Siskoni lapset, elämämme suurin valo

Minun elämääni on kuulunut ennen Einon kuolemaa neljä läheistä lasta: siskoni kaksi lasta ja kaksi kummipoikaani. Siskollani on 5-vuotias tyttö, joka on kummityttöni ja 2-vuotias poika. Molemmat kummipoikani ovat myös 2-vuotiata. Lisäksi osalla ystävistäni ja kavereistani on lapsia, mutta heidän kanssaan olen ollut huomattavasti vähemmän tekemisissä, kuin siskoni lasten ja kummipoikieni. Olen aina ajatellut, että haluan viettää kummilasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa. En halua, että he muistavat minut siitä, että tuon lahjan kerran vuodessa, vaan siitä, että olen ollut heidän elämässään mahdollisimman paljon läsnä.

Siskoni lapset ovat koko heidän lyhyen elämänsä ajan olleet minulle sanoinkuvaamattoman läheisiä, tärkeitä ja rakkaita. Varsinkin silloin, kun kummityttöni syntyi, kulutin aikaani siskollani lähes päivittäin. Myös sen jälkeen olen nähnyt siskoni lapsia useita kertoja viikossa. Espoossa vietetty viime syksy ja osa viime keväästä olivat ainoa poikkeus, kun en pystynyt olemaan heidän elämässään niin paljoa läsnä. Senkin takia aika Espoossa oli minulle todella rankkaa, koska ikävöin heitä niin kovasti ja olin surullinen siitä, etten voinut viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin olisin halunnut ja en nähnyt pientä poikaa niin paljoa, kuin olin kummityttöäni aikanaan nähnyt. Totta kai ikävöin myös kummipoikiani ja koin huonoa omaa tuntoa siitä, etten voinut heitäkään nähdä niin usein kuin ennen.

Kun Eino kuoli, asiat muuttuivat. Tulin kateellisiksi kummipoikieni vanhemmille, että heillä olivat pienet pojat ja minä en saanut poikaani kotiin asti. Tilanteeseen vaikutti myös rajusti se, että kummipoikieni äitien kanssa olin suunnitellut viettäväni paljon aikaa äitiyslomallani ja toisen kummipoikani äiti synnytti silloin toisen lapsensa, kun Eino haudattiin. Kaikki yhteiset haaveet ja suunnitelmat romuttuivat. Yritin ensin uskotella itselleni, etteivät kaksivuotiaat pojat tuntuisi niin pahalta kuin vauvat. Eivätkä ne aina tuntuneetkaan. Kesällä näin kummipoikiani muutaman kerran ja aloin huomata, että kohtaamiset ottivat enemmän kuin antoivat. Kuormani oli muutenkin jo niin suuri, enkä halunnut sitä yhtään lisää. Nyt Einon kuolemasta on kulunut 8 kuukautta, enkä ole vieläkään tavannut kummipoikiani sitten kesän, heidän äitien kanssa olen kyllä ollut tekemisissä. Tiedän, että se aika tulee, kun haluan ja pystyn taas heidät kohtaamaan ja ottamaan takaisin osaksi elämääni. Vaikka podenkin huonoa omaa tuntoa, olen antanut itselleni rauhan ja luvan toimia omaksi parhaakseni.

Siskon lapset puolestaan ovat olleet minulle ja miehellenikin elämämme suurin valo Einon kuoleman jälkeen. Päätin heti, että heitä en koskaan aio päästää etäämmälle, vaikka Einoa ei enää ole ja vaikka heidän näkeminen tuntuisi kuinka pahalta tahansa. He olivat kuitenkin olleet elämässäni jo niin monta vuotta ja olin nähnyt heitä lähes päivittäin, että heidän luotaan pois työntäminen olisi tuntunut aivan liian raskaalta ja kohtuuttomalta. Eikä minulle onneksi heidän kohdallaan sitä tunnetta tullutkaan, että olisin joutunut taistelemaan ikäviä ajatuksia vastaan. He jotenkin kuuluivat automaattisesti elämääni, yhtälailla kuin ennenkin. En myöskään tuntenut siskoani kohtaan mitään katkeruutta tai kateutta siitä, että hänellä oli kaksi elävää lasta.

Kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa silloin sunnuntaina, kun tiistaina olimme päässeet sairaalasta. Hän oli hämillään, hän tiesi, että Eino oli kuollut, mutta ei tietenkään niin pienenä lapsena ymmärtänyt varmasti täysin, mitä kuolema todella on, eikä ainakaan sen lopullisuutta. Hän vain tiesi, ettei hänen pieni serkkunsa tullutkaan kotiin asti, eikä hän voisi nähdä Einoa. Muistan, kun hän astui tuosta ovesta ja häntä jännitti. Hän kulki pitkin seiniä eikä tiennyt miten päin hän olisi. Lopulta hän tuli syliini ja halasi minua. Halusin kohdata hänet niin pian, kuin se ikinä vain oli mahdollista. Vaikka olin silloinkin shokissa, tiesin siinä vaiheessa pystyväni pitämään itseni kasassa sen aikaa, kun kummityttöni on täällä. Halusin hänen tietävän ja näkevän, että minä sentään olen vielä elossa. Hän oli kuitenkin seissyt siskoni vieressä, kun soitin sairaalasta, että Eino on kuollut. Hänellä oli varmasti valtava hätä niin minusta, kuin muistakin.

Noin viikon kuluttua Einon kuolemasta olimme valmiita menemään siskolleni katsomaan siskoni pientä poikaa. Tiesimme jo etukäteen, että hänen näkemisensä on kovempi paikka kuin kummityttöni. Siskoni poika muistuttaa aivan isääni ja on muutenkin minun perheeni näköinen. Lisäksi hän on poika, sellainen poika, joka meidänkin piti saada. Kun menimme, lapset odottivat ikkunassa. He olivat nähneet kaikkien läheisten surun ja totta kai pieni poikakin vaistosi jotain tapahtuneen, vaikka ei hän siitä vielä tänäkään päivänä onneksi sen enempää ymmärrä. Samantien sisään mentyämme näin lasten loistavat kasvot. Poika suunnilleen kiljui riemusta nähdessään meidät ”pitkän” tauon jälkeen. Samalla, kun itsellenikin nousi ilon kyyneleet heidän näkemisestään, siinä samassa tuli myös tuskan kyyneleet. Kuinka paljon se pieni poika toikaan mieleeni Einon. Kyyneleet silmissä katselin hänen touhujaan. Kotiin lähdettyämme olimme molemmat kyyneleet silmissä, meihin sattui.

Päätimme kuitenkin, että kohtaamme lapset uudestaan mahdollisimman pian. En halunnut, että heitä kohtaan muodostuisi mitään kynnystä missään vaiheessa. Halusin pitää heidät kokoajan lähelläni. Ja niin teimme. Ja olemme tehneet tähänkin päivään saakka. Ajan kanssa ajatukset helpottivat, eikä pojankaan näkeminen enää sattunut millään lailla. Olemme nähneet heitä enemmän kuin minäkään olen koskaan elämässäni ehtinyt. Olemme hoitaneet heitä, leikkineet, hakeneet päiväkodista, laittaneet nukkumaan, käyneet kaupassa ja ihan kaikkea sitä, mitä aina ennenkin heidän kanssaan. Olemme saaneet heistä niin paljon valoa ja voimaa elämäämme, syyn jatkaa vaikeinakin aikoina. En tiedä, missä olisin ilman heitä tai millaista elämäni olisi, jos olisin päättänyt työtää heidät pois luotani. Kun tuska on suurin, haluan mennä siskolleni tai nähdä heidät, koska tiedän, että heidän läsnäolonsa saa mielen paremmaksi. Olen osannut kääntää heidän olemassaolonsa valtavaksi voimavaraksi.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että minulla ja meillä on heidät. Olen kiitollinen joka sekunti niistä pienistä ihmeistä. Olen myös kiitollinen siitä, että siskoni ja hänen miehensä ovat antaneet meidän olla heidän kanssaan niin paljon kuin ikinä olemme sitä halunneet. He ovat jopa välillä toppuutelleet ja kyselleet, että jaksammeko varmasti. Mutta en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka onnelliseksi se minut siinä hetkessä tekee, kun saan peitellä heidät sänkyihinsä ja kertoa heille kuinka heitä rakastan. Ja sitä tunnetta, kun kummityttöni vastaa minulle takaisin että ”niin mäkin rakastan sua”. Ja niitä ilon ja riemun kiljahduksia, kun he näkevät meidät ja hyppivät riemusta, kun taas tulemme heidän luokseen.

