Ajatuksia surusta ja tyhjyydestä

Mieheni on ollut rinnallani niin raskausaikana, kuin Einon syntymänkin jälkeen niin paljon, kun hän on vain suinkin kyennyt. Koko raskausaikani, varsinkin ne ensimmäiset neljä kuukautta, jotka oksensin aamusta iltaan enkä kyennyt tekemään muuta, kuin makaamaan sohvalla, mieheni päivysti vieressäni kaiken mahdollisen aikansa. Hän huolehti minusta, hän piti kädestäni kiinni, hän lohdutti, hän auttoi kaikessa mihin häntä ikinä tarvitsinkaan.

Mieheni kävi myös jokaisessa neuvolassa ja valmistautui isäksi tuloon hyvissä ajoin. Mieheni suhde Einoon kehittyi jo varhain, vaikka usein miehen sanotaan kasvavan isäksi vasta lapsen synnyttyä. Hän seurasi niin läheltä raskauttani ja Einon kehitystä vatsassani, koska pystyi koulun ohella olemaan niin paljon kanssamme, kun minä olin jatkuvasti sairaslomalla tai tein kouluhommia kotoa käsin. Hän tunsi paljon Einon liikkeitä, hän odotti, hän katsoi vierestä äidin jatkuvaa huolta lapsestaan ja huolehti osaltaan äidin ja lapsensa hyvinvoinnista. Esimerkiksi kerran kun oksensin verta jatkuvan oksentelun takia, lääkäri antoi miehelleni luvan mennä töihin, mutta hän ei suostunut siihen, vaan jäi huolehtimaan minusta ja Einosta kotiin. Sen minkä mieheni vain ikinä kykeni tekemään, sen hän teki meidän vuoksemme.

Silti suruni kanssa olen välillä niin paljon syvemmällä kuin mieheni. Vaikka odotuksemme ja lapsemme on täysin yhteinen, kokemuksemme vanhemmuudesta ja kaipuusta on erilainen. Minun suruni on niin paljon konkreettisempaa kuin hänen. Siksi koen välillä olevani täysin yksin. Kun suruni on syvimmillään, mikään ei lohduta. Hoen usein miehelleni, ettei hän voi tajuta minua. Ei hän voi tajuta, miltä se tuntuu, kun lapsemme on kasvanut ja kehittynyt sisälläni yhdeksän kuukauden ajan. Ei hän voi tajuta, kuinka minä olen kasvanut ja valmistautunut äidiksi tuloon siinä ajassa, millaisen suhteen olen lapseemme luonut ja kuinka paljon minä olen Einosta huolehtinut ja murehtinut. Eikä hän mitenkään voikaan sitä tietää, se on fakta. Mutta onneksi hän yrittää kaikkensa ymmärtää minua ja jokaista tunnettani.

Jokainen äiti tietää, miltä se tuntuu, kun tuntee lapsensa ensimmäiset liikkeet. Miltä se tuntuu, kun joku taukoamatta liikkuu ja potkii vatsan sisällä. Jokainen äiti tietää, kuinka paljon pitää miettiä omaa terveyttään ja hyvinvointiaan, jotta lapsella olisi kaikki hyvin ja että hän kehittyisi ja kasvaisi normaalisti. Jokainen äiti tietää, millaista on tarkkailla yömyöhään lapsen potkuja, elääkö hän vielä, onko kaikki hyvin. Jokainen äiti tietää sen tunteen, kuinka hienoa se on, kun ensimmäistä kertaa näkee vatsan päältä lapsensa jalan tai käden liikkuvan. Millaista se on, kun laittaa kätensä mahan päälle ja joku sisällä vastaa kosketukseen ja kuinka ihanaa on kuulla lapsensa sydänäänet ja nähdä hänet tietokoneruudulta (nämä tietää mieskin). Mitä äidiksi kasvaminen on, millaista henkistä valmistautumisprosessia koko raskausaika on? Millainen vastuu äidillä on lapsestaan jo raskausaikana? Millaista on miettiä loppuelämänsä muuttuvaksi, miltä se tuntuu, kun tietää, että kohta sylissä on joku, kenestä pitää huolehtia ja kantaa vastuuta koko loppuelämänsä ajan?

Sitten, kun tätä kaikkea ei enää olekaan. Minun mieleni ja kehoni on vallannut totaalinen tyhjyys. Tyhjyys on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Ennen se oli ehkä sitä, kun koulut tai työt loppuivat, kaverit lähtivät omille teillensä, piti miettiä mitä seuraavaksi? Piti löytää uusi suunta elämässä. Tai ehkä sitä, kun muutti ensimmäistä kertaa yksin asumaan, oli yksinäistä ja koti oli tyhjä. Kukaan ei odottanut eikä ottanut kainaloon nukkumaan. Jos olisin silloin tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan, en koskaan olisi valittanut siitä tyhjyyden tunteesta.

Minulle tyhjyys oli Einon syntymän jälkeen ihan konkreettisesti sitä, kun laihduin ensimmäisen viikon aikana 12 kiloa. Kaikki raskauskiloni lähtivät viikossa, minussa ei ollut mitään merkkejä raskaudesta. Palauduin synnytyksestä ehkä parissa päivässä, muutaman Buranan otin synnytyksen jälkeisiin kipuihin. Elämäni oli fyysisesti täysin sitä, mitä se oli ennen raskaaksi tuloakin. Toki olin huonommassa kunnossa, koska en tietenkään voinut urheilla yhtä paljon raskausaikana, kuin ennen sitä. Pystyin silti kävelemään, pystyin juoksemaan, ei ollut tietoakaan synnytyksestä. Ehkä se osaltaan on vienyt kaiken sen ymmärryksen siihen, että usein en edes tajua synnyttäneeni.

Tyhjyys oli sitä, kun mikään ei enää liikkunut sisälläni. Kukaan ei potkinut minua jatkuvasti, kukaan ei herättänyt öisin möyrimisellään. En enää voinut laskea kättäni vatsani päälle niin, että joku vastaisi sisälläni kosketukseen. En voinut soittaa Sinistä unta puhelimellani tai lauleskella vauvalleni, kukaan ei enää kuullut sitä. En tuntenut mitään kipuja siitä, että joku olisi välillä yrittänyt potkia kylkiluuni poikki. En tuntenut enää sitä, että lapsi laskeutui kokoajan alaspäin, liikkuminen hankaloitui ja lähestyvä synnytys tuntui jatkuvana vihlomisena, supistuksina ja kipuina. Minun pieni poikani oli poissa, minussa ei ollut mitään tuntemuksia Einon läsnäolosta. Minun sylini on ja oli täysin tyhjä. Ja sylini huusi vauvaa kaikilla kehon tuntemuksilla. Rintani vuosivat maitoa, mutta kukaan ei ollut sitä imemässä.

