Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet?

Kyynel vierähtää poskelleni ja katselen, kun pikkuveli leikkii leikkimatolla. Mieleeni tulee taas isoveli, miksi hän ei vaan voi olla täällä meidän kanssa? Millainen hän olisi nyt? Näyttäisikö hän edelleen pikkuveljeltään, niin kuin syntyessään näytti? Miksi hän ei voi nähdä, miten pikkuveli kasvaa ja kehittyy ja miten paljon rakkautta hän täällä kotona saa. Miksi emme voi antaa sitä kaikkea myös hänelle?

Katkeruus nostaa taas päätään. Tuntuu, että vauvoja vaan syntyy ja kaikki menee aina hyvin. Ei sillä, koskaan en tätä kohtaloa kenellekään toivo, en edes pahimmalle vihamiehelleni. Kukaan ei ansaitse lapsen kuolemaa. Mutta miksi meille kävi näin, miksi me menetimme esikoisemme? Miksi meilläkin ei kaikki voinut sujua alusta loppuun hienosti? Miksi me menetimme meille niin hartaasti toivotun ja rakkaan poikamme? En minä edelleenkään pysty juurikaan muiden vauvoja näkemään tai niistä innostumaan, koska yksi vauva meiltä on poissa eikä koskaan palaa. Ja vauvat nyt vaan tuo mieleeni menetyksemme.

Ikävä ei lopu eikä katoa. Yksi on aina meidän perheestämme poissa. Hän on kyllä joka päivä läsnä, joka ainut hetki hän on läsnä perheemme arjessa. Käymme porukalla haudalla ja muistelemme. Välillä on helpompaa, välillä vaikeampaa. Kyllähän me jotenkin osaamme asian kanssa elää, on vaan alistunut siihen kohtaloon, että lapsemme on kuollut eikä takaisin tule. Luojan kiitos meillä on pikkuveli, ilman häntä meillä ei olisi mitään. Siitä olen joka hetki kiitollinen elämälle. Hän on pelastuksemme. Hän on kaikkemme. Hän on silmäterämme, meidän kallein aarteemme. Kuinka paljon jotain voikaan rakastaa? Nyt sen tiedän. Niin paljon, ettei sitä tunnetta voi kokematta ymmärtää.

Meille kuuluu vaihtelevaa. Minä olen ollut väsynyt, pelkojen kanssa eläminen ei ole aina kovin helppoa. Olen kerran kokenut lapseni kuoleman ja joka ikinen hetki pelkään joutuvani kokemaan sen uudestaan. Ensimmäiset seitsemän viikkoa valvoin ja valvoin, vahtasin ja vahtasin. Lopulta oli pakko luovuttaa ja tajuta, etten voi valvoa kaikkia öitä tai muuten uuvun kokonaan. Nyt uskallan jo jotenkin nukahtaa tai välillä vain nukahdan, koska olen niin väsynyt. Ihan alussa puhelimeni sai tippua vaikka kolme kertaa ensin päähäni, kun nukahtelin, kunnes lopulta luovutin ja pistin puhelimen pois ja nukahdin. Tai sitten vain nukahdin puhelin kädessäni, kun yritin epätoivoisesti lukea netistä jotain ja pysyä hereillä. Mutta edelleen vahtaan, vahtaan kaiken aikaa. Milloin hengitystä, milloin kehon lämpötilaa, milloin mitäkin. Pelkään, että tulee joku oire, joka johtaa kuolemaan. Kaiken pelon takana on kuolema. Sitä pelkään miltei kuollakseni.

