Vanhemmuuden ydin

Tosi usein katsellessa tätä nykypäivän menoa pyörii mielessäni se, kuinka moni vanhempi miettii miten omat valinnat ja oma käyttäytyminen vaikuttavat lapseen ja mitä seurauksia niillä on pidemmällä aikavälillä kuin vain tässä hetkessä? Ajatuksiini toki vaikuttaa tuleva ammattini, jossa koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni kyetä katkaisemaan ja oppia tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyviä negatiivisia kierteitä. Ajatuksiini vaikuttaa lisäksi se, että olen aina ollut kova ajattelemaan ja analysoimaan erilaisia asioita ja tapahtumia, miettimään niiden syitä ja seurauksia. Terapiassa ne asiat ovat tulleet entistä lähemmäksi sydäntä ja olen oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään omaa elämääni ja tapojani sekä käyttäytymismallejani yhä selkeämmin.

Kuinka moni ihminen katsoo peiliin ja kysyy itseltään mitä puutteita minussa on? Mitä sellaisia asioita minussa on, joita haluaisin tai toivoisin voivani itsessäni ja omassa toiminnassani muuttaa? Mitä sellaista olen kantanut mukanani, mikä on minua satuttanut ja miten se on vaikuttanut minuun ja tapaani toimia ja reagoida tietyissä tilanteissa? Mitä asioita en missään nimessä halua opettaa tai siirtää omista puutteistani tai oppimistani toimintamalleista omalle lapselleni? Mitä sellaisia malleja tai toimintatapoja minun lapsuudessani tai elämäni varrella on ollut, joita en halua kenenkään toteuttavan omassa elämässään? Ja nyt puhun kaikista niistä puutteista, jotka eivät liity millään lailla siihen, mitä sieltä peilistä kirjaimellisesti näkyy. Vaan kaikkea sitä, mikä on siellä kuoren alla, pintaa syvemmällä.

Asioiden ydin on varmasti ihan ensiksi siinä, että alkaa tunnistamaan ja miettimään, miksi toimin niin kun toimin? Mistä se voisi johtua? Vastaus kysymyksiin ei ole: "No kun mä vain olen tämmöinen". Ihan kuin se olisi syy painaa kaikki villaisella, luovuttaa. Niin meistä jokainen on jonkinlainen, mutta ketään ei ole tuomittu tai ennalta määrätty olemaan tietynlainen. Joo tiedän, että joitain asioita "saa" syntyessään, mutta... Jokainen meistä voi muuttaa ja kehittää itseään, jos tahtoa riittää. Kaikki meistä ei pysty muutokseen yksin, omin avuin, mutta sitä varten on ammattilaiset, jotka pystyvät siinä auttamaan.

Jos omat vanhempasi ovat huuhtoneet kaikki murheensa alas viinalla, ei sinun ainut vaihtoehtosi ole toistaa samaa mallia, vaikka luonnollisin tapa se voikin olla, koska niin olet nähnyt ja oppinut toimittavan. Sama kaava: jos teillä kotona lapsena mistään ei ole puhuttu, ei tarkoita automaattisesti sitä, ettet säkään koskaan vois oppia puhumaan. Ratkaisun avain lienee siinä, koetko itse ne asiat haitallisiksi ja haluatko jatkaa samaa perinnettä? Onko se auttanut sinua silloin, miten teillä on toimittu? Auttaako se mahdollisesti sinun omia lapsia tulevaisuudessa? Uskallatko hakea apua, jos et itse tiedä miten voisit toimia toisella tapaa?

On ymmärrettävä, että toistuvalla tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on aina pidempikestoiset seuraukset kuin vain tämä hetki. Se pätee yhtä lailla negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. On sanomattakin selvää, että ihminen ei tehtyä tekemättömäksi saa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kehittämään itseään ja toimimaan toisella tapaa. Täytyy muistaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikilla on omat vaikeutensa ja ongelmansa. Harva myöskään toistaa virheitä tahallaan päivästä toiseen. Kovin moni vaan ei halua kohdata ja myöntää niitä ikäviä muistoja tai kokemuksia tai ajatella sitä, kuinka ne vaikuttavat omaan elämään ja omaan käytökseen yhä tänäkin päivänä. Osa ihmisistä on myös taitavampia ja kykenevämpiä "työntämään" ajatukset syrjään kuin toiset. Osa pitää omaa toimintaa niin tuttuna ja tavallisena, että sitä on vaikea lähteä kyseenalaistamaan.