Olenko minä edes äiti? Esikoislapsen kuoleman myötä siitä ei tavallaan ole mitään konkreettista muistutusta. Niin kun sanoin, kun syli ja keho huutavat tyhjyyttään, eikä lapsesta ole jälkeäkään, on vaikea ymmärtää, että on pienen pojan äiti. Einon vaatteet ovat piilossa, tavarat kannettuina varastoihin. Vain olohuoneemme tikapuista roikkuvat Einon jalan- ja kädenjäljet ja kuva muistuttavat siitä, että lapsemme on ollut ja minä olen hänet synnyttänyt. Nyt lapseni on siinä, roikkuvassa kehyksessä, valokuvana. Se on ainut todiste siitä, että Eino on ollut ja kasvanut sisälläni, hän on minun poikani nyt, aina ja ikuisesti.

Nyt viisi kuukautta Einon syntymän jälkeen surumme on mieheni kanssa muuttunut enemmän samankaltaiseksi. Einon kaipuu on enemmän yhteistä, odotuksemme ovat musertuneet. Arki tuntuu turhalta, päivät kuluvat aivan kuin suorittaen elämää niin, ettei mikään kuitenkaan tunnu miltään. On ihan sama, mitä sitä yrittää keksiä, kaikki tuntuu turhalta. Meiltä puuttuu se tärkein, poikamme, joka antoi jo raskausaikanani kaiken merkityksen meidän elämälle ja määritti tulevaisuutemme. Tuntuu siltä, että nyt me vain elämme vailla mitään tarkoitusta, elämisen vuoksi.

Yhteinen tyhjyytemme on myös sitä, kun menemme Einon haudalle ja seisomme siinä nurmikon päällä. Siinä seistessään tietää sen, että poikamme nukkuu ikuista untaan jalkojemme alla. Hän on niin lähellä, mutta silti aivan liian kaukana. Joka kerta joudumme toivottamaan hyvää yötä johonkin tyhjyyteen, kertomaan kuinka rakastamme, vastausta vain emme tule koskaan saamaan. Joka kerta joudumme lähtemään haudalta tyhjin käsin, poikamme jää sinne, hän ei ole sylissämme suukoteltavana ja halailtavana ja huolehdittavana. On taas palattava kotiin, jossa kukaan ei itke eikä naura, ei kaipaa eikä ikävöi.

Tyhjyys on myös pelkkiä mielikuvia. Elämämme on muuttunut mielikuvitusmaailmaksi. Millainen Eino olisi juuri tänään? Miltä hän näyttäisi, kumpaa meistä hän muistuttaisi enemmän? Millaista arkemme olisi? Kuinka onnellisia olisimmekaan perheenä? Kuinka paljon Einoa voisimmekaan rakastaa, mitä kaikkea voisimme hänelle antaa ja tarjota? Kuinka puhki hänet hellisimme, kuinka pieni ja ihmeellinen silmäterämme hän olisikaan?

Viimeinen tuomio

Itsesyytökset olivat kamalia, en halunnut hyväksyä Einon kuolemaa minkään ulkopuolisen tekijän aiheuttamaksi, vaikka lääkärit ja kätilöt sanoivat meille saman tien, ettei syy ole meissä millään tavalla. Mistä hekään sen voisivat tietää, ennen kun jotain oikeasti selviää? Miten he pystyvät sanomaan niin, ennen kun Eino on edes syntynyt? Uskoin vakuutteluista huolimatta vahvasti siihen, että syy oli minussa. Koin epäonnistuneeni, koin aiheuttaneeni lapseni kuoleman jollain tavalla. Miksi en osannut aavistaa, että lapseni on kuolleena sisälläni? Miksi en osannut aavistaa, että juuri meille sattuu jotain tällaista? Mitä olin tehnyt väärin? Olisiko minun pitänyt vaatia käynnistystä jo aikaisemmin? Meidän olisi pitänyt ehtiä sairaalaan ajoissa, minun olisi pitänyt pystyä estämään Einon kuolema keinolla millä hyvänsä. Olinko tehnyt elämässäni jotain suurta vääryyttä ja nyt minulle kostettiin? Valitin aina ennen kaikesta turhasta ja keskityin turhiin murheisiin, tämänkö siitä sai palkaksi? Olinko satuttanut jotain ihmistä jotenkin ja nyt se osui omaan nilkkaan?

Tunnit ennen Einon syntymää olivat täynnä itsesyytöksiä. Odotimme kummatkin, että saisimme tietää, mitä oli tapahtunut. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta, saisimmeko kuolemaan edes mitään selkeää syytä koskaan. Se oli vielä epätodennäköisempää, että kuolinsyy selviäisi heti synnytyksen jälkeen. Meidän onni oli se, että saman tien synnytyksen jälkeen kätilö kertoi meille, että Einolla oli napanuora tiukasti henkseleillä jalan sekä kaulan ympäri. Kuolemansyy ei johtunut meistä mitenkään, syy oli täysin ulkopuolinen, meistä riippumaton. ”Teillä on käynyt maailman huonoin säkä” sanottiin monta kertaa. Varsinkin Heikki oli heti syyn kuultuaan todella huojentunut siitä, ettei mikään meissä voinut aiheuttaa Einon kuolemaa, ettei esimerkiksi kehoissamme ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi voinut olla syy tähän kaikkeen. Lisäksi ainakin päällisin puolin Eino näytti täysin normaalilta ja terveeltä vauvalta. Suostuimme joka tapauksessa siihen, että Einolle suoritettaisiin ruumiinavaus. Sitä kautta saisimme varmuuden siitä, että kuolinsyy todellakin olisi napanuorakomplikaatio, eikä mikään muu. Kesäkuun 17.päivään asti piti kuitenkin jaksaa niitä tuloksia odottaa.

Kaksi kuukautta tuntui silloin ikuisuudelta, koska itsesyytökseni ja jossitteluni eivät suinkaan loppuneet sairaalasta lähdettyämme, vaikka kaikki siellä sanoivatkin ettei mitään ollut tehtävissä. Olisi ollut ihan sama, olisinko huomannut liikkeiden loppumisen tai aavistanut jotain pahaa, sillä sairaalaan oli matkaakin yli 30 kilometriä ja Einon kuolema oli sekunneista kiinni. Miksi minun synnytykseni olisi käynnistetty, vaikka olisin sitä lauantaiaamuna jostain syystä aavistanut vaatia? Kaikkihan oli silloin hyvin. Launtaiaamuna Einolta otettu sydänkäyrä tarkistettiin sairaalassa vielä uudestaan useamman lääkärin toimesta ja kaikki muutkin lääkärit olisivat laittaneet minut silloin takaisin kotiin odottelemaan. Mitä jos sitten kuitenkin minut olisi otettu sairaalaan sisään käynnistystä varten, ei minua olisi koko aikaa missään tarkkailussa pidetty kuitenkaan. Mitä sitten, jos olisin sattunut juuri oikeaan aikaan sydänkäyrälle ja sykkeiden romahdus olisi huomattu? Kyllä hätäsektiokin kestää enemmän kuin sekunteja ja jos kuolema kerran oli sekunneista kiinni, kuka Einon olisi voinut pelastaa?