Pikkuveljen kanssa menee hyvin. Hän on maailman ihanin, maailman suloisin vauva. Hän nauraa ja hymyilee jatkuvasti. Hän juttelee ja kommunikoi. Jatkuvasti häntä sylittelemme ja pidämme hyvänä, yritämme antaa hänelle ihan kaiken, minkä vain ikinä pystymme. Yritämme joka sekunti osoittaa hänelle, kuinka rakas ja tärkeä ja ihmeellinen hän on. Tyytyväiseltä hän ainakin vaikuttaa. Ei hän itke koskaan muuta kuin nälkäänsä ja välillä valittaa refluksivaivaa, jota hänellä vähän on, ei onneksi pahana. Joka ilta kerron hänelle, kuinka paljon häntä rakastamme ja toivon, että hän myös sen vaistoaa. Joka ilta edelleen ihmettelen, että onko hän oikeasti edelleen siinä. Hän on niin suuri ihme. Ja niin uskomaton. Hänen jokainen hymynsä ja katseensa tuntuu sydämessä asti, kiitollisuutena. Olemme ottaneet hänestä ainakin 2000 kuvaa näiden vajaan kolmen kuukauden aikana.

Minulle arki on kuitenkin aikamoista tasapainottelua. Haluaisin joka sekunti olla pikkuveljen kanssa, kun hän on hereillä. En haluaisi luopua sekunnistakaan, koska pelkään, että jokainen sekunti voi olla viimeinen. Haluaisin vain tuijottaa ja leikkiä, jutella ja halata ja pussata. Tiedän kuitenkin, että myös kotihommat ja kaikki muu on hoidettava, kaupassakin on käytävä ja välillä laitettava häntä nukkumaankin. Iltaisinkaan en aina malttaisi laittaa häntä nukkumaan, en ainakaan jos hän on ollut vähääkään kiukkuinen. Saatan alkaa höpöttelemään ja nauramaan hänen kanssaan, vaikka selkeästi olisi jo aika mennä nukkumaan. Yksikin ilta sanoin Heikille, kun hän tuli makkariin ja ihmetteli mitä me oikein höpöttelimme vielä. Sanoin, että nyt ainakin voin sanoa, että jos pikkuveli yöllä kuolee, hän kuolee onnellisena.

Ensimmäiset viikot olivat myös aikamoisia, kun porukkaa olisi tullut ovista ja ikkunoista. Lopulta psykologi käskytti minua lepäämään. Aloin olla niin sekasin, kun en ehtinyt tutustumaan kunnolla pikkuveljeen enkä milloinkaan rauhoittumaan. Yöt ja illat olin huolesta ja peloista sekaisin ja päivät yritin ottaa vieraita vastaan.  Nyt ristiäisten jälkeen olemme rauhoittuneet, olleet vain ihan perheen kesken. Tutustuneet rauhassa, tutkiskelleet pikkuveljen eleitä ja ilmeitä. Nauttineet vain keskenämme. Se on tehnyt hyvää, psyykkeeni ja pelkoni ovat todellakin tarvinneet rauhaa ja aikaa tutustua pikkuveljeen ihan rauhassa.

Olen myös huomannut, että monet kuvittelevat, että nyt kaikki on hyvin, elämä on taas mallillaan ja Einon kuolema on käsitelty. Tai ettei minua enää ahdista muiden vauvat tai mikään muukaan, enkä ole enää laisinkaan surullinen enkä väsynyt. Elämä ei ikinä palaa ennalleen, koska Eino ei koskaan palaa. Esikoisemme on aina poissa, se suru ja ikävä kulkee mukanamme loppuelämän. Ja sen kanssa on elettävä ja taakka kannettava. Nyt kaikki on paremmin, ei ennallaan eikä tule olemaankaan. Minulla ei edelleenkään ole voimavaroja entiseen malliin. Nyt pelot vievät valtavasti voimavaroja. Ja sitä pelkoa on vaikea selittää, koska se on jotain niin hallitsevaa. Ja siihen tarvitsen apua, vielä pitkään. Tarvitsen myös apua arjen tasapainoiluun. Tarvitsen luottoa siihen, että elämä vielä kantaa, enkä voi joka sekunti pelätä, että myös pikkuveli viedään. Tarvitsen apua siihen, että pystyisin suunnitella elämääni huomista pidempään. Nyt en osaa, koska tiedän liian konkreettisesti, kuinka äkkiä kaiken voi menettää. En uskalla luottaa huomiseen. Onneksi ammattiapu on edelleen läsnä ja sitä saan joka viikko.