Vanhemmuus vaatii luopumista tietyistä asioista, mutta se myös antaa ainakin itselleni niin paljon, että haluankin luopua. Haluan olla läsnä, lapseni tarpeita varten. Eikä se tarkoita sitä, että minun tarvitsee luopua siltikään kaikista omistani. Mutta en koe voivani enää juosta ja mennä niin kun ennen lasta, koska pieni lapseni tarvitsee minua ja isäänsä enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Ja se tarvitsee rajoja ja rakkautta, vaikka kaiken kiukun keskellä monesti tekisi mieli antaa periksi niiden rajojen suhteen. Tekisi mieli huutaa ja raivota, kun sadatta kertaa saa sanoa samoista asioista. Mutta ei tarvitse, kun tietää, mitä hyötyä siitä johdonmukaisesta turvallisesta läsnäolosta on. Kun tiedostaa, että huutava ja epäjohdonmukainen vanhempi pelottaa pientä lasta. Enkä myöskään voi toistuvasti vähätellä lastani tai puhua hänelle ikävästi ja alentavasti, koska on ymmärrettävä, että yhtä lailla henkinen lannistaminen tai aliarvioiminen voi aiheuttaa lapselle suurta tuskaa siinä hetkessä ja myöhemmässä vaiheessa elämää.

Silti omaan toimintaan ja omiin valintoihin vanhempana liittyy aina myös vastuu niiden aiheuttamista seurauksista. Toki voi jatkaa juoksuaan omissa menoissa ja olla olematta läsnä. Toki voi pistää omat etunsa ja tarpeensa lapsen edelle. Toki voi harrastaa joka ilta ja olla pois pitkiä aikoja lapsen luota. Mutta vuosien kuluttua tehtyjen ja tekemättömien tekojen tulos alkaa näkymään ja siinä vaiheessa sitä on enää vaikea muuttaa. Usein se heijastuu lapsesta tai nuoresta tietynlaisena oireiluna. Mieheni töissä kuulemien vanhemman ihmisen sanoja lainaten: "kyllä se lapsi muistaa".  Silloin on turha syyttää muita omista valinnoistaan, joita ei ajatellut silloin. Usein silloinkin ihminen kyllä syyttää mieluummin kaikkea muuta, kuten "se syntyi tuollaisena". On kipeää katsoa siihen kuuluisaan peiliin ja todeta, että ehkä se olinkin minä, joka tein virheitä ja vääriä valintoja.

Tekstini ei kerro siitä, että itse olisin täydellinen äiti ja ihminen tai millään lailla muita parempi, vaan siitä, mikä minulle on vanhemmuudessa ja elämässäni tärkeintä, mitä arvoja edustan. Kyllä minäkin teen virheitä varmasti päivittäin. Tavoitteeni on silti oppia niistä, olla joka päivä parempi, puutteensa hyväksyvä ja niihin ratkaisuja aktiivisesti etsivä ja apua hakeva vanhempi. Haluan kehittyä päivä päivältä ihmisenä, äitinä ja puolisona. Enkä usko, että olen koskaan valmis, eikä minun tarvitsekaan. Olen hakenut apua omiin puutteisiini ja olen uskaltanut kohdata ne. Muutoksen tie on pitkä ja loppuelämän kestävä matka, mutta olen valmis tekemään töitä sen eteen joka ikinen päivä. Tiedän jo nyt, että jokainen itseni kehittämiselle uhrattu aika on kaiken sen työn ja sen työn eteen vuodattamieni kyynelten arvoinen. 

Onko rehellisyys empatiakyvyttömyyttä?