Vaikka minulla olikin järjenääni päässäni kaikkiin kysymyksiin, oli mahdotonta hyväksyä sitä tosiasiaa, etten mitenkään estää tai aavistaa Einon kuolemaa. Minun onnekseni sain helpottavan ja vapauttavan puhelun kätilöltämme noin kuukauden päästä Einon kuolemasta. Kävimme synnytystäni läpi puhelimitse ja kätilömme kertoi minulle vielä tarkasti sen, kuinka pahasti napanuora oli Einon ympärillä. Hän kertoi, että synnytykseni oli vaikea, koska Eino oli niin solmussa, että häntä oli vaikea saada ulos sisältäni. Einon napanuora oli henkseleillä jalkapöydän ympäri ja kehon kautta tiukasti kaulan ympärillä ja napanuoraa oli todella vaikea saada irti synnytyksen jälkeenkin. Eino tavallaan ”roikkui” omassa hirressään, potkien jalallaan kokoajan kaulan ympärillä olevaa solmua tiukemmalle. Viimeinen, kenties kova potku koitui Einon kohtaloksi. Näin ollen meistä kukaan ei asiaan voinut vaikuttaa, eikä myöskään Einoa mitenkään pelastaa. Puhelun jälkeen jäin vielä jahkaamaan asioita ja päätin pyytää kätilöltämme vielä sähköpostitse lausunnon, jonka voisin sitten kaivaa aina esiin, jos ajautuisin vielä syyttämään itseäni tapahtuneesta.

Hei Emmi!

Loppuraskaudessa sikiön liikkeet vähenevät aina paljon. Sikiö myös nukkuu välillä. Lisäksi, kun kunnolla supistaa, on vaikea tuntea liikkeitä, vaikka sikiö liikkuisikin. Mun mielestä et olisi mitenkään voinut ennaltaehkäistä tapahtumaa. Se, miten Einolla oli napanuora kiertynyt, on todella harvinaista ja kyse on tällöin sekunneista. Ole Emmi armollinen itsellesi, et olisi voinut tehdä mitään toisin.

Jaksamista!

Tämän puhelun ja viestin jälkeen annoin itselleni luvan olla syyttämättä itseäni tapahtuneesta. Hyväksyin sen, etten voinut Einoa pelastaa, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Sain mielenrauhan. Ja vaikka kuinka jatkaisin jossitteluani, mikään ei kuitenkaan toisi Einoa enää takaisin. Tietenkin tämä lausunto oli vain kätilön, ei vielä patologin lausunto ruumiinavauksen tuloksista. Ajattelin silti asian niin, että kätilömme oli ainut ihminen, joka todella näki Einon tilanteen ja synnytykseni. Halusimme silti totta kai vielä odotella lopullisia kuolinsyyn tuloksia, mutta mieleni oli huomattavasti rauhallisempi ja levollisempi.

Ruumiinavauksen tulokset oli määrä lukea meille äitiyspoliklinikan vastaanotolla, siellä samassa paikassa, mihin saavuimme huhtikuun 21.päivänä. Siellä missä elämämme teki täyskäännöksen ja muuttui lopullisesti, siellä missä koko elämämme tuntui päättyneen. En olisi halunnut mennä sinne, ajatuskin koko äitiyspoliklinikasta tuntui kamalalta. Yritin saada siirrettyä tuloksien julkistamisen johonkin toiseen paikkaan sairaalan sisällä, mutta siirto ei ollut mahdollinen. Meidän oli pakko kohdata tuo paikka uudestaan, ainakin vielä tämän kerran.

Viimein oli koittanut se päivä, joka vielä kaksi kuukautta sitten tuntui olevan mahdottoman pitkän ajan päässä. Sinä kesäkuun aurinkoisena tiistaipäivänä kaikki muistot huhtikuisesta saapumisestamme äitiyspoliklinikan vastaanotolle tulivat mieleemme yhtä kipeästi ja kirkkaina, tuntui siltä, kuin se päivä olisi ollut ihan äskettäin. Saavuimme TAYSin pihaan, sille samalle parkkipaikalle, johon jätimme auton silloin kun viimeksi saavuimme sairaalaan kipeiden ja säännöllisten supistuksieni takia synnyttämään, toivomaan ja odottamaan pientä ihmettämme saapuvaksi tähän maailmaan. Sairaalan pihalla käveli tulevia äitejä sairaalatakeissaan, niin kuin minäkin silloin. Minä kävelin kuollut vauva sisälläni, heidän vauvat todennäköisesti oli vielä ainakin elossa. Edessämme olivat ne samat ovet, joista viimeksi kuljimme toivoa, jännitystä ja odotusta täynnä. Eteemme avartui se sama pitkä käytävä, joka viime kerralla tuntui kipeiden supistusten ja hankaloituneen liikkumiseni takia ikuisuudelta. Nyt askeleeni tuntuivat vielä paljon raskaammilta ja matka pidemmältä, vaikka fyysinen rasitus ja kipu olivatkin tiessään. Toivo ja odotus olivat poissa, innostuneisuus ja onnen tunteet olivat vaihtuneet niin raskaaksi taakaksi, että sitä tuntui mahdottomalta kantaa käytävän päähän saakka.

Lopulta käytävän päässä odotti se sama luukku, johon piti ilmoittautua. Viimeksi kerroin luukulla olevani tulossa synnyttämään. Kerroin että supistukset olivat vihdoin muuttuneet monta tuntia kestäneisiin, viiden minuutin välein tuleviin sietämättömiin supistuksiin. Silloin minut ohjattiin luukulta oikealle, sydänkäyrälle ja ultrahuoneeseen kuulemaan silloinen tuomio Einon tilanteesta. Tällä kertaa istuin sille samalle tuolille, kaksi kuukautta myöhemmin siitä hetkestä, jossa olin kertonut saapuneeni synnyttämään. Nyt kerroin vastaanottovirkailijalle meidän saapuneen kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia pienen poikamme kuoleman johdosta. Meidät ohjattiin luukulta vasemmalle, kuulemaan tämänkertaista tuomiota poikamme kohtalosta. Tuomio oli sama, kuin silloin synnytyksen jälkeenkin: ”Einon kuolinsyy on selvä napanuorakomplikaatio, kukaan ei olisi voinut Einoa pelastaa, eikä mitään olisi voitu tehdä toisin. Muuten Eino oli täysin terve ja kaikilta ruumiinosiltaan normaali vauva. Eino ei kärsinyt, ei tuntenut kipua, kuolema oli nopea ja kivuton.” Tämä tuomio oli viimeinen, samalla myös sellainen, joka ei jättänyt kenenkään jossitteluille sijaa.

