Tuijotan teitä kahta, nukkuvaa. Mun maailmani tärkeimpiä, kalleimpia aarteitani. En voi edelleenkään käsittää, että tuo pieni ihminen on tässä vieressä, meidän välissä. Hän tuhisee ja välillä säpsähtelee. Välillä pitää pieniä ääniä. Ehkä parin tunnin päästä herää vaatimaan ruokaa. Hän on niin ihmeellinen. Hän on niin suloinen, että voisin tuijottaa häntä kaiken aikaa. En malta nukkua. On vaikeaa ymmärtää, että siinä se elävä pieni poika on. Ja että hän on meidän oma poika. Olen niin kiitollinen, että nuo kaksi ovat vieressäni.
Toinen poika on taivaassa tai jossakin. En tiedä, jossain hän on. Haudassa ainakin. Pikkuveli on aivan hänen näköinen. Jo syntyessään hän näytti aivan isoveljeltään. Toinen ilta sairaalassa oli raskas. Heikki kysyi tuijottaen pientä veljeä "miksi me ei saatu tutustua Einoon edes tämän verran?" Itkimme ja tuijotimme. Itkimme onnesta, että olimme saaneet pikkuveljen. Itkimme ikävää, miksi isoveli ei ollut siinä kanssamme tuijottamassa uutta elämää. Itkimme menetystä. Menetystä, joka konkretisoitui vielä paremmin juuri siinä hetkessä.
Välillä suihkussa silitän tyhjää mahaani ja mietin, miksi se maha taas on poissa. Mietin, missä se sisältö taas on. Usein muutenkin tunnen vuoden takaisen kevään ihollani. Kun astun kylpyhuoneesta, huokaisen helpotuksesta nähdessäni pikkuveljen. Luojan kiitos hän on siinä. Ei hän ole poissa, onneksi. Hänet saan syliini. Saan rutistaa ja pussata. Saan pitää sylissäni aamusta iltaan. Saan tuijottaa joka sekunti. Silti aina joku puuttuu ja se on isoveli. Ja se on jättänyt jälkensä ja se on osa meitä, nyt ja aina. Yhtä rakas ja yhtä suuri osa meidän perhettä.
Kuolemanpelko riivaa iltaisin ja öisin. Haluan joka sekunti varjella tuota pientä kaikelta. Mutta tiedän myös, että kaikkeen en ikävä kyllä voi vaikuttaa. Silti on vaikea nukahtaa, uskaltaa luottaa, että aamulla hän on vielä siinä. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin ja se ahdistaa. Tiedän, mitä se on, kun menettää sen tärkeimmän. En halua kokea sitä enää ikinä. Tiedän, ettei luotto elämään palaa kahdessa viikossa. Se vaatii aikaa ja työtä. Se vaatii sitä, että elämä tasaantuisi ja asiat menisi pidemmän aikaa paremmin. Se vaatii palautumista pelon ja kauhun ja surun sekaisesta vuodesta.
Nyt kuitenkin juuri tässä hetkessä olen onnellisempi kuin koskaan. Ainakin nyt minulla on nuo kaksi vieressäni ja yksi sydämessäni, siellä jossain. Ja tässä hetkessä itken onnesta. Kiitollisuudesta. Helpotuksesta. Niin suuresta rakkaudesta, ettei sitä sanoiksi voi pukea. Toivon ja rukoilen, että tätä onnea ei minulta pois oteta. Ja ettei tuota pientä ihmettä meiltä meidän elinaikanamme pois oteta. Haluan rutistaa häntä vielä sittenkin, kun ja jos olen joskus vanha. Se on kaikki, mitä elämältäni pyydän ja toivon. Kunhan nuo kaksi saan luonani pitää elämäni loppuun saakka. Ja jos luoja suo, niin kuka tietää, onko meidän perheessä vielä joskus joku muukin yhtä tärkeä ja rakas kuin nuo kolme.
