tiistai 26. elokuuta 2014

Rakkaudella äiti ja iskä

Eino rakkain,

sä et tiedäkään, kuinka paljon me sua odotettiin ja toivottiin. Me lähettiin syksyksi vielä Espooseen, kun isin piti opiskella ja äitikin kävi vähän koulua, sen minkä pystyi, kun sä teit mun oloni vähän heikoksi. Äiti oksensi neljä kuukautta, mutta siitäkin selvittiin, kun tiedettiin, mikä meitä sitten odottais, kun saatais sut. Keväällä, maaliskuun alussa, me palattiin tänne läheisten luo takaisin ”kotiin”. Me valmistauduttiin ja hankittiin semmoinen asunto, johon me kaikki kolme hyvin mahduttais. Kaikki oli sua varten valmiina, Late- lammas ja muut kaverit odotteli sua sun pinnasängyssä ja Manun paidankin (äidin lempparijoukkue) kummitäti oli sulle hankkinu jo syksyn pelejä varten valmiiksi. Me hankittiin isompi sänkykin, että mahduttais siinä sitten kolmistaan köllöttelemään. Kaikki oli valmiina ja me vaan odotettiin kärsimättöminä, että koska päästäis sua halaan ja suukottaan. Odotettiin sellaista elämää, mitä iskä ja äiti oli molemmat halunnu jo pitkään enemmän kun mitään tässä maailmassa. Me odotettiin sitä hetkee, kun saatais vihdoin olla perhe ja maailman onnellisimmat vanhemmat.


Sitten kaikki romahti. Meijän koko elämä muuttui sillä samalla sekunnilla, kun me saatiin tietää, ettet sä ookkaan enää elossa, eikä me saadakaan sua meijän kanssa kotiin. Ei me saadakaan laittaa sua sinne valmiiseen pinnasänkyyn Laten ja muiden kavereiden kanssa, etkä sä pääsekään meidän viereen nukkumaan. Siitä lähtien elämä on ollut toivotonta, mikään ei oo tuntunu miltään. Jokainen sekunti ja minuutti on lohdutonta ikävää ja kaipuuta, sydäntä painavaa kipua. Meitä ei huvita mikään ja tuntuu turhalta elää ilman sua. Usein äiti miettii, että mun olis paljon parempi olla siellä sun vieressä, ettei sun tarvis yksin nukkua siellä pimeessä. En haluais kuitenkaan jättää iskää tänne yksin kärsimään ja uskon kuitenkin, ettet säkään halua vielä mua sinne, vaan haluaisit että yrittäisin jotenkin selvitä ja kokea vielä jotain hyvääkin elämässä.

Meitä satuttaa se tosi paljon, kuinka vähän meillä on semmosia muistoja susta, joita voidaan katsella tai joiden avulla voidaan itseämme lohduttaa. Myös osa niistä muistoista on vielä liian kipeitä katselvaksi. Äiti katselee usein sun kuvaa, iskä olis sen halunnu jo laittaa yöpöydälle meidän viereen. Äiti ei vielä pysty siihen, se satuttaa äitiä niin kovasti, koska haluaisin, ettet olis vaan pelkkänä kuvana meidän vieressä. Mutta sun unikaveri Late nukkuu joka yö äitin ja iskän kanssa. Yks yö yritin antaa Laten iskälle, kun se ei meinannu saada unta ilman sitä, mutta saman tien äitille tuli niin paha olo, kun Late ei ollutkaan kiinni mun rinnassa, että jouduin taas kerran varastaan sen iskältä. On meillä myös vähän videoita siltä ajalta, kun olit vielä masussa. Siinä yhdessä videossa äiti soittaa sulle Sinistä unta ja potkit sen tahtiin. Sä tykkäsit kovasti siitä laulusta, usein äiti soitti sulle sitä, jotta sä vähän rauhottuisit ja lakkaisit potkimasta niin kovasti. Välillä iskä myös lauleli sulle, onneks et tainnut ymmärtää niitä sanoja, iskän laulut kun on vähän hassuja.