Lääkäri, teethän työtäsi täydestä sydämestäsi, teethän?

Viimeisen viiden kuukauden aikana olemme kohdanneet hoitohenkilökuntaa varmasti enemmän kuin koko tähän astisen elämämme aikana yhteensä. Meitä on hoitaneet lukuisat hoitajat (sairaan- ja terveydenhoitojat), kätilöt, mielenterveyshoitajat, psykologi sekä lukuisat lääkärit. Yhdestäkään hoitajasta eikä psykologista meillä kummallakaan ei ole ainuttakaan moitteen sanaa. He ovat jokaisessa tilanteessa kohdanneet meidät empaattisesti, ymmärtäväisesti, auttavaisesti, yksilöllisesti ja ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta lisäten.

Ikävä kyllä liian monesta meidän kohtaamistamme lääkäreistä on vaikea löytää näitä ylistyksen sanoja. Tekstissäni en yleistä lääkäreitä, puhun vain siitä, mitä me olemme kohdanneet. Joukkoon on mahtunut muutama ihmisläheinen ja ymmärtäväinen lääkäri, mutta ikävä kyllä nämä muutamat jäävät pahasti huonojen kokemusten varjoon. Näiden viiden kuukauden aikana olen kasvattanut aikamoisen kynnyksen astua enää lääkärin vastaanotolle. Ja kaikki nämä viisi kuukautta mielessäni on pyörinyt yksi kysymys ylitse muiden: Miksi lääkäreille ei laadita psykologisia eikä sosiaalisia testejä? Eikä mitään soveltuvuuskokeita? Miten lääkärit välttyvät niiltä, kun kaikilta muilta hoitoalan ihmisiltä kyseisiä taitoja ja testejä vaaditaan? Lisäksi mielessäni pyörii lukuisia kysymyksiä siitä, valitseeko joku ammatin rahan takia tai kokeeko hän asemansa ansiosta olevansa muiden ihmisten yläpuolella?

Jos ruudun toisella puolella on yksikin lääkäriksi lukeva tai jo lääkäriksi valmistunut, toivon tämän tekstin herättävän ajatuksia siitä, miten tärkeää on ihmisen kohtaaminen jokaisessa potilaskontaktissa, ennen kaikkea tämmöisissä suurissa kriiseissä ja traumatisoivissa tilanteissa. Tottakai tämän tarkoitus on puhutella kaikkia muitakin, miten vahingoittavaa se voi olla ihmisille, joka on ”kriittisessä henkisessä tilassa”, jos hänet kohdataan väliinpitämättömästi/loukkaavasti tai hänen tarpeensa jätetään huomioimatta?

Kun saavuimme sairaalaan ja sain kuulla nuo kuuluisat viimeiset sanat: ”olemme pahoillamme, mutta vauvan sykettä ei enää löydy, hän on valitettavasti kuollut.”, maailmani romahti. Oloni muuttui täysin turvattomaksi, pelokkaaksi ja olin täysin poissa tolaltani, shokissa. En kyennyt ymmärtämään, itkin ja huusin. Mitä olisin tarvinnut eniten? Turvaa. Ihan mitä vain se olisi ollut, mutta turvallisia ihmisiä ympärilleni, jotka rauhoittelevat ja kannattelevat. Mielestäni suurin virhe tehtiin jo siinä, kun lääkäri tuli ensimmäisen kerran luokseni ja yritti löytää Einon sydänääniä. Kai lääkärillä oli jo silloin aavistus, kun ääniä ei kuulunut, että jotain oli pielessä? Miksi minulle eniten turvaa tuova ihminen ja lapsemme toinen vanhemmista jätettiin käytävään ja sain kuulla yksin nuo sanat? Miksi mieheni tullessa huoneeseen minä huusin ja kerroin tilanteestamme, eikä lääkärit reagoineet mitenkään? Miksi he eivät astuneet niihin kannattelevien ihmisten saappaisiin, jotka heille siinä tilanteessa kuuluivat?

Ultraushuoneessa mieheni päästyä sisään totesin vain lääkärille, että me ollaan yritetty kuunnella itsekin välillä Einon sydänääniä. Tähän lääkäri sitten järkevästi totesi, että ”mitä te sellaista ootte menny tekemään? Ei ne siitä mahan läpi kuulu.” Oliko tuo kommentti aivan pakko sanoa silloin, kun lapsemme on kuolleena sisälläni ja olemme hädissämme ja tuskan murtamina. Luuliko lääkäri niiden sanojen jotenkin lohduttavan meitä vai aiheuttivatko sanat lisää syyllisyyttä ja tuskaa meihin vanhempiin? Kyllä aiheuttivat. Vaikka syy ei ollutkaan meissä eikä sydänäänien kuuntelussa, olimmehan me juuri olleet toissapäivänä sydänkäyrillä ja kaikki oli hyvin. Olinhan minä silti ilmaissut huoleni niiden kahden päivän aikana ja kysynyt oliko huoleeni aihetta? Mutta miksi lääkärin piti sanoa kyseiset sanat? Hänhän tiesi, ettemme me olisi mitenkään voinut pelastaa lastamme, eikä kukaan muukaan. Mitä sitten jos olemme joskus yrittäneet kuulla Einon sydänääniä, mistä me edes sitä voisimme tietää, kuuleeko niitä vai ei?

Toinen kohtaaminen oli edessä heti muutaman tunnin kuluttua synnytyssalissa. Sisään marssi anestesialääkäri, joka tuli laittamaan minulle epiduraalipuudutusta. Lääkäri oli valmiiksi maski naamallaan ja hän käveli suoraan selkäni taakse ja ainoat sanat, mitä häneltä selkäni takaa kuulin, tuli kuin apteekin hyllyltä ”Olen anestesialääkäri …., laitan sulle puudutuksen.” Onneksi kätilömme seisoi vieressäni kertomassa, mitä lääkäri tekee ja miten puudutus vaikuttaa minuun ja kertoi, koska minua pistetään. Kun piikki oli annettu, marssi lääkäri sanaakaan sanomatta pois huoneestamme. Varmistin hänen lähdettyään kätilöltämme, tietävätkö kaikki huoneeseen tulevat, mikä on tilanteemme. Vastaus oli kyllä. Miksi lääkäri ei sanonut mitään, miksi hän oli maski naamallaan eikä kohdannut meitä mitenkään eikä sanonut sanaakaan? Oliko se liikaa pyydetty? Olinhan täysin peloissani kaikesta siitä, mitä minulle tehtäisiin minäkin hetkenä ja kuka seuraavaksi tulisi taas huoneeseen maski naamallaan.

