”Poiketaanko äkkiä tossa Tayssissa kattomassa ….?” –En
millään haluais tulla sinne, vihaan sitä paikkaa. ”No ihan nopeesti vaan.”
Kävelen sokkeloista sairaalakäytävää pitkin ja paha olo nousee taas pintaan.
Mukana on Heikki ja Veikka, mutta ne ei auta eikä pysäytä sitä tunnetta ja
niitä ajatuksia ollenkaan. Tasan viikko vajaa kaksi vuotta sitten synnytin
siellä esikoiseni, enkä muista siitä paikasta päälimmäisenä mitään muuta.
Synnytin toki myös pelastukseni, Veikan. Silti se rakennus saa mulle joka kerta
pahan olon ja ahdistuksen aikaseks.
Yritän sinnitellä, kävellä silti, vaikka alkaa oksettaan.
Pääsen hisseille, joiden vieressä olevissa kylteissä lukee
”synnytysvastaanotto, äitiyspoliklinikka” jne. Ne hissit vievät tarvittaessa
myös neloskerrokseen, synnytyssaleille sekä naistentautien osastolle. Ahdistus
lisääntyy. En pysty. En halua olla täällä, haluan pois. Haisee kuolemalta,
tuoksuu Einolta. Aistin surun, menetyksen, pelon, sekavuuden, shokin, traumatisoitumisen.
Se rakennus pitää sisällään ihan liikaa negatiivisia tunteita ja ajatuksia.
Sinne on jäänyt aikanaan pala minusta. Toki ei Eino siellä enää ole, mutta
sillon oli ja sinne koin sen jäävänkin. Ahdistus ja tuska lisääntyy. Luovutan.
En aio edetä enää hisseihin. Käännyn pois. Kävelen autolle. Oksennus meinaa
tulla.
Samalla mieleeni tulee taas kaikki ne ihmisten sanat.
”Nythän kaikki on taas hyvin, kun on Veikka.”
”On ollut niin paljon vastoinkäymisiä, nyt pitää vain nauttia, kun nyt
teillä on kaikki.” ”Mitä sä nyt enää pelkäät?” ”Koita nyt rauhottua, turha enää
mitään pelätä.” ”Mitäs teille kuuluu? Hyvää tietysti, eiks vaan?” ”Etkö sä nyt edelleenkään pysty toisten
raskauksia katteleen, kyllä sun pitäis pystyä jo muidenkin puolesta oleen onnellinen.”
Suututtaa. Tulee taas se sama, syvä yksinäisyyden tunne. Miks kukaan ei vaan
tajua, mitä mä oon menettänyt? Mitä me ollaan menetetty. Miks kukaan ei vaan
voi tajuta, miltä musta tuntuu kaikki tää? Miks kukaan ei ymmärrä, kuinka
vaikeeta mun elämästä tuli kaks vuotta sitten? Miks kukaan ei tajua, että
kaikki on oikeesti muuttunut, lopullisesti. Mikään ei palaa enää ennalleen.
Haluan ymmärrystä, haluan myötätuntoa. Välillä se kaikki on liikaa vaadittu.
Oon Taysin pihassa. Aurinko pilkottaa. Huhtikuun loppu
lähenee. Aistin tuoksun, aistin kevään. Aistin sen kaiken, mitä kaksi vuotta
sitten tapahtui. Kuolema tulee iholle. Tulee ikävä. Tulee suru. Tulee kaipuu.
Tulee viha. Tulee katkeruus. Tulee kysymyksiä, miksi miksi miksi miksi miksi?
Haluan Einon takaisin. Haluan hänet syliini. Haluan tuijottaa vaikka tuhat
vuotta, että muistaisin joka ikisen yksityiskohdan. Haluan sen turvallisuuden
tunteen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja huominen tulee. Haluan, että
joku voi luvata sen, etten enää menetä toista lastani. Mutta ei, en saa, en saa
enää ikinä Einoa. En tiedä saanko turvallisuuden tunnettakaan. Lupausta mistään
en ainakaan. Mä vihaan tätä pelkoa, joka mua riivaa. Mä vihaan sitä, että mä
oon joutunu hautaan oman lapseni ja elämä on näyttänyt sen, kuinka niin vaan
kaikki voi olla toisin, sekunneissa.
Mä vihaan niitä vaaleanpunaisia laseja, jotka ihmisillä
tuntuu olevan päässä. Vai vihaanko sittenkään, oon kenties kateellinen. Kuinka
itsestään selvää kaikki voi joillekin ollakaan? Lapsia tehdään. Lapsia saadaan
tasan sillon, kun niitä keksitään haluta. Lukumäärätkin voi kertoa jo
etukäteen. Ristiäisetkin voi jo juhlia varmaan etukäteen. Kaikki menee aina
hyvin, totta kai. Mitäänhän ei voi sattua. Oon kateellinen siitä turvallisuuden
tunteesta ja elämän jatkuvuudesta, mihin niin niin monet voi vaan luottaa ja
turvata. Oon kateellinen siitä, että iltasin voi käydä nukkumaan ilman sen
suurempia konkreettisia pelkotiloja.
Elämä kun ei vaan aina mene niin. Ja että mä vihaan sitä,
miks meillä se ei mennyt niin. Miks mun esikoinen on jossain siellä, missä mä
en ikinä voi sen kanssa olla? Miksen mä saa halata sitä, silloin kun haluan?
Miksei se hautaa mua, sitten kun musta on aika jättää? No, elämä on, eikä sille
kukaan voi mitään. Mutta itsestään selvää se ainakaan ole. Elämä on lahja, jota
kaikille syntymättömille sitä ei edes suoda.
Lapsi on aina lahja, ei itsestäänselvyys.
Kiitos, että olit mun edes sen 9 kuukautta. Rakastan sua,
nyt aina ja ikuisesti yli kaiken. Oothan siellä jossain mun? <3
Ja rakastan sua, niin paljon, ettei kukaan sitä voi koskaan
tajuta. Mun pieni ihmeeni. Mun kallein aarteeni. Kiitos, että oon saanu sut.
Kiitos, että saan pitää sua sylissäni, halata, pussata. Kiitos, että tulit
elämäämme ja palautit valon. Toit toivon, toit tarkoituksen. Ethän ikinä ikinä
mene pois? Enhän koskaan joudu susta luopumaan?
