Kuinka moni miettii syitä käytökselleen ja sitä kautta sen seurauksia muille ihmisille?

Einon kuoleman jälkeen olen ruotinut koko eletyn elämäni läpi jokaista yksityiskohtaa ja kipupistettä myöden. Olen tehnyt sitä yhdessä terapeuttien ja muiden ammattilaisten, yhdessä Heikin, yhdessä läheisteni ja ennen kaikkea yhdessä itseni kanssa. Uskon, että se on yksi suurimmista asioista, joka on kasvattanut minua näiden vuosien aikana. Olen ymmärtänyt miksi olen se, joka tänä päivänä olen. Olen ymmärtänyt, miksi olen toiminut ja toimin niin, kuin tänä päivänäkin toimin.

Se matka, jonka olen itseni kanssa kulkenut, on kasvattanut minua myös sellaiseksi äidiksi, joka olen tänä päivänä ja myös sellaiseksi, joka haluan olla. Aina löytyy parantamisen varaa, mutta nykyään omaan kyvyn myöntää omat virheeni ja heikkouteni ja kyvyn sekä halun myös kehittää niitä epäkohtia itsessäni.

Tiedän myös sen, kuinka moni siirtää omasta menneisyydestään, omasta lapsuudestaan, menneiltä sukupolvilta opittuja kierteitä omaan elämäänsä, omiin lapsiinsa. Kuinka moni todellisuudessa edes miettii omaa toimintaansa, miksi toimin näin, kun toimin? Usein kuulen ihmisten sanovan, että he vain ovat tämmöisiä, eikä voi sille mitään. Se on mielestäni vale, oma toiminta johtuu tai juontaa juurensa aina jostakin. Sille on olemassa syy, miksi minä olen tämmöinen, miksi sinä olet tuollainen. Mutta jos siihen ei ole tyytyväinen, asialle voi tehdä paljonkin, jos on halu. Ensimmäinen askel siihen on se, että ymmärtää syyt toiminnalleen. Uskaltaa etsiä niille syitä. Uskaltaa katsoa taaksepäin. Jos ei uskalla kohdata omia kipupisteitään, ei ehkä osaa kohdata muidenkaan tai asettua toisen asemaan.

Näiden asioiden läpikäyminen saattaa myös auttaa ymmärtämään muita ihmisiä ja heidän käytöstään. Miksi ehkä joku nuori nyt juuri käyttää niitä huumeita tai muuta vastavaa. Jostainhan sekin johtuu, eikä se yleensä lähde pelkästä omasta tahdosta. Ainakin itse yritän yhä enemmän ja enemmän opetella ymmärtämään muita ihmisiä, olla tuomitsematta ilman tietoja heidän taustoistaan tai syistään.

Joka päivä toimiessani esimerkiksi Veikan kanssa, mietin hänen parastaan ja miten oma toimintani vaikuttaa häneen. Millaisen tulevaisuuden me hänelle annamme vanhempina? En pelkää kieltää häntä tai asettaa rajoja, en pelkää lähteä hetkeksi pois hänen luotaan hänen tahtomattaan, koska tiedän, että ajattelen vain hänen parastaan, kaiken aikaa. Haluan kumartua hänen tasolleen puhumaan huutamatta. Haluan joka päivä kertoa kuinka rakastan, kehua kuinka suloiselta hän näyttää. Haluan kehua ja etsiä onnistumisia, en ruokkia negatiivisia asioita hänen käytöksessään tai toiminnassaan. Opetan käytöstapoja, opetan kunnioitusta. Opetan tunteiden sanoittamista, ennen kaikkea annan luvan näyttää ja sallin ja otan vastaan kaikki tunteet. Yritän opettaa, ettei ne pinnalliset asiat ole niitä, joilla on lopulta merkitystä. Olen täällä ensisijaisesti hänen tarpeitaan varten, omani tulee toisena.