Mutta kaiken kaikkiaan viimeiset vajaat kolme kuukautta on ollut elämäni onnellisinta ja parasta aikaa. On ihanaa olla äiti elävälle lapselle. On maailman parasta seurata pikkuveljen kehitystä ja pidellä häntä sylissä niin paljon kun vain ikinä pystyn. Nyt sylini ei enää huuda niin paljoa tyhjyyttä. Osittain se on nyt täytetty. Sen sylin täyttää maailman ihanin poika. Nauravainen, iloinen, tyytyväinen ja toivottavasti onnellinen poika. Poika, joka nukkuu ja syö hyvin. Poika, joka tekee taas vanhempiensa elämästä elämisen arvoista. Poika, joka saa jokaisen päivän tuntumaan nousemisen arvoiselta. Poika, joka saa  vanhempiensa silmät loistamaan ja sydämen täyttymään onnesta ja kiitollisuudesta.

Yöllisiä ajatuksia

Tuijotan teitä kahta, nukkuvaa. Mun maailmani tärkeimpiä, kalleimpia aarteitani. En voi edelleenkään käsittää, että tuo pieni ihminen on tässä vieressä, meidän välissä. Hän tuhisee ja välillä säpsähtelee. Välillä pitää pieniä ääniä. Ehkä parin tunnin päästä herää vaatimaan ruokaa. Hän on niin ihmeellinen. Hän on niin suloinen, että voisin tuijottaa häntä kaiken aikaa. En malta nukkua. On vaikeaa ymmärtää, että siinä se elävä pieni poika on. Ja että hän on meidän oma poika. Olen niin kiitollinen, että nuo kaksi ovat vieressäni.

Toinen poika on taivaassa tai jossakin. En tiedä, jossain hän on. Haudassa ainakin. Pikkuveli on aivan hänen näköinen. Jo syntyessään hän näytti aivan isoveljeltään. Toinen ilta sairaalassa oli raskas. Heikki kysyi tuijottaen pientä veljeä "miksi me ei saatu tutustua Einoon edes tämän verran?" Itkimme ja tuijotimme. Itkimme onnesta, että olimme saaneet pikkuveljen. Itkimme ikävää, miksi isoveli ei ollut siinä kanssamme tuijottamassa uutta elämää. Itkimme menetystä. Menetystä, joka konkretisoitui vielä paremmin juuri siinä hetkessä.

Välillä suihkussa silitän tyhjää mahaani ja mietin, miksi se maha taas on poissa. Mietin, missä se sisältö taas on. Usein muutenkin tunnen vuoden takaisen kevään ihollani. Kun astun kylpyhuoneesta, huokaisen helpotuksesta nähdessäni pikkuveljen. Luojan kiitos hän on siinä. Ei hän ole poissa, onneksi. Hänet saan syliini. Saan rutistaa ja pussata. Saan pitää sylissäni aamusta iltaan. Saan tuijottaa joka sekunti. Silti aina joku puuttuu ja se on isoveli. Ja se on jättänyt jälkensä ja se on osa meitä, nyt ja aina. Yhtä rakas ja yhtä suuri osa meidän perhettä.

Kuolemanpelko riivaa iltaisin ja öisin. Haluan joka sekunti varjella tuota pientä kaikelta. Mutta tiedän myös, että kaikkeen en ikävä kyllä voi vaikuttaa. Silti on vaikea nukahtaa, uskaltaa luottaa, että aamulla hän on vielä siinä. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin ja se ahdistaa. Tiedän, mitä se on, kun menettää sen tärkeimmän. En halua kokea sitä enää ikinä. Tiedän, ettei luotto elämään palaa kahdessa viikossa. Se vaatii aikaa ja työtä. Se vaatii sitä, että elämä tasaantuisi ja asiat menisi pidemmän aikaa paremmin. Se vaatii palautumista pelon ja kauhun ja surun sekaisesta vuodesta.