Tiedän, että nyt ovella oleva joulu on helpompi kestää ja sietää, kun saamme viettää osan siitä lasten kanssa. Oikeastaan he ovat syy siihen, että aion edes viettää koko joulua mitenkään. Tiedän, että heidän riemunsa ja ilonsa joulusta tarttuvat jollain tapaa myös itseeni sen kaiken tuskan keskellä, mitä käyn koko joulunkin läpi pääni sisällä. He vievät ajatukset edes hetkeksi pois ja etäämmälle siitä tuskasta, kuinka jouluna se taas on erityisesti läsnä, että minun poikani, heidän serkkunsa ei ole täällä kanssamme viettämässä joulua. Siskoni lapset ovat myös ainoat ihmiset tänä jouluna, joita meidän perhe lahjalla muistaa. He ovat lahjansa ansainneet, tietämättöminä siitä, kuinka suuri lahja ja valo he ovat meille olleet ja ovat jatkossakin joka ikinen päivä.

"Veikka, näytä meille kuinka sä lähetät Einolle lentosuukkoja.

Nyt lähetät Eino-serkulle lentosuukkoja!"

Kunpa tämän hetken takaisin saisin

(13.3.2014)

Kunpa aikaa taaksepäin tähän hetkeen kääntää voisin,
mä taas maailman onnellisin oisin.
Mä sulle joka ilta Sinistä unta edelleen soittaa saisin,
tietäen että jo pian sairaalassa sua sylissäni kantaisin.
En osaisi pelätä sun kuolemaa,
vaan odottaisin malttamattomana tulevaa.
Valmistautuisin ihmeistä suurimpaan,
mun elämäni upeimpaan kohokohtaan.
Minulla olisi edelleen sinut rakkain Einoni,
minun kallein ja tärkein aarteeni.

En myöskään vielä tietäisi mitä edessä odottaa,
enkä voisi kuvitellakaan sen olevan mitään näin kamalaa.
Ei olisi tätä tuskaa ja ikävää,
ei kaipuuta ja surua viiltävää.
Haluaisin takaisin kaikki hetket nuo,
mutta nyt jo tiedän ettei sua rakkain koskaan enää mikään takaisin tänne tuo.
Jäi susta jäljelle vain muistot vähäiset nää,
joiden kanssa on pakko tyytyä elämään tätä elämää.

Suru vs. masennus

Tein netissä BDI-masennustestin, josta sain pisteitä 32. 30-63 pisteellä saa itselleen seuraavanlaisen lausunnon: mielialasi on selvästi laskenut. Sinulla vaikuttaa olevan vakavia masennuksen oireita. Lisäksi tein Psykoterapiakeskuksen laatiman testin (DEPS-seula), josta sain 23/30 pistettä. Senkin testin perusteella poden jonkinasteista masennusta. Kysymykset liittyivät mm. unettomuuteen, elämäniloon, ajatuksiin tulevaisuudesta, itkemiseen, epäonnistumisen tunteisiin jne. Tuloksien perusteella voisin sanoa kaikille, että olen vakavasti masentunut, jos haluaisin itse vetää testistä suorat johtopäätökset tai haluaisin väärin keinoin huomiota muilta ihmisiltä. En kuitenkaan tee niin, koska en ole missään vaiheessa Einon kuoleman jälkeen kokenut sairastuneeni masennukseen. Toki masentunut olen, päivittäin.

Olen myöskin pelännyt koko tämän reilun puolen vuoden ajan sitä hetkeä, että sairastuisin. Pelkäsin sitä jo heti, kun kuulin, että Eino on kuollut. Sairaalassa miettiessäni sitä, miten tästä voi ikinä selvitä, pelkäsin että tulen sairastumaan ainakin jossain vaiheessa vakavasti. Mitä jos jossain vaiheessa tapan itseni tai mitä jos jossain vaiheessa en enää pääsekään sängystä ylös omin avuin tai mitä jos vaivun vaikka psykoosiin? Vielä niin ei ainakaan ole käynyt, mutta totta kai ajatus ja pelko edelleen takaraivossani jyskyttää, koska  tämä koko suruprosessi on vielä niin pahasti kesken.

Suru rinnastetaan usein liian helposti masennukseen ja vielä hyvinkin nopeasti. Näin ei saisi käydä, sillä ne ovat kaksi eri asiaa. Masennus on sairaus, suru ei. Totta kai suru voi johtaa masennukseen.  Myös sanoilla masentunut ja masennus on ero, ainakin puhekielessä. Masentunut-sanalla voi olla helpoin kuvata omaa tunnetilaansa tällaisen surun keskellä. Kyllä minunkin tämän hetken olossa on paljon samoja piirteitä kuin masennuksessa. Toimintakykyni on alentunut, itken paljon, nukun huonosti, en usko tulevaisuuteen, en jaksa olla kovin sosiaalinen, en halua/pysty tapaamaan kaikkia ihmisiä, minulla on toivottomuutta ja uskon puutetta, ruokahalussani on tapahtunut merkittävä muutos, minulla on toisinaan itsetuhoisia ajatuksia, olen työkyvytön jne…

En ole mikään masennuksen asiantuntija, mutta tiedän, että silloin kun on vakavaan masennukseen sairastunut, ei asiat ole aina omin avuin selvitettävissä.  Välillä sängystä nouseminen ei onnistu, jopa roskapussin vieminen ulos voi olla täysi mahdottomuus. Elämä ilman lääkitystä voi olla mahdotonta. Itsetuhoiset ajatukset voivat hallita mieltä joka hetki, joskus ryhdytään myös ajatuksista tekoihin. Koen olevani vielä kaukana tästä. Nousen joka aamu sängystä, hoidan kodin, hoidan pakolliset asiat, käyn kaupassa jne. Pystyn hallitsemaan itse omia tekemisiäni.Teen asiat omaan tahtiini ja vain niitä asioita, mitä jaksan tai haluan juuri sillä hetkellä. Kuuntelen itseäni ja omia voimavarojani.

Heinäkuussa, vajaa kolme kuukautta Einon kuoleman jälkeen lääkäri totesi minulle, että voisin pikkuhiljaa alkaa miettimään työntekoa, eikä hän ala kirjoittelemaan minulle mitään pitkiä sairaslomia. Ja lisäksi jos puolen vuoden päästä viimeistään lapseni kuolemasta en kykene menemään töihin, aletaan tod.näköisesti diagnosoimaan masennusta ja miettimään lääkitystä. Olin todella raivoissani tästäkin lausunnosta. Miten voisin kyetä menemään töihin ja hoitamaan muita ihmisiä kolmen kuukauden päästä lapseni kuolemasta? Ja tarkoittaisiko se sitten sitä, että olisin masennukseen sairastunut, jos niin ei tapahtuisi viimeistään puolen vuoden päästä? Silloin tuntui siltä, ettei lääkäri todellakaan tajunnut, kuinka tärkeää on saada käsitellä surua rauhassa ja kuunnella omaa jaksamistaan. Eikä hän myöskään tajunnut, mitä tarkoittaa, kun oma lapsi kuolee. Vajaassa kolmessa kuukaudessahan sitä palataankin jo normaaliin arkeen, helposti. Toki joillain työ toimii pelastuksena, minun kohdallani ei, ammattini vuoksi. Kaikki ihmiset eivät muutenkaan itseään kuuntele. Jotkut yrittävät ohittaa surun ja jatkaa väkisin eteenpäin. Itse ajattelen, että se on tie tuhoon ja jossain vaiheessa palaisin loppuun. Ja ne kipeät tunteetkin on kohdattava jossain vaiheessa, kyllä ne edestään löytää jos ne yrittää nyt taakseen jättää.