Hyväksyn myös virheet, joita teen. Hyväksyn jos suutun tai huudan. Joskus sen hyväksyminen on vaikeaa, ettei aina pysty olemaan sitä, mitä haluaisi. Aina ei jaksa olla läsnä. Aina ei huvita seistä sateessa tai lähteä ulos. Aina ei jaksa tehdä ruokaa tai siivota jälkiään. Oman epätäydellisyyden hyväksymistä auttaa kuitenkin se, ettei kukaan ole täydellinen. Siinä lohduttaa myös se, että tiedän ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa aina sen, että olen yrittänyt parhaani ja yritän jatkossakin. Siinä lohduttaa tieto siitä, että voin edelleen tehdä muutosta kohti parempaa. Olen tehnyt kaikkeni ollakseni mahdollisimman hyvä äiti, olen antanut lapselleni kaiken itsestäni. Ja tulevaisuus on toivottavasti vielä edessäni ja haluan kehittyä yhä paremmaksi äidiksi, puolisoksi, ystäväksi ja joskus myös ammattilaiseksi omalla alallani.

Ja ei, en väitä, että tämä kaikki olisi helpommin tehty kuin sanottu. Olen tehnyt valtavan työn ja jatkan sitä työtä ja matkaa edelleen. Vaikeaa on toisinaan, mutta kuka väittää, että elämä olisi helppoa? Tarviiko sen sitä ollakaan? 

Isän asema lapsen elämässä

Olen monesti miettinyt isän asemaa lapsen elämässä ja yleisestikin tässä yhteiskunnassa. Nämä ajatukset on voimistunut Einon kuoleman myötä, kun jo sairaalassa Heikkiä kohdeltiin täysin eriarvoisesti suhteessa minuun eli lapsen äitiin. Miksi oletus on se, että lapsi on eron sattuessa lähtökohtaisesti äidillä ja äiti saa tässä yhteiskunnassa valtavasti vastuuta ja valtaa niin halutessaan, kun kyse on lapsen asioista tai huoltajuuskiistoista? Eikö lapsen tekemiseenkin tarvita yhtä lailla isää kuin äitiäkin?

Tämä aihe saa minut raivon valtaan kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka äidistä on voitu tehdä monta lastensuojeluilmoitusta ja silti lapsi jää yhä uudelleen ja uudelleen äidille, vaikka isäkin olisi olemassa. Kuulen jatkuvasti myös sitä, kuinka isän ääni jää kuulematta lasta koskevissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti siitä, kuinka isä on kokenut tulleensa laiminlyödyksi. Miksi oletus on se, että isä näkee lastaan joka toinen viikonloppu ja äiti on lapsen kanssa kaiken muun ajan? Miksi äiti on parempi vaihtoehto? Kaikissa tapauksissahan se ei todellakaan ole näin, mutta kun ajatus on jo yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti se, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja, niin sen nojalla sitten mennään monessa tapauksessa.

Miksi lapsen kuoltua lääkäri esittää osanotot vain äidille? Siksikö, että se olen minä, jonka sisällä lapsi on kasvanut? Eikö isä voi surra oman lapsensa kuolemaa yhtä lailla kuin äitikin? Eikö se voi olla isälle ihan yhtä valtava ja kipeä menetys kuin äidillekin? Miksi neuvolassa kysytään vain äidin vointia? Siksikö, että äiti on mukamas se, joka eniten kärsii, vaikka vauvan heräilystä öisin tai kantaa huolta lapsensa asioista? Miksei isä voi olla se, joka ihan yhtä lailla odottaa lasta ja muodostaa suhdetta lapseen jo odotusaikana? Miksei isä voi olla se, joka kotona huolehtii arjen askareista ja lapsen hoidosta enemmän kuin äiti? Fakta tietysti on se, että lapsella on jo syntyessään voimakkaampi side äitiinsä fysiologisista syistä, mutta se ei poista sitä, etteikö isä voisi luoda lapseensa ajan kanssa yhtä vahvan ja tärkeän siteen.