Nyt kuitenkin juuri tässä hetkessä olen onnellisempi kuin koskaan. Ainakin nyt minulla on nuo kaksi vieressäni ja yksi sydämessäni, siellä jossain. Ja tässä hetkessä itken onnesta. Kiitollisuudesta. Helpotuksesta. Niin suuresta rakkaudesta, ettei sitä sanoiksi voi pukea. Toivon ja rukoilen, että tätä onnea ei minulta pois oteta. Ja ettei tuota pientä ihmettä meiltä meidän elinaikanamme pois oteta. Haluan rutistaa häntä vielä sittenkin, kun ja jos olen joskus vanha. Se on kaikki, mitä elämältäni pyydän ja toivon. Kunhan nuo kaksi saan luonani pitää elämäni loppuun saakka. Ja jos luoja suo, niin kuka tietää, onko meidän perheessä vielä joskus joku muukin yhtä tärkeä ja rakas kuin nuo kolme.

16.6.2015

Siitä päivästä tuli kuin tulikin elämämme onnellisin päivä. Sektio sujui hyvin, lukuunottamatta sitä, että leikkurin henkilökunta oli lukenut ilmeisesti mun papereita "vähän" väärin ja luuli, että tällä kertaa tulen synnyttämään kuollutta lasta. Henkilökunta esitteli itsensä vähän surullisin naamoin, mutta en kiinnittänyt asiaan huomiota sen enempää, koska itse olin niin paniikissa muutenkin.

No siinä sitten ennen h-hetkeä päätti hoitaja kertoa pahoittelunsa heidän apeasta käytöksestä. He olivat luulleet, että alkavat leikata kuollutta lasta ulos sisältäni, kunnes kätilö oli ilmeisesti lukenut heille paperini uudestaan. Ei ollut ehkä kovin hyvä hetki kertoa minulle juuri ennen lapsen syntymää tällaisesta väärinkäsityksestä, koska se lisäsi pakokauhua entisestään ja olin ihan varma, ettei tämäkään hyvin suju.

Lopulta kuitenkin henkilökunta alkoi käyttäytymään niin kuin pitikin ja he kannustivat ja tsemppasivat ja kertoivat kokoajan mitä tapahtuu. Menimme saliin 7.50 ja 8.25 syntyi pieni poikamme mitoin 50cm ja 3260g. Sitä rääkäisyä, jonka poikamme päästi heti ulos päästyään, en varmasti ikinä tule unohtamaan. Enkä sitä helpotuksen ja rakkauden tunnetta ja sitä, kuinka molemmat meistä vanhemmista puhkesivat sillä sekunnilla monien kyynelien valtaan. Ja lopulta sitä hetkeä, kun vihdoin sain eläväisen pikkuveljen syliini.

Pikkuveli on aivan isoveljensä kopio, mutta silti varmasti täysin oma persoonansa. Ensimmäisenä vuorokautenaan hän on kiltisti vain nukkunut ja herännyt välillä syömään. Jaksoi hän yöllä ja aamulla sentään muutaman tunnin meitäkin tuijotella. Itku on tullut vain silloin, kun vaipanvaihdon yhteydessä tulee kylmä. Hän vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä elämäänsä, kuin vanhemmatkin tällä hetkellä.

Minä voin hyvin, eilen olen jo päivällä lähtenyt kävelemään ja toiminut omin avuin. Tottakai kipuja on, mutta ne ovat toisin täyssijaisia tuntemuksia. Juuri nyt olo on epätodellinen, eikä tätä pysty uskomaan todeksi, että vihdoin meillä on se pieni elävä ihminen sylissä. Ja voi kuinka me häntä rakastammekaan. Ja kuinka paljon me toivomme, että hänet me saamme täällä luonamme myös pitää meidän elämämme loppuun saakka.

