Kyynel vierähtää poskelleni ja katselen, kun pikkuveli
leikkii leikkimatolla. Mieleeni tulee taas isoveli, miksi hän ei vaan voi olla
täällä meidän kanssa? Millainen hän olisi nyt? Näyttäisikö hän edelleen
pikkuveljeltään, niin kuin syntyessään näytti? Miksi hän ei voi nähdä, miten
pikkuveli kasvaa ja kehittyy ja miten paljon rakkautta hän täällä kotona saa.
Miksi emme voi antaa sitä kaikkea myös hänelle?
Katkeruus nostaa taas päätään. Tuntuu, että vauvoja vaan
syntyy ja kaikki menee aina hyvin. Ei sillä, koskaan en tätä kohtaloa
kenellekään toivo, en edes pahimmalle vihamiehelleni. Kukaan ei ansaitse lapsen
kuolemaa. Mutta miksi meille kävi näin, miksi me menetimme esikoisemme? Miksi
meilläkin ei kaikki voinut sujua alusta loppuun hienosti? Miksi me menetimme
meille niin hartaasti toivotun ja rakkaan poikamme? En minä edelleenkään pysty
juurikaan muiden vauvoja näkemään tai niistä innostumaan, koska yksi vauva
meiltä on poissa eikä koskaan palaa. Ja vauvat nyt vaan tuo mieleeni
menetyksemme.
Ikävä ei lopu eikä katoa. Yksi on aina meidän perheestämme
poissa. Hän on kyllä joka päivä läsnä, joka ainut hetki hän on läsnä perheemme
arjessa. Käymme porukalla haudalla ja muistelemme. Välillä on helpompaa,
välillä vaikeampaa. Kyllähän me jotenkin osaamme asian kanssa elää, on vaan
alistunut siihen kohtaloon, että lapsemme on kuollut eikä takaisin tule. Luojan
kiitos meillä on pikkuveli, ilman häntä meillä ei olisi mitään. Siitä olen joka
hetki kiitollinen elämälle. Hän on pelastuksemme. Hän on kaikkemme. Hän on
silmäterämme, meidän kallein aarteemme. Kuinka paljon jotain voikaan rakastaa?
Nyt sen tiedän. Niin paljon, ettei sitä tunnetta voi kokematta ymmärtää.
Meille kuuluu vaihtelevaa. Minä olen ollut väsynyt, pelkojen
kanssa eläminen ei ole aina kovin helppoa. Olen kerran kokenut lapseni kuoleman
ja joka ikinen hetki pelkään joutuvani kokemaan sen uudestaan. Ensimmäiset
seitsemän viikkoa valvoin ja valvoin, vahtasin ja vahtasin. Lopulta oli pakko
luovuttaa ja tajuta, etten voi valvoa kaikkia öitä tai muuten uuvun kokonaan.
Nyt uskallan jo jotenkin nukahtaa tai välillä vain nukahdan, koska olen niin
väsynyt. Ihan alussa puhelimeni sai tippua vaikka kolme kertaa ensin päähäni,
kun nukahtelin, kunnes lopulta luovutin ja pistin puhelimen pois ja nukahdin.
Tai sitten vain nukahdin puhelin kädessäni, kun yritin epätoivoisesti lukea
netistä jotain ja pysyä hereillä. Mutta edelleen vahtaan, vahtaan kaiken aikaa.
Milloin hengitystä, milloin kehon lämpötilaa, milloin mitäkin. Pelkään, että
tulee joku oire, joka johtaa kuolemaan. Kaiken pelon takana on kuolema. Sitä
pelkään miltei kuollakseni.
