemään töihin, aletaan tod.näköisesti diagnosoimaan masennusta ja miettimään lääkitystä. Olin todella raivoissani tästäkin lausunnosta. Miten voisin kyetä menemään töihin ja hoitamaan muita ihmisiä kolmen kuukauden päästä lapseni kuolemasta? Ja tarkoittaisiko se sitten sitä, että olisin masennukseen sairastunut, jos niin ei tapahtuisi viimeistään puolen vuoden päästä? Silloin tuntui siltä, ettei lääkäri todellakaan tajunnut, kuinka tärkeää on saada käsitellä surua rauhassa ja kuunnella omaa jaksamistaan. Eikä hän myöskään tajunnut, mitä tarkoittaa, kun oma lapsi kuolee. Vajaassa kolmessa kuukaudessahan sitä palataankin jo normaaliin arkeen, helposti. Toki joillain työ toimii pelastuksena, minun kohdallani ei, ammattini vuoksi. Kaikki ihmiset eivät muutenkaan itseään kuuntele. Jotkut yrittävät ohittaa surun ja jatkaa väkisin eteenpäin. Itse ajattelen, että se on tie tuhoon ja jossain vaiheessa palaisin loppuun. Ja ne kipeät tunteetkin on kohdattava jossain vaiheessa, kyllä ne edestään löytää jos ne yrittää nyt taakseen jättää.

Minun onnekseni pääsin kuitenkin sinne mielenterveyskeskukseen, jossa lääkäri kirjoitti saman tien minulle kolme kuukautta suorilta sairaslomaa, eikä puhunut sanaakaan masennuksesta. Hän oli samaa mieltä kuin psykologini oli kokoajan ollut, kaikki minun tunteeni ja ajatukseni ovat normaalia surureaktiota. Nyt lokakuun puolessa välissä, puoli vuotta lapseni kuolemasta lääkäri ehdotti, että voisi alkaa kokeilemaan minulla mielialalääkkeitä. En suostunut. Kerroin, että pärjään ilman lääkkeitä enkä edelleenkään koe olevani masentunut, olen surullinen ja ahdistunut. Toki lääkkeet voisivat auttaa, mutta uskon pärjääväni ainakin toistaiseksi ilman. Pyysin ymmärrystä ja kerroin, kuinka paljon aikaa tämä kaikki vie. Lääkäri ymmärsi ja kirjoitti suoraan loppuvuoden sairaslomaa.

Joku voi nyt helposti ajatella, että mitä väliä, mitä siinä sairaslomalapussa lukee diagnoosina. Varsinkin monella minua vanhemmalla, jotka kokevat kohtukuoleman tai  lapsi kuolee muulla tavoin, yksi syy siihen miksi masennusdiagnoosia halutaan välttää, on se, että se vaikeuttaa mm. adoptio-oikeuden saamista. Itse olen omasta diagnoosistani sen vuoksi tarkka, koska haluan, että saan apua ja tukea juuri siihen asiaan, mihin sitä tarvitsen. En halua, että minua hoidetaan masennusta sairastavana, vaan haluan että minut kohdataan surevana ihmisenä, jolla on valtava menetys taustalla. Ja lisäksi olen aika lääkevastainen, en halua turhaan lääkkeitä mihinkään sairauteen, jos koen ettei minulla sellaista sairautta ole, enkä lääkkeitä tarvitse. Lisäksi mielialalääkkeillä on usein myös monia ikäviä sivuvaikutuksia, joista harvemmin lääkärit mainitsevat niitä tarjotessaan.

Niin lääkäreiden kuin muidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, kuinka paljon suru ja menetyksen käsitteleminen vie aikaa. Kuinka voisin toipua lapseni kuolemasta puolessa vuodessa ja jatkaa vain elämääni eteenpäin? Miten niin suuren menetyksen voisi siinä ajassa jättää taakseen? Olen kuullut, kuinka minua on pyydetty vain jatkamaan tai jos vaikka haluaisin vaan päästää jo irti ja jatkaa. Miksi haluaisin päästää irti lapsestani? Sitä en halua enkä aio tehdä ikinä. Konkreettisesti jouduin hänestä irti päästämään heti, mutta sydämestäni ja ajatuksistani hän ei lähde milloinkaan. Hän on aina matkassani ja sitä minä todellakin haluan. En pysty vielä menemään eteenpäin, koska olen niin mahdottoman surullinen. Haluaisin lapseni takaisin, enemmän kun mitään tässä maailmassa, mutta se ei ole mahdollista. Minut on pakotettu oppimaan elämään sen asian kanssa ja voin kertoa, että se ei käy puolessa vuodessa.

Usein ihmisten on helppo huudella kaikenlaisia neuvoja ja ohjeita, varsinkin jos he eivät itse ole kokeneet mitään tämänkaltaista menetystä. Lisäksi heidän on helpompi ajatella vaikka niin, että ”luulis tonkin nyt pikkuhiljaa jatkavan jo elämää” jne. Lisäksi he usein määrittelevät kaikenlaisia aikarajoja, kun mukamas pitäisi jo pikkuhiljaa helpottaa. Kenenkään surulle ei kukaan voi mitään aikaa määrittää, se vie sen aikaa kun se vie. Ja loppuelämän se suru ja ikävä joka tapauksessa jokaisen matkassa säilyy, mutta siinä todellakin kestää aikaa ennen kun sen surun ja kaipauksen kanssa oppii elämään. Jokainen ihminen voisi ajatella vaikka niin, että on turha neuvoa yhtään ketään tai antaa ohjeita, jos ei ole samaa tuskaa koskaan kokenut. Ja kun kenenkään surua ei voi toiseen verrata. Jos naapurin Maijalla kesti viisi vuotta päästä yli miehensä kuolemasta, ei se tarkoita että naapurin Marjalla kuluisi sama aika.

Olen yrittänyt kertoa ja kuvata välillä läheisilleni, mitä tämä kaikki on. Äidilleni sanoin kun olimme yhdessä psykologillani, että ”äiti, kuvittele jos minä kuolisin, en todellakaan toivoisi että sinun elämäsi jatkuisi puolen vuoden päästä. En myöskään haluaisi, että koskaan päästäisit irti.” Ja eihän äitini koskaan niin pystyisi tekemäänkään. Varmasti hänkin miettisi esim. jokaisena syntymäpäivänäni tai nähtyään jonkun minun ikäiseni, että ”tuollainen Emmikin olisi nyt 30-vuotiaana, tuo nainen tuolla muistuttaa ihan Emmiä” jne. Tiedän, että Eino haluaa, että meidän elämämme jatkuu joskus ja hän toivoo varmasti, että saisimme vielä jonain päivänä sen elävänkin vauvan syliimme ja voisimme vielä nauttia elämästä. Mutta eiköhän Einoakin lohduta, jos hän vaikka katselee meitä tuolla jossain ja hän näkee kuinka paljon me häntä ikävöimme ja suremme? Silloin hän ainakin tietää, kuinka paljon häntä rakastamme ja kuinka paljon me häntä toivoimme.