Minun onnekseni pääsin kuitenkin sinne mielenterveyskeskukseen, jossa lääkäri kirjoitti saman tien minulle kolme kuukautta suorilta sairaslomaa, eikä puhunut sanaakaan masennuksesta. Hän oli samaa mieltä kuin psykologini oli kokoajan ollut, kaikki minun tunteeni ja ajatukseni ovat normaalia surureaktiota. Nyt lokakuun puolessa välissä, puoli vuotta lapseni kuolemasta lääkäri ehdotti, että voisi alkaa kokeilemaan minulla mielialalääkkeitä. En suostunut. Kerroin, että pärjään ilman lääkkeitä enkä edelleenkään koe olevani masentunut, olen surullinen ja ahdistunut. Toki lääkkeet voisivat auttaa, mutta uskon pärjääväni ainakin toistaiseksi ilman. Pyysin ymmärrystä ja kerroin, kuinka paljon aikaa tämä kaikki vie. Lääkäri ymmärsi ja kirjoitti suoraan loppuvuoden sairaslomaa.

Joku voi nyt helposti ajatella, että mitä väliä, mitä siinä sairaslomalapussa lukee diagnoosina. Varsinkin monella minua vanhemmalla, jotka kokevat kohtukuoleman tai  lapsi kuolee muulla tavoin, yksi syy siihen miksi masennusdiagnoosia halutaan välttää, on se, että se vaikeuttaa mm. adoptio-oikeuden saamista. Itse olen omasta diagnoosistani sen vuoksi tarkka, koska haluan, että saan apua ja tukea juuri siihen asiaan, mihin sitä tarvitsen. En halua, että minua hoidetaan masennusta sairastavana, vaan haluan että minut kohdataan surevana ihmisenä, jolla on valtava menetys taustalla. Ja lisäksi olen aika lääkevastainen, en halua turhaan lääkkeitä mihinkään sairauteen, jos koen ettei minulla sellaista sairautta ole, enkä lääkkeitä tarvitse. Lisäksi mielialalääkkeillä on usein myös monia ikäviä sivuvaikutuksia, joista harvemmin lääkärit mainitsevat niitä tarjotessaan.

Niin lääkäreiden kuin muidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, kuinka paljon suru ja menetyksen käsitteleminen vie aikaa. Kuinka voisin toipua lapseni kuolemasta puolessa vuodessa ja jatkaa vain elämääni eteenpäin? Miten niin suuren menetyksen voisi siinä ajassa jättää taakseen? Olen kuullut, kuinka minua on pyydetty vain jatkamaan tai jos vaikka haluaisin vaan päästää jo irti ja jatkaa. Miksi haluaisin päästää irti lapsestani? Sitä en halua enkä aio tehdä ikinä. Konkreettisesti jouduin hänestä irti päästämään heti, mutta sydämestäni ja ajatuksistani hän ei lähde milloinkaan. Hän on aina matkassani ja sitä minä todellakin haluan. En pysty vielä menemään eteenpäin, koska olen niin mahdottoman surullinen. Haluaisin lapseni takaisin, enemmän kun mitään tässä maailmassa, mutta se ei ole mahdollista. Minut on pakotettu oppimaan elämään sen asian kanssa ja voin kertoa, että se ei käy puolessa vuodessa.

Usein ihmisten on helppo huudella kaikenlaisia neuvoja ja ohjeita, varsinkin jos he eivät itse ole kokeneet mitään tämänkaltaista menetystä. Lisäksi heidän on helpompi ajatella vaikka niin, että ”luulis tonkin nyt pikkuhiljaa jatkavan jo elämää” jne. Lisäksi he usein määrittelevät kaikenlaisia aikarajoja, kun mukamas pitäisi jo pikkuhiljaa helpottaa. Kenenkään surulle ei kukaan voi mitään aikaa määrittää, se vie sen aikaa kun se vie. Ja loppuelämän se suru ja ikävä joka tapauksessa jokaisen matkassa säilyy, mutta siinä todellakin kestää aikaa ennen kun sen surun ja kaipauksen kanssa oppii elämään. Jokainen ihminen voisi ajatella vaikka niin, että on turha neuvoa yhtään ketään tai antaa ohjeita, jos ei ole samaa tuskaa koskaan kokenut. Ja kun kenenkään surua ei voi toiseen verrata. Jos naapurin Maijalla kesti viisi vuotta päästä yli miehensä kuolemasta, ei se tarkoita että naapurin Marjalla kuluisi sama aika.

Olen yrittänyt kertoa ja kuvata välillä läheisilleni, mitä tämä kaikki on. Äidilleni sanoin kun olimme yhdessä psykologillani, että ”äiti, kuvittele jos minä kuolisin, en todellakaan toivoisi että sinun elämäsi jatkuisi puolen vuoden päästä. En myöskään haluaisi, että koskaan päästäisit irti.” Ja eihän äitini koskaan niin pystyisi tekemäänkään. Varmasti hänkin miettisi esim. jokaisena syntymäpäivänäni tai nähtyään jonkun minun ikäiseni, että ”tuollainen Emmikin olisi nyt 30-vuotiaana, tuo nainen tuolla muistuttaa ihan Emmiä” jne. Tiedän, että Eino haluaa, että meidän elämämme jatkuu joskus ja hän toivoo varmasti, että saisimme vielä jonain päivänä sen elävänkin vauvan syliimme ja voisimme vielä nauttia elämästä. Mutta eiköhän Einoakin lohduta, jos hän vaikka katselee meitä tuolla jossain ja hän näkee kuinka paljon me häntä ikävöimme ja suremme? Silloin hän ainakin tietää, kuinka paljon häntä rakastamme ja kuinka paljon me häntä toivoimme.

Joskus kuvat kertoo enemmän kun tuhat sanaa

Kuvat kirjasta Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta (www.maailmamustavalkoinen.blogspot.fi)

Oo siellä jossain mun

Aukaisen silmäni ja luodessani katseeni ikkunasta ulos, aurinko paistaa. Avaan sälekaihtimet ja katson tarkemmin. Aamu sarastaa yhtä kirkkaana, kuin silloin tasan puoli vuotta sittenkin. Puissa ei ole lehtiä, en muista oliko silloinkaan, ei kai ainakaan paljoa. Silti tuntuu siltä, että tänään kaikki ulkona muistuttaa siitä päivästä. Silloin puoli vuotta sitten herättyäni olin täynnä jännitystä ja iloa. Onnen tunnetta siitä, kun tiesin, että syntymäsi oli aivan ovella. Olin täynnä odotusta, kuvitelmia siitä, millaiseksi elämä muuttuisi. Ehkä jo tänä iltana saisin sinut syliini, muutaman päivän päästä jo kotiin. Saisimme vihdoin sen elämän, mitä aina halusimme.

Tänään, lokakuun 22.päivänä kaikki on kuitenkin toisin. Ilma on kylmempi ja koleampi, aurinko ei lämmitä samalla tavalla kuin silloin. Silloin luonto oli heräämässä henkiin, nyt se on vaipumassa talviunille. Olo on tyhjä ja kaipaus on järjetön. Onni ja odotus ovat vaihtuneet suruksi. Mikään muu äidin olossa ei ole samanlaista, kuin silloin puoli vuotta sitten paitsi se, että edelleen mietin, millaista meidän elämä olisi. Millainen olisit tänään, puolivuotiaana? Millaista meidän elämä nyt olisi, jos olisimme saaneet sinut tänne? Kaipaus on niin kova, tuntuu kuin minut revittäisiin kappaleiksi. Äidillä on vain niin, niin kova ikävä sinua rakkain. Ikävä on niin kova, etten pysty sitä sanoiksi pukemaan kenellekään.