Pelko

Se on oikeastaan ainut tunne, mitä mun päähäni tällä hetkellä mahtuu. Ja on mahtunut jo aika pitkän aikaa. Kuinka paljon sitä voikaan pelätä, että menettää tämänkin lapsen? On kauheata yrittää käydä nukkumaan peläten joka hetki sitä, että herää siihen, kun kohdussa on taas kuollut lapsi. Mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois aivan viime metreillä?

Tällaista meille oikeastaan kuuluu. Vahtimista, valvomista, liikkeiden kyttäämistä, pelkoa, kauhua, ahdistusta, odotusta, jännitystä, sekoilua. Välillä olen diagnosoinut itselleni kaikki maailman raskausmyrkytykset ja tulehdukset ja liialliset lapsivesimäärät yms yms yms, mutta vielä tähän mennessä en ole vastaavia diagnooseja terveydenhuollon ammattilaisilta saanut. Nyt saavuimme juuri Tayssista kotiin, viimeiseltä äitiyspolikäynniltä. Samat uutiset kotiin tuotavana kuin joka kerta tähänkin mennessä. ”Vauvalla on kaikki hyvin, käyrä on priima, liikkuu tosi paljon, tosi virkeä, napanuoran virtaukset kunnossa” jne jne. Lisäksi vauva istuu. On istunut jo jostain 30 viikolta asti. Näin ollen sektioaika on lyöty lukkoon. Tiistaina 16.6.2015 klo 7.15 meidän pitäisi olla sairaalan osastolla ilmoittautumassa ja n. klo 8 siirtyä leikkaussaliin. Kätilö oli käynyt viime viikolla vaatimassa meille aamun ensimmäistä aikaa, ettei meidän tarvitsisi odottaa yhtään sen kauempaa enää, kun vain sen aivan pakollisen.

En osaa pelätä sektiota. Ajattelen, että synnytyksessä on aina riskinsä. Leikkauksessa on, mutta niin on myös luonnollisessa synnytyksessä. Mulle on oikeastaan ollut helpotus, että vauva on päättänyt istuskella ja viihtyä perätilassa. En ole suostunut ulkoiseen kääntöyritykseen, sillä jos vauva haluaa istua, niin sitten istuu. Vaikka kaiken aikaa sitä mietinkin, että vielä hän onnistuu sotkeutumaan napanuoraansa ja potkaisemaan itseltään hengen, tuntuu se silti paremmalta, että hän istuu ja potkii, kuin että hän olisi pää alaspäin.

Viikkoja on tiistaina 37+6, jos sinne asti pääsemme. Psyykkeen takia ei ole tarvinnut tapella siitä, etteikö alusta asti ole ollut selvää, että käynnistys tai sektio tapahtuu hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Sektio tuntuu hyvältä ratkaisulta, oikealta. Perätilasta en alkaisi missään nimessä synnyttämään, riskejä on liikaa. Lisäksi Eino kuoli kolme päivää kestäneiden supisteluiden aikana, enkä kestäisi enää odottaa ja odottaa ja odottaa, koska se vauva syntyy. Heikkikään ei jaksaisi sitä. Näillä viikoilla kun käynnistely saattaisi viedä useamman päivän, ennen kun jotain alkaisi tapahtumaan. Nyt tiedän, miten kaiken pitäisi edetä ja milloin me saamme vauvan, joko elävänä tai kuolleena. Toki tiistaihin on vielä loputtoman pitkä aika…

Tällä hetkellä oikeastaan mikään ei lohduta. Vaikka kokoajan vauvalla on ollut kaikki hyvin, ei se merkitse minulle mitään. Niin oli Einollakin. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin. En voi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin ja saamme sen vauvan kotiin asti. Niinhän piti viimeksikin saada. Miksei kukaan voisi vain luvata, että vauva selviää vielä tämän 4,5 vuorokautta hengissä ja sitten saamme hänet syliimme. Tämä neljä ja puoli vuorokauttakin tuntuu nyt vielä ikuisuudelta. Kaikkien muiden lasten syntymät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta se, että me saisimme elävän lapsen, tuntuu maailman suurimmalta ihmeeltä ja sitä se meille olisikin.