Alle puoli vuotta lapsemme kuolemasta kuultua: ”oon loukkaantunut, kun ette oo onnitellu meitä tästä raskaudesta. Se on asia, jota en voi antaa anteeksi.” Ja sen jälkeen paljon myöhemmin: ”… sun ei tarvii olla empaattinen sun taustan takia, ei se vaan mene niin.” Ja vielä paljon myöhemmin: ”Ajattelen, ettet sen takia olisi ”vihainen” jollekulle, joka odottaa poikavauvaa… Se on asia, jota en oikein osaa ajatella.” Nämä nyt ovat vain esimerkkejä muiden joukossa.

Tuohon viimeisimpään otin kantaa näin: ”Ei niitä asioita tarvii ymmärtää, on varmaan aika paljon asioita ja tunteita, mitä kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää, eikä välttämättä edes sellainen ihminen. Pääasia mulle on se, että saisin vaan sanoo ja tuntee ne tunteet, ei niitä tarvii kenenkään järjellä ymmärtää.”

Olen pyrkinyt koko ajan rehellisyyteen. Haluan kertoa, miltä musta tuntuu ja ottaa sen riskin joka ikinen kerta, että tuun teilatuksi. Olen monen monta kertaa kertonut, ettei mun tunteissa ole mitään henkilökohtaista ketään ihmistä kohtaan. Ne ovat henkilökohtaisia ainoastaan mulle ja ne kaikki heijastuu siihen, mitä koen, kun mun oma lapsi on kuollut. Olen kateellinen, olen vihainen, olen katkera… Vaikeita tunteita, nykyään paljon helpommin siedettäviä, kun joskus aikaisemmin. Läsnä harvemmin, kuin joskus aiemmin. Mutta tunteita, jotka tulee ajoittain, tietyissä tilanteissa.

En halua esittää kenellekään, että tuntisin mitään suuria onnen tunteita kenenkään puolesta esimerkiksi siitä, kun joku saa esikoisensa elävänä. Mutta se ei tarkoita myöskään sitä, että toivoisin sellaiselle ihmiselle mitään pahaa. En ikinä koskaan haluaisi, että kukaan ihminen joutuisi kokemaan tätä. Samalla olen kuitenkin katkera ja vihainen, miksi minä en koskaan saanut tuntea onnea siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi? Miksi minä jouduin hautaamaan oman esikoiseni? Onni vaihtui koko loppuelämän kestäväksi suruksi. Luojan kiitos sain kokea äitiyden onnen elävänä syntyneestä lapsesta kuopukseni kohdalla ja siitä olen joka sekunti kiitollinen, mutta se ei tuo takaisin esikoistani.

En myöskään osaa edelleenkään suhtautua siihen erityisen ”empaattisesti”, jos joku ei tule heti raskaaksi tai joutuu käymään vaikean tien siihen, että sen oman biologisen lapsen saa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin, että se tuottaa suurta surua ja epätietoisuutta. Sitten jos sen lapsen kuitenkin elävänä syliinsä saa, koen, että se on niin suuri ihme ja onneksi meillä Suomessa on todella hyvät lapsettomuushoidot. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellaiselle ihmiselle asia on hänen elämänsä suurin kriisi ja suru. Ehkä minä en vain ole vielä tänä päivänä paras valinta sellaisissa hetkissä, jos kaipaa tukea tai lohtua. Toivottavasti joskus olen.

Ehkä ongelma on ihmisillä siinä, että sanon ääneen sen, mitä ajattelen. En halua hyppiä riemusta, en halua miellyttää ihmisiä vain siksi, kun joku toinen niin haluaa. Haluan olla rehellinen. Miksi ylipäänsä ihmiset ovat niin kovasti toisten reaktioista riippuvaisia? Eikö oma onni ole kaikista tärkeintä? Jos joku tulisi minulle sanomaan, että ”älä pahastu kun reagoin näin, tuntuu vaan todella pahalta, enkä oikein nyt osaa sanoa mitään järkevää. En osaa tuntea onnea puolestasi, siitä syystä että…” Voin joko valita, otanko itseeni vai yritänkö ymmärtää. Ja mitä sitten, vaikka en edes ymmärtäisi? Miksen voisi antaa toiselle ihmiselle tilaa tuntea omia tunteitaan? Miksi minun oma onneni olisi riippuvainen siitä, onko joku toinen puolestani onnellinen? Ja vaikka toinen sanoisi ajattelemattaankin rumasti, ehkä hän joskus osaisi sen perustella.