On meillä tietysti myös muisto siitä, miltä sä näytät. Se me muistetaan ihan ilman kuviakin. Sun kuva on meidän sydämissä ikuisesti. Silloin sairaalassa äitin mielestä sä näytit ihan pikku-Heikiltä. Sä olit ihan iskän näköinen. Huusin kovasti ja itkin, kun pidin sua sylissäni. Muistutit niin paljon isääs. Olit yhtä komea kuin isäs ja oli niin kamalaa, ettet ollutkaan elossa, enkä saanut pikku-Heikkiä omakseni. Sitten hautajaisten yhteydessä kun hyvästeltiin sut, näin sussa täysin omat kasvoni. Sä olit ihan mun näköinen. Se rauhoitti mua, mun poika. Meidän maailman kaunein poika. Kaikki läheisetkin kävi hyvästelemässä sut, nyt nekin tietää aina, miltä sä näytät.

Me käydään usein siellä sun haudalla, se on vähän kun meijän toinen koti. Mä usein juttelen sulle ja kerron kuinka paljon me sua rakastetaan ja ikävöidään. Iskä on usein hiljaa, mutta aina kun me ajetaan sun haudan ohi, niin iskä heiluttaa sulle ja lähettää lentosuukkoja. Iskä ei osaa sanoin kertoo, kuinka paljon se sua kaipaa, mutta mä sitten aina kerron iskänkin puolesta kaiken. Iskä usein kiroo, kuinka ikävä paikka se hautausmaa on. Välillä iskä haluais tulla telttaileen sinne, että se sais olla sua lähellä. Mä usein itken siellä sun luona enemmän ja se puhuminen sulle auttaa aina hetkellisesti mun kaipuuta, kun saan ääneen kerrottua kaiken sen ikävän ja rakkauden määrän. Joka kerta mä kerron sulle, kuinka toivoisin sun olevan täällä meidän kanssa.  Kyllä se meitä vähän aina rauhoittaa, kun meillä on joku paikka, missä voidaan käydä juttelemassa sulle. Se on myös sitten joskus meidän koti, kun meidän aika täällä päättyy. Sitten sä saat olla äitin ja iskän vieressä nukkumassa, ikuisesti ikuista unta. Mä en enää pelkää kuolemaa, koska tiedän, että sitten kun sen aika on, pääsen vihdoin sinne sun viereen.


Vielä lopuks halusin kertoo sulle, mitä me ollaan tehty kesällä. Siitä ei oo kyllä kauheesti mitään kerrottavaa. Me ei tykätä mennä mihinkään, koska aina on semmonen tunne, että tää on ihan merkityksetöntä, kun sä et oo meijän matkassa. Usein katsellaan takapenkille ja ihmetellään, että missä se meijän pikku-Eino onkaan. Ja aina jos äiti liikkuu jossain ja näkee vaunuja, vauvoja tai raskaana olevia, ne tuo mieleen vaan sut ja sen tuskan mitä äiti tuntee, kun joutuu elämään ilman sua. Sen takia me ollaan oltu paljon kotona, täällä on käyny paljon sun ja meidän läheisiä. Mummu, Pappa, Mamma, Papparainen ja Leila, isomummu ja isotäti, sun sedät  ja kummit sekä iskän ja äitin ystävät on ollu usein täällä meitä lohduttamassa ja purkamassa myös omaa ikäväänsä ja tuskaansa. Lisäksi ollaan nähty paljon sun serkkuja ja tätiä, sun pikkuiset serkut aina toivoo, että niillä olis täällä pieni Eino- serkku leikkikaverina. Kaikenkaikkiaan meistä on pidetty hyvää huolta.