Olen käynyt Einon haudalla, pyytänyt, että hän varjelisi ja suojelisi pikkuveljeään. Joka ilta pyydän jostain ylemmältä taholta, johon tuskin edes uskon, että voisiko tällä kertaa kaikki vaan mennä hyvin. En saa vastausta, en saa lupausta ennen tiistaita. Meidän on vain odotettava. Heikki on saanut kevään aikana opparinsa tehtyä ja opintonsa viimeisteltyä. Valmistujaispäivä on tiistai 16.6. Saako hän parhaan mahdollisen valmistujaislahjan? Einon syntymäpäivä oli tiistai, onko tuleva tiistai parempi ja onnellisempi tiistai? Onko tiistai 16.6 elämämme paras ja onnellisin päivä? Saammeko kuulla sen parkaisun, jonka vauva toivottavasti päästää syntyessään? Saammeko sen vauvan elävänä kotiimme? Viime vuonna 17.6 olimme Tayssissa kuulemassa ruumiinavauksen tuloksia, olemmeko tasan vuoden päästä siitä hoitamassa siellä pientä elävää poikaamme? Ken tietää, minun käsissäni se ei ainakaan ole. En voi muuta kuin toivoa.

Tänään kätilö halasi minua muutamaan otteeseen. Hän sanoi lähtiessämme "toivon koko sydämestäni, että teillä menee kaikki hyvin. Ootte ihania. Tuun heti tiistaina katsomaan teitä osastolle.". Juhannuksen jälkeiselle viikolle psykologi ja terveydenhoitaja on jo varannut ajat, koska he voivat tulla katsomaan meitä. Eilen serkkuni sanoi, että hänen täytyy ostaa uusi puku ristiäisiin. Osa läheisistä varovasti suunnittelee juhannusta, jotta voivat olla kanssamme. Itselle kaikki tuollaiset suunnitelmat tuntuvat vielä niin kaukaisilta. Mutta silti koko sydämestäni toivon ja rukoilen, että tällä kertaa kaikki nuo muiden suunnitelmat toteutuvat ja myös he saavat nähdä sen pienen ihmeen. Ennen kaikkea toivon, että me Heikin kanssa saamme pienen elävän pikkuveljen tänne luoksemme tekemään elämästämme taas elämisen arvoisen. 

Mitä meille tänään kuuluu?

Kohta on kulunut jo vuosi Einon kuolemasta. Välillä aika on madellut, päivät ovat tuntuneet ikuisuuden kestäviltä, välillä aika on mennyt lentämällä. Viime keväänä ei edes uskonut siihen, että vielä vuoden päästä olisi hengissä. Saatika uskonut siihen, että on näinkin hyvissä voimissa. Pikkuhiljaa suru on löytänyt paikkansa meidän elämästä ja se on muodostunut osaksi arkea, osaksi meitä. Enää se ei tunnu niin kipeältä joka hetki, sitä on oppinut sietämään ja kestämään. Olen itse alistunut omalle kohtalolleni, lapsemme on kuollut, eikä häntä mikään enää koskaan takaisin tuo. Olen myös antanut itselleni rauhan, että mitään emme olisi voineet tehdä estääksemme Einon kuolemaa, meille vain kävi niin.