Edelleenkään raskaus sinänsä ei tuota minulle tunnetta, että onnittelisin jotain lapsesta. Toivotan onnea odotukseen. Minulle lapsi ei ole koskaan itsestäänselvyys tai syntyvä elävänä, niin kauan kunnes se siinä sylissä elävänä on. Monille muille se ei onneksi ole niin mustavalkoista. Kadehdin niitä, jotka ostavat kaiken valmiiksi jo viikolla 12. Onneksi he voivat luottaa elämään, eivätkä edes osaa varautua siihen, että joku voisi heidän kohdallaan mennä pieleen. Itse en sellaisia vaaleanpunaisia laseja ole koskaan omistanut. En myöskään edelleenkään mene kovin mielelläni katsomaan kenenkään vastasyntyneitä lapsia, koska haluan suojella itseäni sellaisilta tilanteilta ja tunteilta, joista tiedän vielä kärsiväni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minua kiinnostaisi kenenkään muun lapset tai että haluaisin tietoisesti tehdä toiselle pahan mielen. Varjelen itseäni sellaisilta asioilta, joilta koen tarpeelliseksi varjella.

Kuinka moni teistä tietää, miltä tuntuu haudata oma lapsensa? Kuinka moni teistä tietää, millaista elämä on sen jälkeen? Ja vaikka tietäisitte, ette voi tietää, millaista se on silti ihmisellä itsellään, yksilöllä. Kuinka moni teistä arvostelee ystävänsä tai läheisensä tapoja kasvattaa lapsiaan tai tapaa toimia vanhempina? Itse koen sen varmaan samanlaisena punaisena vaatteena, jos joku arvostelee tapaani surra tai elää elämääni lapsen kuoleman jälkeen. Tai jos joku arvostelee niitä tunteita, joita minä tunnen tai sanon ääneen. Mitä kukaan on oikeasti sanomaan yhtään kenellekään? Suru on ainut asia, jota voin hoitaa lapseni kuoleman jälkeen. En voi häntä kasvattaa, en voi häntä koskettaa. Vaalin ja varjelen suruani, se on minun yksityisasiani, jota kyllä sanon ääneen, halusit sitä tai et. Se on oikeuteni.

Käyn terapiassa ja käsittelen tunteitani. Yritän koko ajan saada tunteitani helpommaksi kestää ja sietää. Haluan tuntea aidosti onnea muiden puolesta ja oppia elämään kevyemmin oman menetykseni kanssa. Nyt on kulunut neljä vuotta lapseni kuolemasta ja se on lyhyt aika niin valtavasta menetyksestä. Ja siihen liittyy paljon kipua ja tuskaa edelleen, mutta niiden kanssa on oppinut elämään. On kuitenkin asioita, joissa olen ehdoton, ehkä vielä, ehkä aina. Pääasia on se, että olen valmis seisomaan tunteideni rinnalla ja olemaan itselleni rehellinen. En edelleenkään aio pakottaa itseäni mihinkään, koska uskon sen olevan ainut tie tasapainoon ja parempaan tulevaisuuteen. En voi sille mitään, jos sinä et sitä kestä. En silti aio miellyttää sinua vain siksi, että sinä niin haluat.

Pyrin ja opettelen itse näkemään asioita tekojen ja tunteiden takana. Tekemistä sen asian kanssa riittää vielä paljon, varmasti loppuelämäni. Ihmiset tekevät hirveitä asioita päivittäin, mutta uskon, että kaikelle on silti syynsä. En usko siihen, että ihminen syntyy pahaksi. Ei kenenkään tekoja tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää. Jos et tiedä tai ole itse kokenut sitä, mitä toinen on, älä arvostele. Yritä kestää, koska se, mitä sinä joudut siitä kestämään, on vain pieni pala sitä kaikkea, mitä ihminen itse joutuu omien ongelmiensa, tuskansa ja surunsa keskellä kantamaan. Ihminen itse elää siinä todellisuudessa läsnä jokaisessa hengenvedossaan. Sinä et tule ikinä tietämään täysin, miltä hänestä tuntuu, mutta voit yrittää. Jokainen meistä voi yrittää.