Juhannuksena me oltiin sun setien ja niiden tyttöystävien kanssa sun Papparaisella Paraisilla. Sillon juhannuksena me juteltiin yömyöhään aina susta, meillä kaikilla oli sua sillonkin hirvee ikävä. Me puhuttiin paljon siitä, millasta elämä olis, jos säkin olisit siellä meidän kanssa viettämässä juhannusta. Eikä me sitä juhannusta vietetty mitenkään, me vaan oltiin ja oleiltiin. Mitäs muuta me ollaan tehty…  Me käytiin myös Korkeasaaressa sun kummisedän Eeron kanssa ja voidaan me Johannaakin kutsua sun kummitädiks, vaikka se ei sitä virallisesti ookaan. Siellä oli tosi kurjaa, kun siellä oli niin paljon vauvoja ja äitejä ja isejä. Meillä kaikilla oli sua sielläkin kamala ikävä. Ei siitä reissusta tullut oikein mitään ja äitiä ahdisti kovasti. Olisin halunnu näyttää sulle ne kaikki eläimet ja ihmetellä sun kanssa yhdessä, kuinka leijonat, karhut ja muut eläimet on niin isoja ja ihmeellisiä.



Oltiin me just mökilläkin sun Papparaisen, isomummin ja muiden kanssa. Sielläkin oli Johanna ja Eero ja sun toinenkin setä. Me juteltiin Johannan kanssa monia tunteja laiturilla susta ja tästä kaikesta, millaista elämä ilman sua on ja miten suuri kaipuu meillä kaikilla on. Lauantai- iltana me oltiin iskän kanssa saunassa. Siellä mua jo itketti ja oli niin kova ikävä sua. Menin sitten ulos istuun ja näin kirkkaan tähtitaivaan. Suoraan mun edessä oli kirkas tähti, koko taivaan kirkkain tähti. Siinä me katseltiin sitä tähtee iskän ja Johannan kanssa ja kyyneleet silmissä todettiin, että siellä se Eino loistaa ja katselee meitä, taivaan kirkkaimpana tähtenä.


Ainiin, se tärkein asia, mitä me ollaan tehty kesällä. Me otettiin sun jalan- ja kädenjälki kummankin oikeaan käteen. Aina kun olo on mahdottoman surkea ja lohduton, voimme painaa sun jalan tai käden meidän sydämiämme vasten ja tuntea sut meidän lähellämme. Meidän käsissä ja sydämissä sä matkustat ikuisesti mukana, ne jäljet me nähdään kaiken aikaa silmissämme. Ne jäljet pitää sut meitä lähellä, nyt ja ikuisesti.






torstai 14. elokuuta 2014

Mitä meille tänään kuuluu?

Ajattelin kirjoittaa tähän väliin vähän siitä, mitä meille kuuluu juuri nyt. Yleisesti ajatuksenani on kirjoittaa tätä blogia aikajärjestyksessä, mutta siihen hetkeen, kunnes pääsen kirjoituksissani tähän päivään, saattaa kulua vielä aika pitkä tovi. Kirjoitan tähän tekstiin otteita lääkärin lausunnostani, joka käsittelee minun tämän hetken tilannettani ja kommentoin niitä itse lisää.

Loogisesti ajateltuna voisi ajatella, että ajan kanssa olo helpottuu ja asiat alkavat mennä parempaan suuntaan. Itse näen tilanteeni tällä hetkellä jopa paljon vaikeampana kuin silloin heti Einon kuoleman jälkeen. Totta kai shokki on hälvennyt ja se joka hetkinen kamala tuska on toisinaan vähän kevyempää, mutta kokonaisuudessaan vaikeudet ovat vasta alkaneet. Aika ja sen kuluminen on osoittanut kaikki ne haasteet, mitä Einon kuolema on elämäämme tuonut. Ajan kanssa vasta ymmärtää sen laajuuden, miten kokonaisvaltaisesti meidän menetyksemme on pistänyt elämämme uusiksi. Silloin alussa kun ei pystynyt ajattelemaan elämäänsä kuin aina minuutti ja sekunti kerrallaan. ”Nyt kello on 1.45, nyt se on 1.46, nyt voin käydä nukkumaan” ja niin edelleen…