Kun synnytykseni oli ohi ja olin noin viisi minuuttia ennen lääkärin tuloa pidellyt sylissäni kuollutta poikaani, marssi sisään taas tuo sama kyseinen lääkäri, joka oli kertonut meille, kuinka lapsen sydänäänet eivät kuulu vatsan läpi. Tällä kertaa hän antoi lausunnon siitä, kuinka hän otti koepalat Einosta ja sitä ja tätä ja tota. Hän hädin tuskin katsoikaan meihin päin, luetteli vain asiansa ihan kuin olisi seinille jutellut. Sitten hänen taskussaan oleva puhelin alkoikin soida ja hän vastasi puheluun suunnilleen jo ennen, kun oli meidän asiamme loppuun saanut puhuttua. Puhuessaan jo puhelimeen hän lähti sanaakaan sanomatta huoneestamme pois. Tässä poistumisessa ei ollut kyse kiireestä, niin kuin ei missään muussakaan tapauksessa. Einon kuoleman yönä synnytyssairaala oli hiljainen, synnyttäjiä oli juuri sinä yönä todella vähän. Kaikilla olisi ollut aikaa kohdata meidät, kyse ei ollut kiireestä. Ja mielestäni meidän tapauksessa muutenkaan kiire ei olisi edes saanut mitenkään näkyä, vaikka sellaista olisikin ollut.

Sitten seuraavana aamuna marssi taas vuorollaan lääkäreitä huoneeseemme, kun olimme jo siirtyneet osastolle. Minulle he sanoivat, että voin kävellä ovesta ulos, kunhan omin jaloin selviydyn ulos sairaalasta. Sen jälkeen jäimme kahden ja hetken päästä kätilö tuli taas kertomaan enemmän. Kun oloni oli turvaton ja hädin tuskin olin edes tässä maailmassa, mitä sanat minussa herättivät? Saanko minä jo muka nyt lähteä, kahden tunnin päästä synnytyssalista tultuani? Miten niin saan lähteä sitten kun kävelen, olenhan kävellyt kokoajan? Ja sitten se, miten he kohtelivat miestäni. Miltä se mahtoi tuntua, kun suurimman hädän hetkellä hänelle ei osoitettu minkäänlaisia pahoitteluja eikä osanottoja lapsemme kuoleman johdosta? Ymmärsivätkö he millainen merkitys sillä oli miehelleni, kun hädän keskellä hänet blokattiin kokonaan ulkopuoliseksi tapahtuneesta?

Nämä kaikki kohtaamiset tapahtuivat yhden vuorokauden sisällä, siinä hetkessä kun olimme elämämme käännekohdassa, juostako kotiin tappamaan itsensä vai miten elämä tästä voisi jatkua? Eivätkä kohtaamiset todellakaan ole vain sairaalassaoloaikaamme rajoittuneet. Ehkä kuitenkin pahin pohjanoteeraus on ollut se, kun kesällä hakeuduin lääkäriin pyytämään apua, kun minulla oli seitsemän viikon tauko psykologiltani kesälomien pyörimisen takia. Olin kärvistellyt kotona jo neljä viikkoa ahdistukseni kanssa ja menin pyytämään lähetettä mielenterveyskeskukseen tai johonkin, missä joku voisi minua auttaa. Seuraavaan psykologin aikaan kun oli vielä kolme viikkoa. Tuntui siltä, etten jaksaisi odottaa enää kolmea viikkoa, tarvitsin apua. No vastassani ollut lääkäri sitten totesi minulle näin: ”Ei kesällä mitään apua saa, oottelet nyt kolme viikkoo vaan ja kontrolloidaan sitten kuukauden päästä sun tilannetta, jos tarviit jotain lähetettä.” Olin viimeisillä voimillani ITSE hakeutunut pyytämään apua ja minut tyrmättiin ja ahdistustani vähäteltiin. Miksi lääkäri otti sen riskin, että olisin vienyt itseltäni hengen seuraavana päivänä, kun hän ei viitsinyt ottaa minua tosissaan. No onneksihan olin sitten ”reipas” ja oma-aloitteinen ja soitin hoitajalle ja valitin tapahtuneesta. Seuraavana päivänä minulla oli lähete ammattiapuun, johon koko kesänä ei pitänyt päästä. Onneksi kyseinen lääkäri oli väärässä, mutta kuitenkin edes kysymättä keneltäkään hän oli jo varma siitä, etten minä mitään apua saa ja tuskin edes tarvitsenkaan.

Nämä kaikki ovat vain lukuisia esimerkkejä tästä kuluneesta viidestä kuukaudesta. On surullista, että nämä kaikki tapahtumat koskettavat vain yhtä ammattiryhmää. En kyseenalaista meitä hoitaneiden lääkärien ammattitaitoa fyysisen puolen osalta, mitään hoitovirheitä ei kohdallani ole ollut ja synnytystä koskevat päätökset ja meille määrätyt lääkkeet ovat aina osuneet oikeaan. Mutta heidän ihmissuhdetaitojaan ja ihmisen yksilöllisyyttä kunnioittavaa kohtaamista todellakin kyseenalaistan hyvin voimakkaasti. Minulle ainakin hoitajakoulussa painotettiin aina sitä, miten tärkeää ihmisen kohtaaminen on jokaisessa asiakaskontaktissa. Kuinka ihminen tulee aina kohdata häntä ja hänen tarpeitaan kunnioittaen ja jokaisessa tilanteessa ne huomioon ottaen. Oli tilanne mikä tahansa, aina asiakas on ehdoton ykkönen ja hänen parhaansa. Miksi nämä kyseiset arvot eivät tunnu pätevän lääkäreillä? Eivät ainakaan meitä hoitaneilla.