En voi antaa tunteilleni vielä liikaa valtaa. Tiedän, että puoli 11 pitää olla psykologin vastaanotolla, minun on selviydyttävä sinne asti. Taas kerran menen siihen neuvolan viereen ja taas se sama ajatus päässäni, että minun pitäisi oikeasti jatkaa matkaani sinne yläkertaan, eikä jäädä tähän puoleen väliin. Minun ja meidän paikka olisi neuvola, johon veisin sinua rakkaani. Minulle ei kuitenkaan ole annettu vaihtoehtoja. Pääsen huoneeseen ja psykologini ottaa minut halaten vastaan ja aloittaa keskustelun: "tänään onkin rankka päivä." Psykologille yritän parhaani kuvailla ja kertoa ikävääni ja pukea tuskaani sanoiksi. Vihdoin voin antaa kaiken tulla sisältäni ulos. Hän onneksi ymmärtää, kuuntelee ja uskaltaa ottaa vastaan. Yhdessä mietimme millaista elämä on nyt ilman sinua. Pohdimme, kuinka musertavaa lapsen menetys onkaan. Tapahtuu se sitten lapsen ollessa 20-vuotias tai lapsen ollessa vastasyntynyt, niin aina se on yhtä musertavaa. Mikään kun ei koskaan voi sitä menetettyä lasta korvata. Tyhjyys, minkä lapsen kuolema jättää, on valtava.

Lähtiessäni psykologin huoneesta taas kerran yksi äiti vaunujensa kanssa pakkaa yläkerrassa tavaroitaan. Luon katseeni hetkeksi sinne ja käännän taas pääni äkkiä pois, sattuu. Miksi minä ja sinä emme ole siinä? Miksi sinun vaunusi on kotona varastossa ja sinä olet siellä jossain? Minä puolestaan lähden kyyneleet silmissäni yksin kotiin, ilman sinua. Matkalla kotiin mietin, miten tästäkin päivästä taas selviän. Alan kirjoittamaan sinulle tätä kirjettä.

Kirjoittaessani postiluukku kolahtaa, kirjekuoressa on lääkärin kirjoitus äidin tilanteesta. Sieltä kirjoituksesta löytyy mm. tällaisia otteita: ”Viimeinen kuukausi on ollut potilaalle hyvin raskas, koki olleensa syvällä omassa surussaan ja menetys jotenkin konkretisoitui tänä aikana. Aiemmin yritti vain selvitä päivästä toiseen. Kokee, että mikään ei huvita, ei haluaisi jatkaa eteenpäin. Kokee, että nyt lapsen kuoleman jälkeen kaikki pitäisi rakentaa täysin uudestaan.”

Taas ajatukset saavat vallan. Tänään haluaisin olla taas siellä jossain, jossain sinun kanssasi. Haluaisin olla sinun lähelläsi, niin lähellä kun ikinä vaan pystyisin. Haluaisin halata sinua, suukottaa, pitää sylissä. Haluaisin osoittaa ja antaa sen kaiken rakkauden, mikä minulla on sinua kohtaan. En haluaisi olla yksin täällä ilman sinua. En haluaisi ikävöidä ja surra. En haluaisi tyytyä tähän.

Millainen mahtaisitkaan tänään olla? Olisiko sinulla paksu, ruskea ja kihara tukka? Siniset vai vihreät silmät? Kummalta näyttäisit enemmän, äidiltä vai iskältä? Joko menisit kovasti eteenpäin? Ainakin yrittäisit. Kierisit ja pyörisit puolelta toiselle. Nauraisit, itkisit, hymyilisit, pitäisit äitiä kädestä. Olisit jo iso poika. Kasvaisit silmissämme joka päivä, kehittyisit, vahvistuisit päivä päivältä vankemmaksi ja voimakkaammaksi.

Puhelimeni soi. Eräs läheisemme soittaa ja toivottaa hyvää nimipäivää. Kerään ajatukseni ja ihmettelen, että mitä ihmeen nimipäivää, kunnes tajuan. Ainiin, se tarkoitti toisen nimeni nimipäivää. En jaksa puhua, ei nimipäivät ole tällä hetkellä ensimmäisenä mielessä. En jaksa edes kertoa mikä päivä tänään on, mietin vain ovatko muut jo unohtaneet sinut ja syntymäpäiväsi. Onneksi äidin ystävä soittaa saman tien perään ja kysyy, miten jaksan. Ja toinen ystävä on lähettänyt jo aamupäivällä jaksamisia tähän päivään. Tajuan siinä samassa, etteivät ainakaan kaikki ole tätä päivää unohtaneet. Kyllä muutkin ikävöivät ja surevat. Ja onneksi ystävät huolehtivat äidistä.

Jään odottamaan iskää kotiin. Kohta se tulee töistä. Sitten kotona on ainakin joku, joka ymmärtää ja joka suree ja kaipaa sinua yhtä paljon kuin äitikin. Ja iskän tultua kotiin voimme lähteä haudallesi. Tänäänkin äidin ja iskän on vain tyydyttävä siihen, tyydyttävä kohtaloon. Käymme laskemassa kynttilän, koskettamassa hautakiveäsi. Katselemassa ylös taivaisiin, toivoen, että sinulla rakkain on siellä jossain hyvä olla. Toivoen, että sinulla on kaikki hyvin. Toivoen, että joskus vielä kohtaisimme. Sen voin siellä haudalla kertoa, voin puhua sinulle, mutta kuuletko minua? Kuuletko sen kaiken kaipuun ja tiedätkö sen rakkauden määrän?

”Tekee niin pahaa, Emmistä oikein näki kuinka se hehkui onnea ja odotti niin kovasti Einon syntymää. Mutta ainakin se lohduttaa, että Eino sai elää varmasti 9 kuukautta niin rakastettuna ja toivottuna, että Einon lyhyt elämä oli pelkkää onnea täynnä.” Yritän lohduttaa itseäni näillä sanoilla, jotka ystäväni äiti oli sanonut. Oliko se kulta näin? Olitko onnellinen sen lyhyen elämäsi ajan? Oliko sinun hyvä olla? Kaikkensa äiti ja iskä ainakin yritti. Ja sen voin sinulle rakkain ikuisesti luvata, että yli kaiken toivottu ja rakastettu sinä ainakin olit, kaikki ne hetket, mitkä me saimme kanssasi viettää. Ja rakastettu olet tästä eteenpäinkin, rakkautemme sinua kohtaan ei kuole koskaan, se on ja pysyy, nyt ja ikuisesti. Ja lopulta me toivottavasti vielä viimein kohdataan.

Ps. Eilen äiti näki talitintin parvekkeella. Se lensi sinne aina vain uudestaan. Se katseli moneen kertaan keittiön ikkunasta, tarkisti useaan otteeseen näkyykö siellä ketään. Se lensi aina vain takaisin. Olitko se sinä rakkain? Kävitkö katsomassa onko täällä kaikki hyvin? Kävitkö lohduttamassa äitiä ja iskää?

Onko tämä oikeasti minun elämääni?

Alussa ajattelin, että kirjoittaisin tätä blogia aikajärjestyksessä. Se olikin tarkoitukseni, mutta enää en siihen pysty. Siksi olen alkanut kokoamaan blogiini ajatuksia vähän sieltä ja täältä, pukemaan sanoiksi kaikkia niitä tunteita, joita käyn ja olen käynyt läpi päässäni koko tämän kohta viimeisen puoli vuotta. Syy tähän on se, että muistijälkeni ovat sumentuneet alkuajoista niin pahasti, etten pysty tällä hetkellä kirjoittamaan elämästäni mitään sen suurempia kokonaisuuksia, koska en yksinkertaisesti muista muuta kuin pelkkiä ympäripyöreitä asioita sieltä täältä. Lähes kaikki tapahtuneet asiat ovat alkaneet tuntumaan täysin epätodellisilta, en usko, että elämä jota tällä hetkellä elän ja olen elänyt kohta puoli vuotta, on oikeasti minun omaa elämääni, osa omaa tarinaani. Nyt alan ymmärtämään sen, kun ihmiset sanovat että ”koko ensimmäinen vuosi surussa meni pelkässä sumussa” tai muuta vastaavaa.