”Potilas on tukeutunut voimakkaasti puolisoonsa ja pelkää puolison menettämistä hänen palatessaan töihin.” Tämä lause on tämänhetkisen elämäni ajankohtaisin aihe. Mieheni palasi töihin eilen, neljän kuukauden tauon jälkeen. Työpäivää edeltävä ilta ja eilinen aamu olivat varmasti vaikeimpia päiviä heti hautajaisten ja Einon kuolinpäivän lisäksi. Mieheni on ollut joka hetki kanssani, olemme jakaneet ihan kaiken ja hän on ollut tukenani joka sekunti, niin kuin minä myös hänen tukenaan. Ennen mieheni töihin menoa olen ollut vain pieniä hetkiä yksin tai jonkun muun kanssa kahden. Koen, että mieheni on tällä hetkellä minun ainut tuki ja turva, ainut ihminen, kenelle voin jakaa kaikki syvimmät tunteeni, jokaisen ajatuksen ja totta kai kaiken tämän surun ja tuskan. Pelkään voimakkaasti, että mieheni kuolee joko matkalla töihin tai matkalla sieltä takaisin kotiin, siksi varmistankin asian viemällä hänet sinne ja hakemalla hänet takaisin. Koen, etten pärjää tällä hetkellä ilman miestäni hetkeäkään, koska muuten oloni on täysin turvaton ja pelokas. Hänen kanssaan kaksin voin lähteä vaikka maailman ääriin, koska sillä ei ole väliä jos kuolemme yhdessä, mutta ilman häntä elämäni ei jatkuisi mitenkään.

”Alkuvaiheiden shokin ja voimakkaan surun jälkeen mukaan on tullut myös katkeruutta ja vihantunteitakin toisia äitejä ja heidän pieniä lapsia kohtaan. Ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kavereihin, joilla on ihan pieniä lapsia.” Alussa en tuntenut juuri kateutta ja katkeruutta muita äitejä tai perheitä kohtaan. Nyt minun on paljon vaikeampi nähdä raskaana olevia tai aivan pienien vauvojen kanssa kulkevia äitejä. He muistuttavat minua kaiken aikaa siitä, mitä minulla piti olla. En halua nähdä vastasyntyneitä lapsia, enkä varsinkaan viimeisillään raskaana olevia äitejä. En myöskään halua kuulla, onko joku muu raskaana tai saanut juuri lapsen. Se sattuu, se tekee niin kipeää, koska haluaisin niin kovasti kevään ja sen ajan takaisin, kun Eino oli vielä elossa. Usein mietin, miksi kaikkien muiden lapset syntyvät elossa, miksi kaikki muut saavat sellaisen elämän, kun minun elämäni piti olla? Näinhän asia ei ole, koska kaikkien lapset eivät synny elossa eikä kaikki saa lasta, vaikka sitä kuinka haluaisivat. Silti minusta tuntuu siltä, että olemme ainoita ihmisiä tässä maailmassa, jotka joutuvat kohtaamaan tämän kauheuden.

”Ahdistuu, jos ulkopuolelta tulee jonkinlaista velvoitetta tehdä jotain. Päivistä kokee selviytyvänsä silloin kun saa tehdä niitä asioita ja siinä tahdissa kun itse haluaa.” Tällä hetkellä en pysty huolehtimaan kuin vain itsestäni ja omista asioistani. En pysty auttamaan muita, vaikka haluaisinkin, omassa selviytymisessä on aivan tarpeeksi työsarkaa. Nyt kun mieheni piti palata töihin, koin voimakasta vihan tunnetta siitä, että jokin ulkopuolinen ”taho” tulee sanelemaan, että jotain pitäisi tehdä ja elämämme ”edetä” johonkin suuntaan. Lisäksi esimerkiksi jos joudun nousemaan sängystä kellonsoittoon, koko päivää tuntuu mahdottomalta jatkaa. En myöskään pysty sitoutumaan mihinkään kellonaikoihin. En voi luvata kenellekään, että olen siellä esim. klo 16. Vielä klo 15 voi tuntua siltä, että pystyn menemään, mutta välttämättä enää viittä vaille 16 en kykenekään lähtemään. Elämää on pakko elää juuri sen hetken tunteen mukaan tai kaikki leviää täysin käsiin.