En ole kohdannut yhtään vauvaa edelleenkään, vain yhtä raskaana olevaa ystävääni olen tavannut säännöllisesti. Olen hänen seurassaan saanut näyttää kaikki tunteeni, pystynyt puhumaan kaikesta ja sitä kautta olen rauhassa totutellut siihen ajatukseen, että elämä jatkuu ja muutkin saavat lapsia ja heidän tarinansa päättyy onnellisesti, vaikka meille ei niin käynytkään. Minun tavoitteeni on siinä, että kun ystäväni lapsi syntyy viimeistään toukokuussa, tulee hänen vauvansa olemaan ensimmäinen vauva, jonka haluan syliini ottaa. Tiedän sen, että jos en lasta pystykään sylissäni pitämään, voin antaa hänet pois ja poistua paikalta ilman, että minun käytöksestäni ajateltaisiin yhtään mitään.

Tottakai myös oma raskauteni ja sen eteneminen on helpottanut valtavasti erilaisten asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Vaikka en sitä edes tiedostaen mieti, niin alitajunnan kautta se tulee, että nyt minulla ja meillä on toivoa ja on helpompi kestää myös toisten onnea. Mutta sitäkin rajaa yksi tekijä: sellaisten ihmisten onnesta on helpompi iloita ja olla aidosti onnellinen, jotka myös yrittävät parhaansa mukaan ymmärtää meidän kokemaamme tuskaa ja menetystä. Sellaisten ihmisten, jotka eivät sitä edes halua yrittää ymmärtää tai kuunnella, en ainakaan minä pysty olemaan pätkääkään onnellinen heidän puolestaan enkä haluakaan olla missään tekemisissä enää koskaan. Se, mitä ajattelen muista ihmisistä, on paljon sidoksissa siihen, miten koen heidän kohtelevan meitä ja kunnioittavan menetystämme ja suruamme. Onneksi valtaosa ihmisistä on kohdellut meitä suruamme kunnioittaen ja yrittäneet parhaansa mukaan kuunnella ja ymmärtää, vaikka kukaan ei koskaan voikaan tietää tasan tarkkaan sitä, miltä meistä tuntuu ja on tuntunut tämän vuoden aikana.

Raskauteni on sujunut hyvin. Olen ollut jopa pelottavan rauhallinen toistaiseksi. Meille pitäisi syntyä terve poikalapsi kesäkuussa, jos käynnistys toteutuu 38 viikolla, niin kuin siitä on alustavasti puhuttu. En osaa pelätä joka päivä, että nyt tämäkin kuolee. Olen ymmärtänyt sen, mitä on tapahtunut, mutta myös tiedostanut sen, että se ei ole mikään automaattinen kohtalo, että kaikki lapsemme ovat tuomittuja kuolemaan. Olen myös koko elämäni ollut joka asiassa pessimisti, pelännyt aina pahinta ja yrittänyt varautua pahimpaan. Einon kuoleman myötä ja sitäkin jatkuvasti raskausaikana pelänneenä olen ymmärtänyt, että mihinkään niin kamalaan ei voi mitenkään varautua. Se ei auta, vaikka nyt joka päivä pelkäisin seuraavankin lapsen kuolemaa ja yrittäisin siihen jotenkin varautua, koska tiedän, että sellaisiin asioihin ei voi mitenkään itseään valmistaa eikä varautua. Jos tämäkin lapsi kuolee, en todellakaan voi etukäteen tietää, miten siitä selviän vai selviänkö ollenkaan. Tiedän kuitenkin sen, että salama voi iskeä kaksi kertaa tai vielä useammankin kerran samaan puuhun, eikä täällä paljoa kysellä, kuka kestää minkäkin verran surua tai menetyksiä.