Ensimmäisestä kuukaudesta en edelleenkään pysty kertomaan mitään muuta kuin sen, että muistan vain heränneeni päiviin ja itkeneeni sohvan nurkassa toivoen omaa kuolemaani. Mitään muuta kokonaista muistikuvaa minulla ei niistä ajoista ole. Voisin pistää paperille vain pelkkiä yksittäisiä asioita, kuten: itkin, halusin kuolla, meillä oli hautajaiset, kävin psykologilla, meillä kävi vieraita, nukuin, katsottiin jääkiekon ja jalkapallon MM- kisojen kaikki pelit, söin ehkä kerran kahdeksassa tunnissa, laihduin jne…

Kesästä osaan kertoa sen verran, että itkettiin, nukuttiin, syötiin harvoin, siivosin, urheiltiin, katsottiin urheilua, näimme läheisiä, vihasin aurinkoa ja kauniita päiviä jne… Sitten muistan sen, kun esimerkiksi heinäkuussa olimme Kuopiossa kylpylässä, kun saimme Heikin ystäviltä 500€:n lahjakortin, jolla saimme valita itsellemme jotain mielekästä tekemistä. Valitsimme kylpyläloman sunnuntaista keskiviikkoon rauhallisessa paikassa. Tai niin me kuvittelimme, totuus oli kuitenkin toisenlainen. Kylpylä oli täynnä kesälomalaisia, lapsiperheitä ja myös muutamia pieniä vauvojakin oli mukaan mahtunut. Emme pystyneet olemaan kylpylässä kun tiistaihin asti, jonka jälkeen ajoimme melkein yötä vasten pois, kun ahdistus kävi liian suureksi. Reissu ei ehkä vastannut ihan tarkoitusta siitä, että saisimme jotain mielekästä tekemistä ja rauhallisen paikan, jossa voisi olla rauhassa tuntemattomien ihmisten keskellä ja saada vähän muutakin ajateltavaa.

Nyt kun mietin noita aikoja, tuota heinäkuun loppua, en voi uskoa todeksi, että edes kävimme koko Kuopiossa tai että koko kesää olisi ollutkaan. Näin pari viikkoa sitten televisiossa kuvaa Kuopiosta, samoista paikoista, joissa itse olimme. Ajatus siitä, että olemme käyneet samoissa paikoissa muutama kuukausi sitten, tuntuu täysin epätodelliselta. Muistan kyllä että olimme siellä, mutta suru on peittänyt allensa ne hataratkin muistikuvat. Ainut asia, mikä minulla pysyy varmasti aina kirkkaana mielessäni siitä kylpylälomasta on se tunne, kuinka ahdistunut sielläkin olin. Kaikki hetket mietin haluavani kotiin. Mietin missä meidän lapsi oli? Miksei se ollut meidän ihana yhteinen kesälomareissu? Miksi meillä ei voinut olla sitä samaa tunnetta, kun muilla perheillä jotka viettivät onnellisen näköisinä yhteistä perheenkeskeistä aikaa? Kaikki ympärillä muistutti siitä, millainen kesä meidänkin piti saada.

Näin käy lähes kaikkien asioiden kanssa mitä yritän miettiä. Muistan tapahtumat, tekemiset ja menemiset jotenkin, muistan aina vähän jotakin. Varsinkin sellaiset asiat, jos olemme olleet kotoa poissa vaikka pari päivää, niin tiedän kyllä missä olemme ne päivät viettäneet. Mutta kokonaisuudessaan tapahtumat ovat niin sumuisia, etten osaa kertoa niistä välttämättä enempää kuin pelkän tunteen, mitä olen missä milloinkin tuntenut. Ja tunne on oikeastaan aina sama, kamala kaipuu ja tuska, viha ja katkeruus siitä, miksi muut saa sellaisen elämän, mitä me ei saatu ja niin edelleen.

Pahin asia, mikä minua vaivaa on edelleen on kuitenkin se, etten edelleenkään pysty tajuamaan tätä kaikkea. Kävikö meille todella näin? Kun trauma on tarpeeksi vaikea, se muuttuu epätodelliseksi. Aivot suojelevat mieltä liialta kuormalta. En voi käsittää, että olen synnyttänyt kuolleen lapseni. Koko muuttunut elämäni muistuttaa siitä joka päivä, tämä jokapäiväinen tuska ja sairas kaipuu sisälläni, mutta edelleenkin voin kuvitella olevani vain kuka tahansa ulkopuolinen ihminen siinä synnytyssalin ovella katselemassa, kun joku synnyttää kuollutta lastaan. En voi ymmärtää, että se synnyttäjä olenkin minä. Koko tilanteessa ei tunnu olevan mitään todellista. Haudallakin seistessäni kysyn usein että ”Onko tuolla todella minun lapseni, olenko minä ihan oikeasti synnyttänyt hänet? Onko minun lapseni ihan oikeasti kuollut?”

Haluaisin tajuta, että tämä kaikki on oikeasti täyttä totta eikä vain pahaa unta tai kuvitelmaa. Siksi aionkin alkaa työstämään asiaa psykologini kanssa, jotta Einon kuolema tulisi osaksi minua. Jonkinlaisen terapian avulla se on mahdollista. Jos normaalisti elämänkaareni on sellainen, että tollon ja tollon synnyin, sitten menin kouluun, sitten menin töihin, sitten tapasin Heikin jne, niin nyt en pysty laittamaan Einon kuolemaa sille aikajanalle. Se tuntuu niin epätodelliselta ja liian pahalta asialta ollakseen totta. Haluan, että asia konkretisoituu minulle ja tajuan tämän kaiken olevan minun elämääni, haluan ymmärtää, että kuollut lapseni makaa oikeasti siellä haudassa.

Haluan ymmärtää, etteivät asiat palaa enää ikinä ennalleen. Haluan ymmärtää, että tuo kuva tuossa edessäni on oikeasti minun oma poikani. Haluan ymmärtää, että olen oikeasti äiti. Ehkä muistijälkeni vielä palaavat, kun mieleni on valmis ottamaan kaiken tapahtuneen vastaan. Ja onneksi sitä varten on ammattilaiset, että voin jonain päivänä asettaa Einon kuoleman osaksi elämääni, omaa elämänkaartani. Siinä kaikessa kauheudessaan, mitä se sitten ikinä onkin, kun kaiken tulen ymmärtämään.

En voi loppuelämääni kuvitella olevani vain pelkkä katsoja elokuvateatterin penkissä peläten pari tuntia sitä kauhufilmiä, mutta päästyäni ulos salista tajuten sen olleen vain pelkkää elokuvaa, pelkkää fiktiota. Sillä minun elämässäni asia eivät mene niin, vaikka sitä kuinka haluaisin. Minä elän ja hengitän oman kauhuelokuvani päähenkilönä joka sekunti ja tämä tarina on elämän mittainen matka, jota minut vasten tahtoani laitettiin rämpimään.

”Suru on kokoajan tässä. Se ei katoa, se ei vähene.Siitä ei voi ottaa taukoa keskittymällä muihin asioihin. Vertaisäidin sanoin: Suru on kuin raskas reppu selässä, joka painaa toisena hetkenä enemmän, toisena hieman vähemmän. Mutta sen paino selässä tuntuu silti ihan jokaisella askeleella, niin ettei sekunniksikaan voi unohtaa.”

                                                       (lainaus Kävyn lehdestä)

Selviytymiskeinoni

Minulle luontaisin tapa käsitellä vaikeita asioita on aina ollut puhuminen. Jos en ole jotain asiaa saanut sanotuksi, olen sen sitten kirjoittanut. Myös Einon kuolemaan liittyvissä asioissa puhuminen on toiminut ainoana ja parhaana lääkkeenä minulle. Ja tietysti lisäksi tämä kirjoittaminen ja tunteiden purkaminen ”paperille” helpottaa aina hetkellisesti oloani. Heti Einon kuoltua meille määrättiin rauhoittavia lääkkeitä, joita silloin alussa oli tarkoitus ottaa kolme kertaa päivässä. Emme kuitenkaan ole syöneet niitä muussa tarkoituksessa kun ainoastaan nukkumaan mennessä. Ne antavat unta ja rentouttavat sekä tekevät olon väsyneeksi. Siihen tarkoitukseen käytän niitä edelleen, mieheni käyttää tarvittaessa.