Pikkuveljen kanssa menee hyvin. Hän on maailman ihanin,
maailman suloisin vauva. Hän nauraa ja hymyilee jatkuvasti. Hän juttelee ja
kommunikoi. Jatkuvasti häntä sylittelemme ja pidämme hyvänä, yritämme antaa
hänelle ihan kaiken, minkä vain ikinä pystymme. Yritämme joka sekunti osoittaa
hänelle, kuinka rakas ja tärkeä ja ihmeellinen hän on. Tyytyväiseltä hän
ainakin vaikuttaa. Ei hän itke koskaan muuta kuin nälkäänsä ja välillä valittaa
refluksivaivaa, jota hänellä vähän on, ei onneksi pahana. Joka ilta kerron
hänelle, kuinka paljon häntä rakastamme ja toivon, että hän myös sen vaistoaa. Joka
ilta edelleen ihmettelen, että onko hän oikeasti edelleen siinä. Hän on niin
suuri ihme. Ja niin uskomaton. Hänen jokainen hymynsä ja katseensa tuntuu
sydämessä asti, kiitollisuutena. Olemme ottaneet hänestä ainakin 2000 kuvaa näiden
vajaan kolmen kuukauden aikana.
Minulle arki on kuitenkin aikamoista tasapainottelua.
Haluaisin joka sekunti olla pikkuveljen kanssa, kun hän on hereillä. En
haluaisi luopua sekunnistakaan, koska pelkään, että jokainen sekunti voi olla
viimeinen. Haluaisin vain tuijottaa ja leikkiä, jutella ja halata ja pussata.
Tiedän kuitenkin, että myös kotihommat ja kaikki muu on hoidettava, kaupassakin
on käytävä ja välillä laitettava häntä nukkumaankin. Iltaisinkaan en aina
malttaisi laittaa häntä nukkumaan, en ainakaan jos hän on ollut vähääkään
kiukkuinen. Saatan alkaa höpöttelemään ja nauramaan hänen kanssaan, vaikka
selkeästi olisi jo aika mennä nukkumaan. Yksikin ilta sanoin Heikille, kun hän
tuli makkariin ja ihmetteli mitä me oikein höpöttelimme vielä. Sanoin, että nyt
ainakin voin sanoa, että jos pikkuveli yöllä kuolee, hän kuolee onnellisena.
Ensimmäiset viikot olivat myös aikamoisia, kun porukkaa
olisi tullut ovista ja ikkunoista. Lopulta psykologi käskytti minua lepäämään.
Aloin olla niin sekasin, kun en ehtinyt tutustumaan kunnolla pikkuveljeen enkä
milloinkaan rauhoittumaan. Yöt ja illat olin huolesta ja peloista sekaisin ja
päivät yritin ottaa vieraita vastaan. Nyt
ristiäisten jälkeen olemme rauhoittuneet, olleet vain ihan perheen kesken.
Tutustuneet rauhassa, tutkiskelleet pikkuveljen eleitä ja ilmeitä. Nauttineet
vain keskenämme. Se on tehnyt hyvää, psyykkeeni ja pelkoni ovat todellakin
tarvinneet rauhaa ja aikaa tutustua pikkuveljeen ihan rauhassa.
Olen myös huomannut, että monet kuvittelevat, että nyt
kaikki on hyvin, elämä on taas mallillaan ja Einon kuolema on käsitelty. Tai
ettei minua enää ahdista muiden vauvat tai mikään muukaan, enkä ole enää
laisinkaan surullinen enkä väsynyt. Elämä ei ikinä palaa ennalleen, koska Eino
ei koskaan palaa. Esikoisemme on aina poissa, se suru ja ikävä kulkee mukanamme
loppuelämän. Ja sen kanssa on elettävä ja taakka kannettava. Nyt kaikki on paremmin,
ei ennallaan eikä tule olemaankaan. Minulla ei edelleenkään ole voimavaroja
entiseen malliin. Nyt pelot vievät valtavasti voimavaroja. Ja sitä pelkoa on
vaikea selittää, koska se on jotain niin hallitsevaa. Ja siihen tarvitsen apua,
vielä pitkään. Tarvitsen myös apua arjen tasapainoiluun. Tarvitsen luottoa
siihen, että elämä vielä kantaa, enkä voi joka sekunti pelätä, että myös
pikkuveli viedään. Tarvitsen apua siihen, että pystyisin suunnitella elämääni huomista
pidempään. Nyt en osaa, koska tiedän liian konkreettisesti, kuinka äkkiä kaiken
voi menettää. En uskalla luottaa huomiseen. Onneksi ammattiapu on edelleen
läsnä ja sitä saan joka viikko.