Vuosi 2017

Pitkään on ollut semmonen olo, ettei kiinnosta kirjottaa tai vielä vähemmän kertoo, mitä kuuluu... mutta nyt jostain tuli semmoinen olo, että vois kirjoitella taas vähän kuluneesta vuodesta 2017 ja siitä, miltä elämä näyttää kohta neljä vuotta Einon kuoleman jälkeen.

Omalla tavallaan vuosi 2017 on ollut todella raskas vuosi, mutta oon myös kokenut valtavasti onnistumisen ja helpotuksen tunteita. Pääsin vihdoin opiskelemaan sosionomiksi, viiden vuoden yrityksen jälkeen odotus palkittiin. Uskalsin hypätä tuntemattomaan, tutustua uusiin ihmisiin ja kertoa heille kokemuksistani, silti haluamatta sen enempää erottua porukasta. Olen myös tehnyt kokemusasiantuntijan hommia vapaaehtoistyönä. Olen käynyt puhumassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, Kangasalan neuvolan henkilökunnalle, omassa luokassani sekä pitänyt verkkoluentoja sosionomiopiskelijoille. Ensi viikolla menen puhumaan valmistuville terveydenhoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijoille. Kokemukset ovat olleet upeita, olen saanut kiitosta niistä ja ne ovat olleet myös itselleni jonkinlaisia rohkeuden virstanpylväitä.

Suoritin koulua vuoden aikana yli 80 opintopistettä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, kävin silloin tällöin koululla. Lisäksi saan hyväksilukuja menneistä opinnoista ja tässä vaiheessa olen suorittanut suunnilleen puolet koulusta eli olen ihan hyvässä tahdissa sen suhteen. Syksyllä menin ensimmäiseen harjoitteluun ja selvisin siitä hengissä, vaikka aluksi vähän sitä epäilinkin. Se on varmaan ollut tähän mennessä henkilökohtaisesti suurin asia itselleni, että uskalsin palata takaisin "työelämään" yli neljän vuoden tauon jälkeen.

Syksy sitten kuitenkin oli kaikin puolin todella raskas. Tein vähän liikaa koulua ja väsymys painoi tasapainoilleissa kodin ja kouluhommien ja oman jaksamisen ja rajojen kanssa. Vaihdoin terapeuttia ja aloitin traumaterapian syksyllä, halusin kokeilla jotain uutta ja se on tuntunut hyvältä. Traumaterapiassa tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan ja se tuntuu mielenkiintoiselta.

Harjoitteluni sujui kaikin puolin hyvin, tykkäsin valtavasti koulukuraattorin hommasta ja pääsin näkemään kaikenlaista. Mutta harjoittelun loppuvaiheessa näinkin sitten vähän liikaa tässä elämäntilanteessa. Jouduin todistamaan läheltä kuolemaa ja valtavaa menetystä ja jouduin osittain toimimaan siinä myös ammattilaisen roolissa. Sen kokemuksen jälkeen alkoi voimakas oireilu omassa elämässä. Keho reagoi ja oma trauma oireili ja nousi pintaan eri tavalla kuin ennen. En ole Einon kuoleman jälkeen reagoinut kehollani mitenkään ja se oli pelottavaa ja pelkäsin välillä sekoavani.