Päätös lääkkeiden käyttämättömyyteen on syntynyt kuin itsestään. Hautajaisten aamuna minulla kävi mielessä, että ottaisin rauhoittavan lääkkeen niitä varten, kun vapisin ja tärisin paniikista ja pelosta. Lisäksi silloin kun minua ahdistaa todella paljon ja kuristaa, mietin ottaisinko lääkkeen. Noissa hetkissä olen kuitenkin joka kerta yrittänyt ensin olla ilman lääkettä ja olen myös pystynyt siihen. Jotenkin olen ajatellut asian niin, että haluan ja yritän kestää ja käsitellä kaikki tunteeni ”selvin päin”. Haluan itkeä silloin kun itkettää, haluan huutaa silloin kun vihaan elämääni, haluan tuntea jokaisen tunteen niin voimakkaana, kuin se tunne sisältäni tulee. Tähän mennessä olen jokaisen tunteeni kestänyt, niin raastavina ja voimakkaina kuin ne useimmiten tulevatkin. Ja haluan korostaa sitä, että tähän mennessä asia on näin, huomisesta kun en ikinä tiedä selviänkö enää silloin. Minulla ei myöskään ole mitään lääkkeitä vastaan, mutta minulle näin on ollut parempi.

Ilman suurta tukiverkostoamme en kuitenkaan selviäisi varmasti edelleenkään päivistä ilman lääkitystä. Ja siihen etten ainakaan vielä ole tarvinnut mielialalääkkeitä on varmasti vaikuttanut myös se, että minun oma aktiivisuuteni ja toimintakykyni on säilynyt alusta lähtien suhteellisen hyvänä. Olen aktiivisesti hakenut, halunnut ja suorastaan janonnut kaikenlaista apua, mitä meille on tarjottu. Tai jos apua ei ole tarjottu, olen sitä vaatinut. Tein päätöksen ammattiavun hausta jo sairaalassa heti Einon kuoltua. Päätin myös, että kaikki apu, mikä meille tultaisiin tarjoamaan, sen ottaisimme avosylin vastaan. Onneksi mieheni oli samaa mieltä kanssani. Normaalisti tällaisissa tapauksissa asiat menevät niin, että sairaalasta otetaan yhteyttä oman kunnan kriisityön vastaavalle tai jollekin hoitavalle taholle ja sieltä yhteydenotto tulee potilaalle. Eli meidän tapauksessa Taysista jonkun olisi pitänyt soittaa psykologillemme ja psykologimme olisi ottanut yhteyttä meihin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, enkä edes tiennyt sen olevan mikään käytäntö.

Tietämättäni tästä käytännöstä laitoinkin heti kotiinpaluun jälkeisenä päivänä viestiä terveyskeskuspsykologille, jonka tiesin jo entuudestaan ja kerroin tilanteestamme. Pääsin heti samana perjantaina psykologin luokse ja äitini kuskasi minut sinne, koska mieheni ei sillon vielä ollut kykeneväinen lähtemään. Seuraavana maanantaina menimme jo yhdessä. Ainakin ensimmäiset kaksi kuukautta kävimme yhdessä joka viikko puhumassa. Nykyään käyn yksin kerran viikossa, aina silloin kun Heikki on töissä. Heikki puolestaan käy kerran kuukaudessa tai enemmän, jos tarve sitä vaatii.

Meillä kävi onni sen suhteen, että meidän psykologimme on aivan uskomattoman ihana ihminen. Alussa hän teki pidempiä päiviä, jotta pystyi ottamaan meidät vastaan, kun hätä oli suurin. Edelleen minun viikkoni kohokohta on se, kun pääsen hänen luokseen puhumaan. Hänen seurassaan oloni on levollinen, turvallinen, rauhallinen ja helpottunut. Hänelle voin kertoa kaikki syvimmätkin tunteeni ja koen tulevani ymmärretyksi. Voin itkeä, voin nauraa ja ennen kaikkea voin olla rehellinen, eikä minun tarvitse miettiä sanojani. Ei tarvitse pelätä, jos menen sinne paniikissa itkien, tiedän että lähtiessä oloni on aina tuhat kertaa parempi. Meillä on ollut alusta lähtien todella hyvä yhteys psykologini kanssa. Hän on suurin ja korvaamattomin tukeni mieheni lisäksi. En löydä edes sanoja sille, kuinka kiitollinen olen hänen tuestaan ja avustaan. Ilman häntä tuskin kirjoittelisin tässä näitä juttuja, hän on henkireikäni.

Lisäksi minulla on tukihenkilö Käpy Ry:n (lapsikuolemaperheet) kautta. Käpyyn taisin olla yhteydessä vähän reilu viikon päästä Einon kuolemasta. Tukihenkilö valittiin minulle hyvin nopeasti. Tukihenkilö valikoituu niin, että hänellä on samankaltainen tarina kanssani (esikoislapsen kohtukuolema). Aluksi puhuimme puhelimessa joka viikko, nykyään puhumme kerran kahdessa viikossa. Hänen tukensa psykologin tavoin on minulle täysin korvaamatonta. Myös hänelle voin avoimesti puhua kaikista tunteista, mitä Einon kuolema minussa herättää ja hän voi samaistua lähes kaikkiin niihin tuntemuksiin. Vertaistuki on todella tärkeää, koska siinä huomaa sen, että joku muukin on kokenut tämän saman ja selvinnyt siitä ja elää nyt ”tavallista” elämää.

Psykologin ja Kävyn lisäksi meillä on ollut paljon muitakin hoitokontakteja. Neuvola oli alussa tiiviisti mukana surussamme, sieltä käytiin kaksi kertaa meillä täällä kotona puhumassa ja seuraamassa minun terveydentilaani. Lisäksi Taysin kätilöt hoitivat jälkihoidon hienosti, he soittelivat alussa minulle ja kyselivät voinnistamme. Lisäksi olen käynyt kätilömme kanssa kaikki Einon kuolemaan liittyvät asiat uudestaan läpi ja olemme vaihdelleet sähköpostiviestejä, jos minua on jokin asia vaivannut. Minulla on myös lääkärikontakti mielenterveyspuolella, jossa hoidetaan sairasloma-asiat sekä lääkityksen tarpeeni.

Kaikkien näiden hoitotahojen lisäksi minulla ja meillä on ihanat läheiset ja paljon ihania ystäviä, jotka jaksavat viikosta toiseen huolehtia meistä. Heidän kanssaan voi jutella kaikesta, he yrittävät parhaansa ymmärtää ja olla tukena. Ystävien lisäksi seuraan myös monia vertaistarinoita ja kuulun erilaisiin ryhmiin internetissä, joista saa tukea jokaiseen hetkeen. Tiedän myös, että monen muunkin vähän vähemmän läheisen ihmisen mielessä olemme päivittäin ja he ajattelevat meitä lämmöllä ja tahtovat meille kaikkea hyvää. Näistä kaikista voimavaroista olen erittäin kiitollinen joka hetki. <3

Mä vihaan vihata

Kuinka paljon omaa elämäänsä voi vihata? Siihen en osaa suoraan vastata, mutta mun keho on jokaista solua myöten täynnä vihaa tätä elämää kohtaan. Ja katkeruutta. Mä vihaan mun elämääni. Mä vihaan sitä, kuka mun lapseni vei? Kuka se oli? Ketä mä vihaan? Maailman paskinta säkää? Maailmankaikkeutta? Jumalaa? Mä vihaan sitä, etten tiedä ketä mä voin vihata siitä, että mun lapseni on kuollut ja viety meiltä pois. Tekis mieli raivota, huutaa ja pistää se joku vastuuseen, mutta kuka?