”Kaupassa käydessä hakee vain tarvittavat tavarat nopeasti, ihmisten ympäröivänä oleminen tuntuu ahdistavalta. Ärtyisyyttä on. Itsetuhoisiakin ajatuksia välillä. Kokee ettei ole mitään mieltä elää, kun lapsikin on menehtynyt. Usko tulevaisuuteen on mennyt”. Välillä hätä on suuri, toivoisin vain ajan pysähtyvän tai ainakin menevän takaisin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin. Mieheni on se syy, miksi jaksan ja totta kai myös kaikki muut, ketkä ovat tukenamme tämän kaiken keskellä (kiitos rakkaimmat <3). Mieheni on silti ainut ihminen, kuka pystyy nostamaan minut sängystä ylös ja jaksamaan huomiseen. Silti on niitä hetkiä, kun mikään ei lohduta eikä mikään auta, tuntuisi helpommalta lopettaa rämpiminen ja luovuttaa. Ei se kuitenkaan ole loppujen lopuksi vaihtoehto. Totta kai on paljon syitä jatkaa elämää, mutta aina elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Psykologini yritti lohduttaa minua ajatuksella: ”mitä Eino sanoisi sinulle, jos Eino osaisi jo puhua. Mitä Eino sanoisi, jos se näkisi, että äidillä on kamala hätä?”. Siihen minä totesin Einon sanovan, että ”kyllä sä äiti selviät.” Siihen on pakko tämän kaiken tuskan keskellä jaksaa uskoa, vaikka se tuntuukin mahdottomalta ajatella, että elämässä voisi enää ikinä mitään hyvää tapahtua.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Maailman kaunein poika

”EIIIIIIII, EIIIIIII, EIIIIIKÄ! MITEN TÄSTÄ VOI IKINÄ SELVITÄ? KULTA, SELVITÄÄNKÖ ME IKINÄ? KULTA, EI ME VOIDA IKINÄ SELVITÄ. KULTA, ONKO TÄMÄ TOTTA? KULTA, EIHÄN TÄMÄ OLE TOTTA? KULTA, ONHAN KAIKKI VAIN PAHAA UNTA? KULTA, ETHÄN IKINÄ JÄTÄ MINUA YKSIN? KULTA, RAKASTAN SUA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA! KULTA, OOT TÄRKEINTÄ MUN ELÄMÄSSÄNI.”

”KUOLENKO MINÄ? KUOLEN, MINÄKIN KUOLEN, IHAN VARMASTI KUOLEN. LUVATKAA MULLE, ETTEI KUKAAN MUU KUIN HEIKKI KOSKE MINUUN. LUVATKAA, ETTEI KUKAAN VIE HEIKKIÄ SEKUNNIKSIKAAN VIERESTÄNI POIS. VAADIN, ETTÄ JOKAINEN SEKUNTI, MINKÄ ME TÄÄLLÄ SAIRAALASSA VIETÄMME, HEIKKI ON VIERESSÄNI. LUVATKAA ETTETTE NUKUTA MINUA, LUVATKAA ETTETTE LEIKKAA MINUA. VOITTEKO LUVATA MINULLE, ETTETTE NUKUTA ETTEKÄ LEIKKAA MINUA? ”

Näitä kysymyksiä ja huutoja kuului äitiyspoliklinikan vastaanottohuoneissa, synnytyssaleissa sekä sairaalan osastoilla. Shokki on todella pelottava tila, jota on vaikea saada paperille kirjoitetuksi. Muistan vain osan noista kysymyksistä ja ajatuksista, joita päässäni liikkui, kun saimme tietää, ettei Eino ole enää elossa. Vapisin ja tärisin, kaikki oli todella pelottavaa ja epäuskoista. Toisaalta halusin kuolla Einon mukana, mutta järki sanoi, että siitä oli pakko selvitä, vaikka väkisin.