Kehotuntemukset ovat puristusta rinnassa, sydämentykytyksiä, paniikkioireita, hengitysvaikuksia ja kaikenlaista levottomuutta sekä ahdistusta. Ne onneksi helpottivat kuitenkin ajan kanssa, mutta silti huomasin oman rajallisuuteni, eikä minusta ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kriisityöhön, niin kun olin ajatellut tähän asti. Tähän kaikkeen yhdistettynä valtava väsymys ja loppuvuoden suuri määrä kouluun liittyviä deadlineja oli aikamoinen yhdistelmä, jossa joutui vähän rämpimään. Siitäkin selvittiin. Loppuvuonna juoksin vielä verikokeissa, kun olo oli jokseenkin heikko, mutta nekin oli kunnossa, joten nyt tietää taas vähän hellittää ja sen olen tehnytkin.

Vuonna 2017 sai myös kokea valitettavasti ymmärtämättömyyttä omasta tilanteesta ja edelleen tuntuu siltä, että pitääkö siitä jatkuvasti muistuttaa ihmisiä, että se lapsi on kuollut nyt ja aina ja se vaikuttaa tietyllä tavalla omaan elämään joka hetki. On surullista huomata, että lopulta ihminen on aika itsekäs olento, eikä valitettavan usein osaa kuvitella itseään muiden kenkiin vaan näkee vaan oman elämänsä. Mutta siihen on tottunut tässä vuosien aikana, että valitettavan moni ei vaan ymmärrä, eikä sitä tietysti voi olettaakaan, koska onneksi kovin monelle ei tätä kohtaloa ole jaettu.

Vuoden 2017 jokaisena päivänä tunsin kuitenkin kiitollisuutta perheestäni ja ihmisistä, jotka kulkevat rinnallamme edelleen. Eniten kiitosta sain ja saan joka sekunti tuntea pienestä (nyt kyllä oikeesti jo tosi isosta) Veikasta. Hän on aurinko ja valo jokaisessa päivässä, vaikka kaikki muu olisi kuinka synkkää. On mahtavaa seurata hänen kehitystään, miten valtavasti hän oppii koko ajan. Joka päivä hänen kanssaan olen oppinut valtavasti myös itsestäni ja saan toteuttaa ja kehittää itseäni äitinä ja ihmisenä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

"Kun Suomella meni taloudellisesti hyvin, luotiin ihmisille kaikenlaisia tarpeita, joita ei koskaan ennen edes tiedostettu olevan. Yksi näistä luoduista tarpeista on subjektiivinen päivähoito-oikeus." Jotenkin näin sen yksi meidän opettajista sanoitti Sote-seminaarissa. No, mutta se taloudellisesta puolesta, keksittynä tarpeena sitä itsekin suurimmaksi osaksi pidän. En puhu tässä tekstissä nyt niistä, kenelle se subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeesti ehkä hyödyllinen (mielenterveysongelmat perheessä, yksinhuoltajat, lapsen erityistarpeet jne jne.), vaan puhun ihan yleisesti siitä, mitä koko asiasta ajattelen. Enkä perusta tietojani millekään tilastoille, vaan omiin kokemuksiin ja maalaisjärkeen.

Jo silloin, kun tein päivähoitajana töitä (ehkä kuus vuotta sit), alkoi se olla enemmän sääntö kun poikkeus, että kun kotona oli pieni vauva, niin isompi sisarus tuotiin hoitoon. Ja ei todellakaan mitään 4-5-vuotiaita muutamiks tunneiks virikehoitoon, vaan ihan pitkiksi päiviksi sinne olemaan, koska äiti/isä ei jaksa hoitaa molempia, kun on pieni vauva ja kaikkee. Miksi koko päivähoito on edes kehitetty? Siksi, että vanhemmat käy töissä. Siksi, että on tehtävä töitä eikä ole varaa olla lapsen kanssa kotona.

Mutta mihin sitä nykyään yhä enenevissä määrin käytetään? Siihen, kun vanhemmat ei jaksa ihan perus arkea, siihen kun on useampi kuin yksi lapsi, siihen kun väitetääns alle 3-vuotiaan lapsen tarvitsevan enemmän virikkeitä ja vierasta aikuista ja sosiaalisia kontakteja, kuin omia vanhempiaan, omaa perhettä ja arkea siellä kotona? Tai enemmän virikkeitä ja kasvatuksellisia asioita kuin esimerkiksi erilaiset kerhot tarjoavat? Tuntuu, että vastuuta lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirretään yhä enenevissä määrin muiden niskoille, koska itse ei vaan jaksa. Kysynpähän vaan, miksi sitten hankitaan lapsia, jos niistä ei itse jakseta huolehtia?