Mä vihaan sitä, ettei mun elämässäni oo mitään normaalia enää. Enää en voi nauttia ihan vain arkisista asioista, tällä hetkellä en voi nauttia mistään. Nyt en voi käydä normaalisti enää edes kaupassa, en voi lähteä viettämään aikaa ystävieni kanssa. En voi harrastaa mitään, en voi mennä mihinkään, koska mikään ei kiinnosta eikä tunnu miltään. En voi nähdä sellaisia ystäviä, joita ennen näin, koska niillä ystävillä on pieniä lapsia ja vauvoja. Ennen mä rakastin vauvoja ja pieniä lapsia. Mä menin mieluiten sinne, missä niitä oli. Nyt en voi enkä pysty, en pysty, koska se satuttaa mua niin paljon, kun mulla ei oo omaa vauvaani. Kaupassa käydessä oon kun häkkieläin, tuijotan ympäriinsä ja pyörin kun hyrrä. Kuka mua tulee seuraavaks vastaan? Osaakohan se kohdata meidät? Mitenköhän se reagoi, pelkääkö se meitä kun jotain tarttuvaa tautia? Miks tuntuu siltä, että kaikki tuijottaa? Tuntuu, että joka paikassa me ollaan vaan yks nähtävyys, me ollaan vaan se pariskunta, joilta on lapsi kuollut. Ei me olla enää niitä, että ”jeee kiva nähdä Emmiä ja Heikkiä” vaan me ollaan niitä että ”voi ei, nyt noi tulee, mitä mä teen?” Ja se on täysin ymmärrettävää. Mä vihaan sitä, että lapsen kuolema on niin vaikea asia kaikille. Miten kukaan osaiskaan siihen suhtautua normaalisti, kun ei siinä oo mitään normaalia?

Mä vihaan sitä, että en tuu raskaaks enää yhtä helpolla kun Einoa yrittäessä. Silloin tulin saman tien, kun päätettiin, että aletaan yrittään. Nyt en tuu, vaikka nyt just mä sitä eniten toivoisin. Mä haluaisin jonkun toivon tähän elämään takaisin. Ei se toinen lapsi Einoa korvais, eikä raskaus tätä surua pois veis, mutta se tois edes jonkun pienen pienen valon tähän synkkyyteen. Ja joo, tiedän kyllä kuinka hirveetä sekin raskaus sitten tulis oleen, jos joskus raskaaksi tulisin. Ja vihaan sitä, ettei koko raskaus merkitse mulle enää mitään todistetta siitä, että saisin elävän lapsen. Koko raskaus on yhdentekevä asia sen suhteen, raskaana oleminen kun ei oo minkäänlainen lupaus tai varmistus siitä, että lapsi syntyisi elävänä. Ja oikeesti mä vihaan yli kaiken sitä, että elämä on vaan yhden asian varassa. Mitä jos en enää ikinä saakaan lisää lapsia, mitä jos en voi saada elävää lasta? Tiedän, että mun koko loppuelämäni ja kohtaloni on kiinni siitä elävästä lapsesta. Sen saadessani voin ehkä saada vielä elämäni jotenkin takaisin, mutta ilman sitä pelini on menetetty. Vihaan sitä, kuinka kovat panokset sillä raskaaksi tulemisella on.

Mä vihaan sitä, että mun ammattini on hoitoalalla. En mä siitä tykänny enää ennen Einon syntymääkään, enkä olis siihen halunnut palata, olisin hakenut kouluun ja yrittänyt päästä vihdoin opiskeleen sitä, mitä haluan tehdä. Nyt en pystyny meneen pääsykokeisiin kesällä, koska olin niin huonossa kunnossa. Mitä mä teen elämälläni? Mistä mä edes jatkaisin? En pysty hoitamaan muita ihmisiä, kun hyvä jos pystyn hoitamaan itseäni. Miten voisin kantaa vastuuni muista? Miks mulla on just nyt semmoinen ammatti? Sitten kun haluaisinkin arkeeni jotain sisältöä, niin mitä mä sitten teen? Vihaan sitäkin, että mun pitää suunnitella mun koko elämä ihan uusiksi.

Mä vihaan sitä, etten pysty olla onnellinen muiden puolesta, enkä myöskään surullinen. En pysty ottamaan mitään osaa muiden tunteisiin enkä jakamaan niitä. Jos kuulen, että joku ystäväni on raskaana, tuun vaan surulliseksi ja vihaiseksi omaa elämääni kohtaan. Miks en enää voi iloita siitä, että joku muu saa jotain sellaista, mitä mä en saanut? Mä vaan työnnän semmoset ihmiset pois luotani, kun en kestä katsella niiden onnea, koska omassa elämässä on kaikki niin huonosti. Tuntuu kauheelta, etten voi onnitella enää ketään tai kysellä toisten murheista ja yrittää auttaa niissä parhaani mukaan.

Mä vihaan sitä, kuinka turvaton ja epävarma olo mulla on kaiken aikaa. Mä vihaan sitä, että mulle on opetettu nyt oikein kantapään kautta, ettei elämässä oikeesti voi luottaa mihinkään. Ei mihinkään, ei huomiseen, ei seuraavaan minuuttiin. Mä vihaan sitä, että mä en usko enää mihinkään hyvään. Mulle on ihan sama, jos joku sanoo mulle, ettei Heikki kuole työmatkalla tai että kyllä mä vielä saan elävän lapsen ja kyllä vielä jotain hyvääkin tapahtuu. Tottakai se lohduttaa, että läheiset yrittää luoda uskoa tulevaan, mutta vihaan kun en voi uskoo sitä todeks, koska ei kukaan voi tietää totuutta. Ei kukaan voi tietää mistään mitään tässä elämässä. Mä vihaan sitä, että mä pelkään tällä hetkellä kaikkea. Kuka kuolee seuraavaks? Oikeesti kuinka säälittävää sekin on, että joudun viemään mun miestäni joka paikkaan tai ottaan sen joka paikkaan mukaani. Tai kun mediheli lentää meijän talon yli ja äitini on juuri lähtenyt täältä, niin soitan perään, että ootko elossa? Ja kuinka raivostuttavaa on kokoajan tarkkailla omaa kehoaan ja jokaista möykkyä (lihasta) minkä löydän? Onkohan mulla joku syöpä, onkohan mulla nyt se ja se? Onko mulla jotain sellasta, etten voi ikinä enää saada lapsia?

Mä vihaan sitä, että mulla on 26-vuotiaana oma hautapaikka. Miks mä jouduin kokeen jotain näin hirveetä näin nuorena? Miks mun elämän piti mennä pilalle jo tän ikäsenä? Miks mun pitää tietää tässä vaiheessa elämää, että mun poika makaa haudassa ja siellä on tilaa myös meille vanhemmille? Vihaan sitä, että me ollaan jouduttu hautaamaan oma lapsemme. Ja vihaan sitä, että ensimmäinen kuollut ihminen kenet näin elämässäni, oli mun poikani. Miks mä en saanut nauttia nuoruudestani ja saada sitä perhettä, mitä olin pienestä pitäen toivonut? Ei mun perheeni ikinä tuu oleen sellainen kun sen piti olla, vaikka vielä joskus lisää lapsia saataiskin, niin aina meiltä puuttuu meidän esikoinen.

Eniten mä vihaan sitä, etten enää ikinä tuu oleen kokonainen. Musta puuttuu aina joku, se joku on Eino. Eino tulee aina oleen osa mua, mutta miks vaan mun sydämessä ja muistoissa? Eino puuttuu multa aina, ikuisesti. Mun koko loppuelämä on muuttunut peruuttamattomasti ja sitä mä vihaan. Miks näin piti käydä? Miks mä en ikinä saa siihen kysymykseen vastausta? Miks me? Miks Einon piti kuolla? Miks mun pitää joka sekunti ikävöidä omaa lastani niin kovasti, että välillä tekis mieli vaan luovuttaa ja lähteä Einon matkaan? Vihaan sitä, että kerrasta toiseen mä saan hokee näitä kysymyksiä, mutta sekin on lopulta täysin hyödytöntä ja turhaa.

Ajatuksia surusta ja tyhjyydestä

Mieheni on ollut rinnallani niin raskausaikana, kuin Einon syntymänkin jälkeen niin paljon, kun hän on vain suinkin kyennyt. Koko raskausaikani, varsinkin ne ensimmäiset neljä kuukautta, jotka oksensin aamusta iltaan enkä kyennyt tekemään muuta, kuin makaamaan sohvalla, mieheni päivysti vieressäni kaiken mahdollisen aikansa. Hän huolehti minusta, hän piti kädestäni kiinni, hän lohdutti, hän auttoi kaikessa mihin häntä ikinä tarvitsinkaan.