Tekstini koko sanoma on se, että joskus henkisen puolen ja ihmisen kohtaamattomuus empaattisesti ja ymmärtäväisesti voi jättää paljon syvemmän haavan ihmiseen, kuin vaikka yksi pieleen mennyt leikkaus, joka voidaan jälkeenpäin korjata. Millainen merkitys niin sanoilla, kuin sanomatta jättämisillä voi olla niin hyvässä kuin pahassakin? En ikinä unohda yhdenkään lääkärin naamaa, eikä hän pysty koskaan sanojaan takaisin vetämään. Ikävä kyllä tällaisissa traumaattisissa kokemuksissa ihminen muistaa kaikki ne ikävät sanat, ilmeet ja tunteettoman kohtelun. Hän muistaa ne ikuisesti, loppuelämänsä ajan ja niitä haavoja on vaikeaa jälkeenpäin paikata. Toivon koko sydämestäni, ettei kukaan lääkäri tai kukaan muukaan ihmisten parissa työskentelevä valitse koskaan ammattiaan vääristä syistä, koska sillä voi aiheuttaa luvattoman paljon vahinkoa. Jokainen meistä on ihmisiä, erehtyväisiä ja tekee virheitä, mutta meidän kohdallamme niitä on sattunut aivan liian monta. Toivottavasti tämän tekstiin jälkeen löytyy enemmän opikseen ottavia, kuin mielensä pahoittajia.

Mitä isyys on?

Elämäntarkoituksia on monenlaisia ja ne ovat kaikille henkilökohtaisia. Minulle elämäntarkoituksia on kaksi: elää onnellisesti oma elämä ja tuottaa uutta elämää.  Yhdistettynä minun elämäntarkoitukseni on elää onnellisesti isänä. Tällä hetkellä ajatus elämäntarkoituksesta tuntuu mahdottomalta, koska jos elämäntarkoituksen yhtälöstä poistaa toisen, ei toisella ole merkitystä. Miksi iloitsisin siitä, että minulla on maailman paras tuleva puoliso, pian unelma-ammatti, kiva asunto ja auto sekä hyvät suhteet perheenjäseniin ja läheisiin kun meillä ei ole elävää lasta.

Oikeastaan vasta Einon kuoleman jälkeen olen miettinyt sitä, mistä kaikesta olen jäänytkään paitsi. Einon odotusaika meni oikeastaan Einon ja Emmin terveyteen keskittyen, etten ikinä ehtinyt edes isyyttäni pohtia. Isyys on iso juttu ja käsittää valtavasti asioita. Siihen ei synnytä, vaan siinä kehittyy lapsen kasvaessa. Olisin varmasti ollut maailman paras isä, niinhän kaikki ovat. Olisin antanut Einolle kaiken, en ehkä materiaa, mutta rakkauden. Nyt en voi antaa hänelle kuin kynttilän pimenevässä syysillassa ja rakkautta ilman vastakaikua. Kun katselen ja tarkastelen muita isiä ympärilläni, omaksun kaikilta jotakin. Jonkun toimia moitin, jonkun kehun, jonkun tavoista otan opikseni ja jonkun en. Omalta isältäni olisin ainakin ottanut mallia auktoriteetista. Ei pelkoa, ei huutoa, vaan äärimmäistä kunnioitusta.

Tuntuu vain niin käsittämättömän turhauttavalta tuntea olevansa hyvä jossakin, jota ei pääse nyt kokemaan. Miltä tuntuisi kuulla lapsensa ensimmäiset sanat, nähdä hänen ottavan ensimmäiset askeleensa ja niin edelleen. Miltä tuntuisi olla pojastaan ylpeä? Miltä tuntuisi lapsen ensimmäinen koulupäivä tai jalkapalloharjoitukset? Miltä tuntuisi viedä Eino Tehtikselle katsomaan kummisedän peliä? Entä miltä tuntuisi saada hänet kiinni ensimmäisen kerran kiinni pahanteosta? Skenaarioita on loputtomia ja arvata voi ainakin yhtä monta kertaa. Tuntuu pahalta ajatella minkälaista elämä olisi nyt tai vuoden päästä. Vielä pahemmalta tuntuu se, kun Eino on esikoislapsi ja aikaisempaa kokemusta lapsenkasvattamisesta ei ole.

Joskus pieniä lapsia kohdatessa esimerkiksi kaupassa, tuntuu kuin sisäinen isäni heräisi. Tekisi mieli sanoa tai tehdä jotain, jos vaikka kuulen lapsen itkevän. Kuitenkin havahdun nopeasti, sillä millä kokemuksella minä sanoisin kenellekään yhtään mitään? Tai miksi edes puuttuisin muiden lasten kasvatukseen? Ei se ole muiden vanhempien tehtävä, mutta joskus aukko omassa perheessä saa muiden vanhempien toimet ärsyttämään.

Isyyttä olen pohtinut siltäkin kannalta, että mitä muut siltä odottavat. Koen itse, että ulkopuolinen maailma on asettanut isyyden ja äitiyden täysin eriarvoiseen asemaan. Sanotaan, että miehet kestävät, eivät puhu, eivät itke, ovat vahvempia tai, että isien suru olisi jotenkin pienempi. Itse olen tästä eri mieltä. Isän suru ei ole pienempi, se on erilainen. En ole kantanut Einoa sisälläni, mutta yhtä paljon hän on minun poika kuin Emminkin. Onneksi meidän perheessä me olemme tasa-arvoisia. Jos toinen suree, toinen lohduttaa. Tulisi kivinen tie, jos jompi kumpi joutuisi olemaan aina se lohduttava olkapää eikä itse saisi ikinä tilaa surra.

Joskus tuntuu siltä, kuin minulla ei olisi oikeutta olla yhtä surullinen tai sureva kuin Emmi muualla kuin kotona. Jo pelkästään se, että minulla oli oikeus jopa kolmen viikon isyyslomaan tuntuu jotenkin säälittävältä. Viime vuonna minulla ei olisi ollut oikeutta siihenkään, vaan käytännössä minun olisi pitänyt olla työkykyinen seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Onneksi Käpy Ry on tehnyt ja tekee kokoajan arvokasta työtä lapsikuolemaperheiden vanhempien asemien tasa-arvoistamiseksi. Olen sitä mieltä, että isyys- ja äitiyslomien pituuksien eriarvoisuus ajaa miehet nopeasti töihin ja se jättää surun käsittelyn isiltä vajaaksi. Siksi pakon sanelemana miehet tai isät nähdään vääristetysti jotenkin vahvempina. Koen jonkinlaista katkeruutta ja kateutta Emmiä kohtaan sitä, että hänet koetaan jotenkin etuoikeutetuksi tässä tilanteessa. Välillä tuntuu, kuin olisin joku, joka suree muilta piilossa ja salaa tässä taustalla.