Mieheni uskoi ainakin hetken, että jotain olisi voinut olla vielä tehtävissä. Hän ajatteli, että miksei minua vain nukuteta saman tien ja viedä synnytyssaliin leikattavaksi? Eikö Einoa oteta saman tien ulos mahastani? Jos Eino eläisi sittenkin? Jos jotain olisi kuitenkin vielä tehtävissä? Minä olin jo luovuttanut. En uskonut enää mitään olevan tehtävissä, luotin lääkäreiden sanaan. Olin niin peloissani, että vaadin vain, ettei kukaan laita minua uneen, eikä kukaan leikkaa minua. Toinen vaihtoehto oli synnyttää alateitse, oliko se muka parempi? Synnyttää niin, että tietää jo valmiiksi lopputuloksena olevan kuollut poikamme? Mieleeni tulivat kuvat elokuvista, joissa myös äiti on usein hengenvaarassa, kun lapsi on kuolleena kohdussa. Mietin minulle käyvän samalla tavalla. Kuolen mukana, mutta onko silläkään väliä? Mitä väliä millään enää olisi?

Jostain sisältä itsestäni löysin kuitenkin voimia. Päätin, että tekisin mitä vain, jotta minua ei leikattaisi. Vaikka olisin kuinka loppu niin fyysisesti kuin henkisestikin synnytyksen aikana, synnyttäisin silti vaikka väkisin alateitse. Jos en siihen pystyisi, niin sitten mielummin kuolisin, jos en selväisi hengissä alatiesynnytyksestä. Minun oli pakko nähdä tulevaisuus, minun oli pakko ajatella, että aina kun ihminen leikataan, se tietää tulevaisuudeksi enemmän vaaroja ja riskejä. Nukuttaminen vasta pelottavalta tuntuikin siinä tilanteessa. Samaa sanoivat lääkärit. Heidän mielestään alatiesynnytys olisi kaikista paras ratkaisu niin mieleni kuin kehoni kannalta. Se olisi terapeuttisempaa minulle, koska saisin prosessoida rauhassa tapahtunutta. Ei rauhoittavia lääkkeitä, vain kivunlievitystä, niin olisi parasta minulle.

Luotin siihen, mitä minulle sanottiin ja päätin tehdä parhaani. Pelkäsin silti kuollakseni. Lääkärit ja kätilömme kertoi minulle kokoajan, ettei minulla ole hätää, me selviämme varmasti. Kätilömme oli synnytyssalissa koko sen ajan, mitä mekin siellä vietimme. Hän kannusti ja kertoi kokoajan tilanteestani ja piti meidät ajan tasalla. Hän oli läsnä. Hän oli uskomaton. Hän kertoi kaiken aikaa, mikä on parhaaksi minulle ja miten meidän milläkin hetkellä kannattaa toimia. Hän vain jaksoi uskotella ja kertoa, että me varmasti selviämme. Hän antoi kaiken tapahtua juuri niin, kuin me toivoimme. Hän teki kaikkensa meidän parhaaksemme.

Meitä kehotettiin viettämään aikaa Einon kanssa, sitten kun Eino on syntynyt. Se tuntui niin kipeältä, että ensin ajattelimme, ettemme pystyisi ikinä näkemään Einoa, kunhan vaan se hirveä koettelemus olisi ohi ja pääsisimme pois sairaalasta. Minä halusin pienen hetken keräillä voimiani Einon syntymän jälkeen, peitin näkyvyyden Einoon. Minua sattui henkisesti niin lujaa, etten koskaan elämässäni ajatellut, että ihminen voi kokea sellaista kipua ja tuskaa. Mieheni meni Einon mittaukseen mukaan ja oli kokoajan läsnä, kun Einoa kapaloitiin ja pestiin sekä puettiin omiin vaatteisiinsa.