Ehkä ajatuksiani voimistaa myös se, että minun lapsillani ja toisella niistä, joka täällä kanssamme elää, on isä, joka huolehtii lapsesta tasavertaisesti minun kanssani. Joskus enemmänkin, silloin kun itse ei ole vaikka viikkoon nukkunut kunnolla. Silloinkin, vaikka hän on 10 tuntia päivässä töissä, on hän valmis valvomaan jokaisen yön, jos niin on tarpeen. Isä, joka laulaa lapselleen iltaisin kuten minäkin. Isä, joka nukuttaa lapsen joka toinen ilta. Isä, joka herää poikkeuksetta joka viikonloppu lapsen kanssa ja antaa minun nukkua pidempään, koska tietää minun heräilevän joka yö jokaiseen pieneenkin äännähdykseen. Isä, joka ei pelaa jalkapalloa töidensä lisäksi, koska haluaa viettää vähäisen vapaa-aikansa poikansa kanssa. Usein ihmiset saattavat sanoa, että se olen minä, joka on Heikin tänne kotiin sitonut. Se olen minä, joka on häneltä harrastukset kieltänyt. Mutta kyllä se on Heikki itse, joka on valintansa tehnyt. Monet myös sanovat Heikin olevan poikkeus, surullista, jos näin olisi.

Etsiessäni faktoja isän rooliin lapsen elämässä tai isän merkityksestä lapsen kehitykselle, löydän jatkuvasti samanlaiset faktat. Lapsi tarvitsee isäänsä. ”Uuden tutkimuksen mukaan isällä voi olla jopa äitiä merkittävämpi rooli lapsen onnellisen ja hyvin mukautuvan elämän kannalta. ”Isyys on lapselle huolenpitoa ja turvaa. Tyttärelle isän merkitys on tärkeä osa kasvussa aikuisuuteen. Kun isä arvostaa puolisoaan, tytär näkee, miten naista kohdellaan. Rakastava isä antaa tyttärelle itseluottamusta.” ”Hyvä isäsuhde tukee sekä tyttären että pojan seksuaalista kehitystä.” jne jne. Jos aiheesta on olemassa valtavasti fakta- ja tutkimustietoa, niin miksi isää siltikin kohdellaan niin eriarvoisesti ja sen roolia lapsen elämässä väheksytään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä se, että isä näkee lapsiaan kerran kahdessa viikossa, on hämmästyttävän vähän varsinkin pienen lapsen elämässä.

Jos joskus jonkun asioita alkaisin ajamaan, olisi se ryhmä isät. Heidän oikeutensa lapsen elämässä, heidän oikeutensa tasavertaisina lapsensa huoltajina. Toivoisin, että vielä jonain päivänä isien asema kohenisi toden teolla ja heidän merkityksensä lapsen elämässä nähtäisiin aivan eri silmin. Väitän, että lapsen on paljon parempi rakastavan ja huolehtivan isän hoivissa, kuin lastaan toistuvasti laiminlyövän äidin kanssa. Tai vaikka niin, että lapsen on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta olla huolehtivan ja rakastavan isän luona, kuin samalla tavoin toimivan äidin luona. Paljon on varmasti isejä, jotka tyytyvät kohtaloonsa lapsen elämässä tai valitsevat vapaaehtoisesti itse oman roolinsa ja asemansa. Mutta varmasti valtavasti on myös niitä isejä, jotka tahtomattaan saavat kohtuuttoman pienen roolin lapsensa elämässä ja jotka joutuvat toistuvasti esimerkiksi keskinäisten (isän ja äidin) riitojen kärsijöiksi huoltajuuskiistoissa, joissa äiti ottaa kaiken hyödyn irti omasta ylivertaisesta asemastaan lapsen huoltajana. Olen myös melko varma siitä, että jokainen äiti tiedostaa sen, että jos ero tulisi, ei äidin tarvitsisi paljoakaan miettiä ja pelätä sitä, saako hän olla yhtälaisena osana oman lapsensa elämässä jatkossakin.