Sukupuoli ei tee ihmisestä heikompaa tai vahvempaa, vaan persoona ja aikaisemmat kokemukset elämästä. Itse en olisi mennyt Einon kuoleman jälkeen neljän kuukauden kuluttua töihin, jos en olisi kokenut sitä pakoksi. En myöskään kävisi siellä, jos en pystyisi. Se, että minä käyn töissä ei tee minusta vahvempaa tai se, että en kirjoita tätä blogia yhtä paljon kuin Emmi, ei tee minusta vähemmän rikkinäistä.  Käyn lisäksi harvemmin psykologilla, en juttele joka viikko puoltatoista tuntia tukihenkilömme kanssa, enkä vaadi jokapäiväistä juttutuokiota jonkun läheisen kanssa, vaan käsittelen asioita tosi paljon hiljaa itsekseni. Sekään ei tee minusta vähemmän surevaa tai että olisin surun kanssa jotenkin pidemmällä. Minä nyt van toimin näin ja Emmi toimii noin.

Einon kuoleman jälkeen minä järjestelin Einon tavarat makuuhuoneestamme kaappeihin ja varastoihin, Emmi ei niihin pystynyt osallistumaan. Minä taas koin, että se on osa surutyötäni ja auttaa minua eteenpäin. Emmi ei suostu tulemaan alavarastoomme, koska siellä on Einon vaunut ja turvakaukalo, minua ne eivät siellä häiritse. Myöskään ylävarastoon Emmi ei astu, koska ovella tulee vastaan Einon pinnasänky. Ne ovat vain asioita, joissa toimimme eri tavalla, mutta ei tee meistä mitenkään eriarvoisia. Minua ei myöskään ahdista muut vauvat, äidit tai odottavat äidit. Totta kai ne aina herättävät ikäviä ajatuksia, mutta osaan jollakin tavalla erottaa muiden elämät meidän elämästä. Muilla on eläviä lapsia, meillä ei. Paskaa, mutta totta. Se, että minä en tunne vihaa tai katkeruutta muita perheitä kohtaan ei tee surustani vähempiarvoista.

Muita ihmisiä kohdatessa olen niin ikään kokenut suoraa eriarvoisuutta. Heti sairaalassa Einon kuoleman jälkeen lääkärit astelivat naistentautien osaston huoneeseemme, halasivat Emmiä kyynel silmässä ja osoittivat syvät osanottonsa. Minua he kättelivät tuttavallisesti ja kertoivat olevansa lääkäreitä. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin se, ettei minulla olisi samanlaista oikeutta kärsiä lapseni kuolemasta kuin äidillä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta siltä se vain tuntuu.

Nuo kyseiset lääkärit eivät ole ainoita, jotka ovat kohdanneet meidät eriarvoisina. Toisaalta ymmärrän sen, jos ihmiset ovat Emmin tuttavia eikä minun, mutta isossa kuvassa surumme on kuitenkin yhteinen. Ei mistään pariskunnastakaan onnitella vain toista naimisiinmenosta tai lapsensaannista. Kun Emmin suru huomioidaan, mutta minun ei, tuntuu siltä, kuin minun suruni olisi pienempi tai sitä olisi jotenkin syytä väheksyä. Ikävä kyllä muistan kaikkien ihmisten kasvot, jotka ovat tahtomattaan lytänneet suruani. Asia on vaikea, enkä voi tietää miltä meidän kohtaaminen yllättäen tuntuu, joten en kanna siitä ihmisille kaunaa, mutta muistan ne todennäköisesti ikuisesti.

Miten toivomme teidän kohtaavan meidät?

Uskon, että tämä on monille vaikea asia ja useat miettivät, että mitä jos me tulemme kaupassa vastaan tai mitä meille voi sanoa tai miten meidän kanssa pitäisi olla missäkin tilanteessa? Miten meitä voisi auttaa? Tämä kirjoitus ei ole osoitettu kenellekään, vaan haluan yleisesti puhua tilanteestamme ja myös siitä, kuinka me toivomme ihmisten meidät kohtaavan. Haluan myös kertoa siitä, miten toivon ihmisten ja läheisten suhtautuvan meidän menetykseemme. Haluan kertoa, kuinka kovasti toivon ymmärrystä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on auttaa kaikkia läheisiämme, ei arvostella sitä, miten kukakin käyttäytyy tai on käyttäytynyt. Ennen kuin kerron, mitä haluamme, sitä ennen ei kukaan voi sitä tietää. Ja ymmärrän varsin hyvin sen, miten vaikea asia tämä on kaikille, siksi olenkin päättänyt auttaa muita tässä vaikeassa asiassa.

Oman tai toisen ihmisen surun kohtaaminen on varmasti yksi vaikeimmista asioista, mitä itsellenikään mieleen tulee. Itse olen säästynyt surun osalta aika vähällä koko elämäni aikana. En ole ennen Einoa menettänyt äkillisesti muita läheisiä kuin setäni. Kenenkään muun menetystä ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin samanlaisen menetyksen kokee itse. Surun syvyyttä ei voi tietää eikä tuntea niin kuin ne kaikista lähimmät tuntevat, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Tuskan tunnetta ei voi tietää, ennen kuin sen kokee itse. Mutta silti jokaisen surua ja tuskaa voi yrittää ymmärtää, jos haluaa. Jokainen voi jotenkin yrittää astua toisen saappaisiin, jos sitä itse haluaa. Jos uskaltaa kysyä ja kuunnella, jos uskaltaa kohdata toisen surun, sillä pääsee pitkälle. Silti vaikka joku olisi kokenut esikoislapsen kohtukuoleman lapsen ollessa jo täysin valmis syntymään, ei kenenkään surua voi verrata toiseen. Jokaiselle ihmiselle suru on kuitenkin yksilöllinen kokemus ja jokaisella on omat tapansa käsitellä sitä.