Oli tullut hetki, jossa otin Einon käsivarsilleni. Kätilö ojensi Einon syliini ja mieheni tuli viereeni istumaan. Sitä kipua en sanoiksi voi koskaan pukea, se oli jotain niin kamalaa, ettei sitä voi sanoiksi kirjoittaa. ”MIKSI EINO MIKSIIII? ÄITI RAKASTAA SINUA YLI KAIKEN, MIKSI EINO MENIT POIS? ONKO SINUN MUKA PAREMPI JOSSAIN MUUALLA? EINO EIIIIIIIII. KULTA ME EI IKINÄ SELVITÄ, KULTA MÄ HALUAN EINON TAKAISIN. Siinä poikani makasi käsivarteillani, kunpa minäkin olisin nukahtanut hänen kanssaan. Eino oli maailman kaunein poika, kauneinta mitä olen ikinä eläessäni nähnyt. Miten elämä voisi jatkua niin, että poikani vietäisiin pois? Niin, että poikani olisi todellakin kuollut. Niin se vain oli, Eino oli kuollut, hän ei itkenyt eikä reagoinut. Tuska meidän vanhempien sisällä oli valtava, kaipuu uskomattoman lohduton. Sinnekö meni ne kaikki odotukset? Eikö me saatukaan sitä elämää, mikä meillä piti olla?

Selvisimme kuitenkin yhdessä siitä hetkestä. Todellakin yhdessä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Me hyvästelimme Einon, me pidimme häntä sylissämme. Me otimme valokuvia. Se oli kaikki, mihin pystyimme, muuta emme olisi voineet. Olen ikuisesti siitä kiitollinen, kuinka kätilömme jaksoi uskotella, että hyvästely ja sylissä pitäminen ovat ehdottoman tärkeitä asioita jatkon kannalta, vaikka se siinä kaikessa tuskassa tuntuikin mahdottomalta ajatukselta. Onhan Eino meidän lapsemme ikuisesti, totta kai me haluamme tietää, miltä hän näyttää, totta kai me halusimme häntä pitää sylissämme. Vaikka se sattui, sattui niin kipeästi, oli se meidän loppuelämän kannalta varmasti yksi suurimmista asioista. Nyt ajan kanssa ajateltuna olemme ikuisesti onnellisia siitä, että pidimme poikaa sylissämme, kunpa olisimme pystyneet siihen vielä pidemmän aikaa sinä hetkenä. Mutta ne pienet hetket olivat kaikki se, mihin silloin kykenimme.

Mutta ilman yhtä asiaa ja ihmistä, miestäni, en siitä olisi koskaan selvinnyt. Jos ennen synnytystä, sitä hirveää shokkia ja koettelemusta ennenkin rakastin häntä yli kaiken, nyt rakastan häntä vielä niin paljon enemmän. Hän oli kanssani joka sekunti, hän eli kaiken sen tuskan kanssani. Me jaoimme jotain niin suurta, että heti synnytyksen jälkeen sanoin hänelle, että haluan hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä kotiin tullessamme häntä sitten jo kosinkin polvillani sohvamme edessä. Mieheni oli ajatellut tehdä saman, vasta kuitenkin marraskuussa Einon päivänä. Mutta sairaalassa hän oli joka sekunti täysin korvaamaton,  hän piti kädestäni koko synnytyksen, hän hiljaa olemalla vain läsnä antaen tilaa kätilön kannustukselle kantoi minut yli siitä hetkestä. Kuinka voisinkaan ikinä olla mistään niin kiitollinen, että juuri minulla on hänet. Hän oli silloinkin siinä hetkessä se toivo, se tulevaisuus, se kaikki, minkä takia jaksoin ponnistaa kerta toisensa jälkeen. Hän oli kaikki se, minkä tähden päätin selvitä, en luovuttaa.