Tein juuri koulutehtävän menneistä vuosikymmenistä ja haastattelin siihen aiempia sukupolvia ja kyselin esimerkiksi juuri tästä asiasta. Sain vastaukseksi, että edes minun lapsuudessani ei koskaan tullut mieleenkään, että lapsi viedään hoitoon, jos molemmat vanhemmat ei ole töissä tai vanhempi on sisaruksen kanssa kotona. Itsekään en ole päivähoidossa juuri koskaan ollut, koska isäni on pystynyt töiden lomassa meitä hoitamaan. Ja ihan samalla tavalla koen kasvaneeni ja saaneeni sosiaaliset taidot ja muutkin eväät elämään. Eikä minun lapsuudessa vanhemmat edes ajatelleet, että tarvittaisiin jatkuvasti jotain omaa aikaa niin kun nykyään tuntuu, että vanhemmat kyllä kaipaavat sitä tämän tästä. Hyvä jos siivoamaan pystyy, kun lapsi on kotona. "Nykypäivän vanhemmat ovat itsekkäämpiä". Voin allekirjoittaa näistä kaiken, väheksymättä suomalaisen päivähoidon laadukkuutta, merkitystä ja hyötyjä. Tottakai se on laadukasta ja hyödyllistä, mutta vain silloin, kun siihen on oikeasti tarve.

Miettiikö kukaan koskaan, miltä siitä isommasta sisaruksesta mahtaa tuntua, kun pienempi saa jäädä äidin tai isän kanssa kotiin, mutta hän ei saa? Kuinka kykenevä pieni lapsi on ymmärtämään, että äiti tai isä jaksaa vain toista eikä toista? Mitäköhän siitä mahtaa ehkä tulevaisuudessa seurata, jos jo aivan pieni lapsi kokee itsensä vähemmän tärkeäksi tai huonommaksi tai kelvottomaksi jne? Ehkä hän alkaa hakea huomiota väärin keinoin. Sitten ihmetellään, miksi päivähoidossa päivä meni huonosti tai levottomasti ja riehuen.

Tai sitten, että lapsi viedään hoitoon, kun vanhemmat tai vanhempi on vapaapäivällä tai lomalla. Mitäköhän se lapsi sitten ajattelee? Miksi äiti tai isä ei ole minun kanssani? Miksi minä en saa olla lomalla jne? Kuinkakohan moni vanhempi ymmärtää, että se hoidossa oleminen on työtä lapselle. Se on todella raskasta olla siinä kamalassa metelissä ja meiningissä monta tuntia päivässä. Ja lapsi viettää todella pitkän ajan päivästä ja vanhempien työviikosta muiden ihmisten kanssa, kaipaa omaa perhettään ja heidän kanssa vietettävää yhteistä aikaa jne.

Ja tässä koko tekstissäni puhun juuri niistä vähän pienemmistä lapsista, joille aivan riittävää ja parasta seuraa on heidän omat vanhemmat, oma koti ja perhe. Tutut ympyrät, rutiinit, turva ja läheisyys. Vaikka tietysti ihan yleisestikin, ei kai kenellekään lapselle ja vähän vanhemmallekin pitäisi löytyä parempaa ja turvallisempaa paikkaa, kuin oman vanhemman kainalo ja oma koti? Jokainen lapsi ja nuori sitä varmasti kaipaa ja tarvitsee. Edellyttäen tietenkin, että siellä kotona ne perusasiat on kunnossa, eikä vanhemmat kärsi muusta kuin ihan luonnollisesta vanhemmuuden mukanaan tuomasta väsymyksestä. On toki fatka, että töitä on tehtävä ja ikävä kyllä joskus on laitettava jo se yhdeksän kuukauden ikäinen vauva hoitoon, koska vaihtoehtoja ei ole. Syitä on monia, mutta olkoon se sitten jo toinen tarina.