Einon kuoleman kohdalla surusta ja menetyksestä tekee vaikean se, että kyseessä on lapsi. Kyseessä on lapsi, johon kukaan ei saanut koskaan tutustua. Kyseessä on lapsi, josta kenelläkään paitsi meillä vanhemmilla ja läheisillä ei ole ainuttakaan muistoa. Kukaan ei tiedä, kuka Eino on ja oli. Elämässä muutenkaan tuskin kukaan lähtökohtaisesti ajattelee, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Kovin moni ei onneksi joudu hautaamaan omaa lastaan. Mutta meitä löytyy silti monia, jotka joutuvat kokemaan tämän kauheuden. Moni ihmisistä varmasti menettää jonkun läheisen jossain vaiheessa elämää, usein se on joku vanhempi henkilö ja silloin kuolema voi olla helpompi hyväksyä, koska kaikki meistä lähtevät täältä jossain vaiheessa. Väitän kuitenkin, ettei kuoleman kohtaaminen tai hyväksyminen ole koskaan helppoa kenellekään, oli sitten kyseessä lapsi tai vanhempi, kuolema kun on aina lopullista.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, etten toivo ihmisten pelkäävän meitä. Ei meitä tarvitse pelätä. Toivon, että jokainen voi olla täysin oma itsensä meidän edessä. Ei minua ainakaan haittaa, jos joku alkaa itkemään meidät nähdessään. Korkeintaankin se osoittaa vain myötätuntoa ja surua meidän puolesta. Meitä saa halata, meille saa puhua normaalisti. Meiltä saa kysyä, mitä meille kuuluu, miten teillä menee. Meiltä saa kysyä kaikkea Einon kuolemaan liittyen, itse ainakin tykkään vastailla jokaiseen kysymykseen. Jotkut ajattelevat etteivät viitsi itkeä meidän edessä, ettei se toisi lisää pahaa oloa meille. Yhdetkään kyyneleet eivät lisää tuskaamme, Einon kuolema on läsnä meidän elämässä joka sekunti, muistutti siitä meitä kuka hyvänsä. Jos ei halua sanoa mitään, mutta haluaa osoittaa, että ottaa osaa, niin saa tulla halaamaan eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Mitkään sanat kun ei voi meitä lohduttaa, kenellekään ei ole sellaisia sanoja, joilla saisi tämän tuskan meiltä pois vietyä.

Toinen asia mistä haluan kirjoittaa on se, mitä kaipaan varsinkin läheisiltäni tällä hetkellä eniten. Ymmärrystä, kuuntelua, myötätuntoa. Minulla ei ole lähipiirissä ketään, kuka on menettänyt lapsensa kohtukuoleman kautta ja synnyttänyt kuolleen lapsensa. Minulla ei ole lähipiirissäni ketään, kuka olisi menettänyt lapsensa. Einon kuolemasta on kulunut vähän yli neljä kuukautta ja pikkuhiljaa minusta alkaa tuntumaan siltä, että ihmiset odottavat että minulla menee jo paremmin. Oikeasti minulla menee tällä hetkellä todella huonosti. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet kun kuluu siinä shokissa eikä ehdi mitään enempää ajattelemaan. Nyt todellisuus tulee vastaan, enkä todellakaan ole keksinyt vielä tässä vaiheessa, että miten pystyn tästä elämääni jatkamaan. Toivon, ettei sitä odota kukaan muukaan. Kun oma lapsi on kuollut, se muuttaa koko loppuelämän. Ja sen kuoleman kanssa pitää oppia joskus elämään, siihen menee aikaa, niin paljon aikaa, ettei sitä voi kenellekään etukäteen luvata tai määritellä.Ymmärrän kyllä läheisteni huolen ja tuskan, varmasti he miettivät selviänkö ikinä vai en. He miettivät varmasti sitä, miten meidän elämämme voi tästä jatkua.

Moni myös odottaa, että odottaisin jo toista lasta. Jos se toinen lapsi voisi jotenkin tehdä oloni paremmaksi ja ”korvata” Einon. En odota toista lasta, vaikka haluaisinkin. Minun pääni kyllä varmasti pitää huolen siitä vielä pitkään, ettei toinen lapsi vain tule sormia napsauttamalla. Eikä se toinen lapsi mitään korvaisi, mikään ei voi korvata Einoa. Eikä se toinen raskaus tätä surua ja tuskaa mihinkään veisi. Suru on käsiteltävä ja menetys on käsiteltävä, ennen kuin voi joskus oppia elämään asian kanssa. Siksi en halua, että minulta kysellään, joko odotat toista lasta. Kyllä sitten kerron niille, kenelle asian koen kuuluvaksi, jos odotan. Itse en usko tulevani enää ikinä raskaaksi, koska en usko, että meille voi tapahtua enää mitään hyvää. En usko tässä elämässä enää mihinkään hyvään.

Minua myös surettaa se, että ennen olin hyvin empaattinen ja kuuntelin paljon muiden murheita. Enää tai ainakaan vielä pitkiin aikoihin en siihen kykene. En pysty olemaan onnellinen muiden puolesta, minua ei oikeastaan kauheasti edes muiden asiat tällä hetkellä kiinnosta. Enkä voi valita sitä, kiinnostunko muiden asioista vai en. Yksinkertaisesti minun voimavarani eivät riitä tällä hetkellä kiinnostumaan muiden asioista. Ja miten voisin olla onnellinen muiden puolesta, jos oma lapseni on kuollut? Miten voisin olla onnellinen mistään, jos omalta elämältä on viety pohja ja tarkoitus? Tarvitseeko minun olla onnellinen jostain?

Haluan myös lopuksi sanoa, että tunnistan omat voimavarani ja tiedostan oman tilanteeni. En ota yhtäkään neuvoa vastaan keneltäkään muulta, kuin psykologiltani ja tukihenkilöltäni sekä muilta lapsensa menettäneiltä. En kaipaa neuvoja. Minun ei ole pakko tehdä mitään, minun ei ole pakko mennä mihinkään, jos en halua tai en koe siihen pystyväni. Jos haluan maata sängyssäni kaksi kuukautta, niin sitten makaan. Keneltä se on pois, jos tiedostan, että nousen vielä jonain päivänä sieltä sängystä? Tällä hetkellä en halua jatkaa elämääni, koska minulla ei ole Einoa. En halua mennä töihin, en halua mennä kouluun, koska minulla ei ole Einoa. En halua jättää tätä taakseni ja jatkaa elämääni, ei Eino matkastani lähde milloinkaan. Tiedostan, että jonain päivänä elämäni on jotenkin jatkuttava, mutta sen aika ei ole nyt neljä kuukautta lapseni kuoleman jälkeen. Jos olen vuoden kotona, niin sitten olen. Jos en vuoteen halua nähdä ketään, sitten en näe. Teen itse omat valintani ja päätökseni. Ne tuskin miellyttävät kaikkia ja läheiset varsinkin toivovat minun pääsevän jaloilleni, mitä pian sen parempi. Mutta jokainen voi kysyä itseltään, mitä se on keneltäkään pois, jos en pysty vuoteen tai kahteen menemään töihin tai minua ei huvita mikään? Mitä se haittaa, jos suren ja riudun kaksi vuotta, jos jonain päivänä pystyn elämään tämän surun kanssa? Eikö se ole parempi, että käsittelen nyt kaiken ja rämmin tässä surussa, jos jonain päivänä ”herään” vielä henkiin?

Haluan vielä laittaa lopuksi pari kirjoitusta aiheeseen liittyen:

Näin pahennat surevan ystävän oloa

Mikä ihme myötätunnossa maksaa? (tämän linkin löysin lapsensa kohtukuoleman kautta menettäneen äidin blogista)