Siksi elämäämme kuuluu tällä hetkellä lähinnä pelkkää odottelua. Odotamme kesää, saammeko tällä kertaa syliimme elävän vai kuolleen lapsen. Sen näkee sitten. Ulkona paistava aurinko tuo väkisin mieleen viime kevään ja sen päivän, kun palasimme sairaalasta kotiin tyhjin käsin. En ole koskaan pitänyt keväästä ja nykyään vielä vähemmän, mutta senkin yli on elettävä. Ja tiedän myös eläväni, jos se minusta itsestäni on kiinni. En myöskään osaa ennustaa, kuinka paljon pelkoni kasvavat loppuraskautta kohden, mutta sitäkin on turha etukäteen murehtia. Sitten pelkään silloin sen verran, kun tai jos pelkään. Psykologilla käyn edelleen viikottain ja se auttaa hallitsemaan ja kestämään kaikenlaisia tunteita, kun niistä kaikista saan edelleen joka viikko puhua ääneen. Lisäksi meillä on kokoajan tiheä seuranta niin neuvolassa kuin Taysissakin, joten tottakai sekin rauhoittaa mieltä ja auttaa pitämään pelkoja kurissa.

Me molemmat toivoimme poikaa, vaikka sukupuolella ei väliä olekaan, kaikista tärkeintä meille olisi se, että saisimme sen elävän ja terveen lapsen elämäämme. Olimme kuitenkin odottaneet poikaa kotiin, eikä sitä koskaan tänne asti saatukaan, joten nyt toivo siitä on taas olemassa. Ymmärrän, että Eino ja tuleva lapsi ovat kaksi eri ihmistä, enkä pelkää reagoivani niin, että olisi kauheaa pitää taas poikaa sylissän ja kuinka hän muistuttaisi liikaa Einoa. Usein sisarukset muistuttavat jokatapauksessa toisiaan, olivat ne sitten tyttöjä tai poikia. Itse koen sen jotenkin lohtua antavana ajatuksena, että voin ehkä vielä sen elävän pojan syliini jonain päivänä saada. Onko se sitten tänä kesänä, sitä ei tiedä etukäteen kukaan. Sitä voi vain toivoa ja yrittää parhaansa mukaan uskoa siihen, että mekin sen ihmeen vielä kokea saamme.

(tuliaiset Tallinnasta)

Syy hiljaisuuteen

Täällä blogin puolella on ollut jo pidempään hiljaista. Syynä hiljaisuuteen on se, että olen oksentanut viimeiset 10 viikkoa putkeen joka ikinen päivä ja ollut niin fyysisesti kuin henkisestikin aika väsynyt. Ja syy oksentamiseen tulee tässä:

(Pahoittelut kuvan laadusta, lainattu kirjasta Maailma mustavalkoinen)

Odotamme toista lastamme. Tällä hetkellä elämme raskausviikkoa numero 17. Ja syy miksi haluan tästä asiasta julkisesti kirjoittaa on se, että tässä on oikeastaan kaikki, mitä minulle ja meille tällä hetkellä surun lisäksi kuuluu. Ja vaikka jotain pahaa tapahtuisikin taas, en voisi olla siitä kertomatta ja kirjoittamatta. Mutta ainakin tällä hetkellä kaikki on hyvin tämän raskauden osalta. Ultria on takana jo neljä ja olemme päässeet ihastelemaan tulevaa pienokaistamme useaan otteeseen. Olemme hyvissä käsissä ja meillä on terveydenhuollon puolelta täydellinen tuki ja turva. Olo on epätodellinen ja on vaikeaa uskoa, että kaikki menisi tällä kertaa toisin. Päivä kerrallaan...

Onnea saa toivottaa odotukseen, mutta raskaus ei minulle merkitse sitä, että nyt saisimme vihdoin elävän lapsen. Raskaus merkitsee sitä, että toivo tulevaisuudesta on herännyt henkiin. Toittavasti se toivo säilyy ja kestää ja elämäämme syttyy vihdoin taas pieni valo ja saamme uuden erilaisen alun.

Palaan tunnelmiin ja ajatuksiin paremmin, kun jaksan taas kirjoittaa. Viimeinen viikko on ollut jo vähän parempi, toivottavasti se enteilee sitä, että paha olo on väistymässä ja pystyisimme vihdoin myös vähän iloitsemaan ja nauttimaankin.