Mieheni kävi myös jokaisessa neuvolassa ja valmistautui isäksi tuloon hyvissä ajoin. Mieheni suhde Einoon kehittyi jo varhain, vaikka usein miehen sanotaan kasvavan isäksi vasta lapsen synnyttyä. Hän seurasi niin läheltä raskauttani ja Einon kehitystä vatsassani, koska pystyi koulun ohella olemaan niin paljon kanssamme, kun minä olin jatkuvasti sairaslomalla tai tein kouluhommia kotoa käsin. Hän tunsi paljon Einon liikkeitä, hän odotti, hän katsoi vierestä äidin jatkuvaa huolta lapsestaan ja huolehti osaltaan äidin ja lapsensa hyvinvoinnista. Esimerkiksi kerran kun oksensin verta jatkuvan oksentelun takia, lääkäri antoi miehelleni luvan mennä töihin, mutta hän ei suostunut siihen, vaan jäi huolehtimaan minusta ja Einosta kotiin. Sen minkä mieheni vain ikinä kykeni tekemään, sen hän teki meidän vuoksemme.

Silti suruni kanssa olen välillä niin paljon syvemmällä kuin mieheni. Vaikka odotuksemme ja lapsemme on täysin yhteinen, kokemuksemme vanhemmuudesta ja kaipuusta on erilainen. Minun suruni on niin paljon konkreettisempaa kuin hänen. Siksi koen välillä olevani täysin yksin. Kun suruni on syvimmillään, mikään ei lohduta. Hoen usein miehelleni, ettei hän voi tajuta minua. Ei hän voi tajuta, miltä se tuntuu, kun lapsemme on kasvanut ja kehittynyt sisälläni yhdeksän kuukauden ajan. Ei hän voi tajuta, kuinka minä olen kasvanut ja valmistautunut äidiksi tuloon siinä ajassa, millaisen suhteen olen lapseemme luonut ja kuinka paljon minä olen Einosta huolehtinut ja murehtinut. Eikä hän mitenkään voikaan sitä tietää, se on fakta. Mutta onneksi hän yrittää kaikkensa ymmärtää minua ja jokaista tunnettani.

Jokainen äiti tietää, miltä se tuntuu, kun tuntee lapsensa ensimmäiset liikkeet. Miltä se tuntuu, kun joku taukoamatta liikkuu ja potkii vatsan sisällä. Jokainen äiti tietää, kuinka paljon pitää miettiä omaa terveyttään ja hyvinvointiaan, jotta lapsella olisi kaikki hyvin ja että hän kehittyisi ja kasvaisi normaalisti. Jokainen äiti tietää, millaista on tarkkailla yömyöhään lapsen potkuja, elääkö hän vielä, onko kaikki hyvin. Jokainen äiti tietää sen tunteen, kuinka hienoa se on, kun ensimmäistä kertaa näkee vatsan päältä lapsensa jalan tai käden liikkuvan. Millaista se on, kun laittaa kätensä mahan päälle ja joku sisällä vastaa kosketukseen ja kuinka ihanaa on kuulla lapsensa sydänäänet ja nähdä hänet tietokoneruudulta (nämä tietää mieskin). Mitä äidiksi kasvaminen on, millaista henkistä valmistautumisprosessia koko raskausaika on? Millainen vastuu äidillä on lapsestaan jo raskausaikana? Millaista on miettiä loppuelämänsä muuttuvaksi, miltä se tuntuu, kun tietää, että kohta sylissä on joku, kenestä pitää huolehtia ja kantaa vastuuta koko loppuelämänsä ajan?

Sitten, kun tätä kaikkea ei enää olekaan. Minun mieleni ja kehoni on vallannut totaalinen tyhjyys. Tyhjyys on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Ennen se oli ehkä sitä, kun koulut tai työt loppuivat, kaverit lähtivät omille teillensä, piti miettiä mitä seuraavaksi? Piti löytää uusi suunta elämässä. Tai ehkä sitä, kun muutti ensimmäistä kertaa yksin asumaan, oli yksinäistä ja koti oli tyhjä. Kukaan ei odottanut eikä ottanut kainaloon nukkumaan. Jos olisin silloin tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan, en koskaan olisi valittanut siitä tyhjyyden tunteesta.

Minulle tyhjyys oli Einon syntymän jälkeen ihan konkreettisesti sitä, kun laihduin ensimmäisen viikon aikana 12 kiloa. Kaikki raskauskiloni lähtivät viikossa, minussa ei ollut mitään merkkejä raskaudesta. Palauduin synnytyksestä ehkä parissa päivässä, muutaman Buranan otin synnytyksen jälkeisiin kipuihin. Elämäni oli fyysisesti täysin sitä, mitä se oli ennen raskaaksi tuloakin. Toki olin huonommassa kunnossa, koska en tietenkään voinut urheilla yhtä paljon raskausaikana, kuin ennen sitä. Pystyin silti kävelemään, pystyin juoksemaan, ei ollut tietoakaan synnytyksestä. Ehkä se osaltaan on vienyt kaiken sen ymmärryksen siihen, että usein en edes tajua synnyttäneeni.

Tyhjyys oli sitä, kun mikään ei enää liikkunut sisälläni. Kukaan ei potkinut minua jatkuvasti, kukaan ei herättänyt öisin möyrimisellään. En enää voinut laskea kättäni vatsani päälle niin, että joku vastaisi sisälläni kosketukseen. En voinut soittaa Sinistä unta puhelimellani tai lauleskella vauvalleni, kukaan ei enää kuullut sitä. En tuntenut mitään kipuja siitä, että joku olisi välillä yrittänyt potkia kylkiluuni poikki. En tuntenut enää sitä, että lapsi laskeutui kokoajan alaspäin, liikkuminen hankaloitui ja lähestyvä synnytys tuntui jatkuvana vihlomisena, supistuksina ja kipuina. Minun pieni poikani oli poissa, minussa ei ollut mitään tuntemuksia Einon läsnäolosta. Minun sylini on ja oli täysin tyhjä. Ja sylini huusi vauvaa kaikilla kehon tuntemuksilla. Rintani vuosivat maitoa, mutta kukaan ei ollut sitä imemässä.

Olenko minä edes äiti? Esikoislapsen kuoleman myötä siitä ei tavallaan ole mitään konkreettista muistutusta. Niin kun sanoin, kun syli ja keho huutavat tyhjyyttään, eikä lapsesta ole jälkeäkään, on vaikea ymmärtää, että on pienen pojan äiti. Einon vaatteet ovat piilossa, tavarat kannettuina varastoihin. Vain olohuoneemme tikapuista roikkuvat Einon jalan- ja kädenjäljet ja kuva muistuttavat siitä, että lapsemme on ollut ja minä olen hänet synnyttänyt. Nyt lapseni on siinä, roikkuvassa kehyksessä, valokuvana. Se on ainut todiste siitä, että Eino on ollut ja kasvanut sisälläni, hän on minun poikani nyt, aina ja ikuisesti.

Nyt viisi kuukautta Einon syntymän jälkeen surumme on mieheni kanssa muuttunut enemmän samankaltaiseksi. Einon kaipuu on enemmän yhteistä, odotuksemme ovat musertuneet. Arki tuntuu turhalta, päivät kuluvat aivan kuin suorittaen elämää niin, ettei mikään kuitenkaan tunnu miltään. On ihan sama, mitä sitä yrittää keksiä, kaikki tuntuu turhalta. Meiltä puuttuu se tärkein, poikamme, joka antoi jo raskausaikanani kaiken merkityksen meidän elämälle ja määritti tulevaisuutemme. Tuntuu siltä, että nyt me vain elämme vailla mitään tarkoitusta, elämisen vuoksi.

Yhteinen tyhjyytemme on myös sitä, kun menemme Einon haudalle ja seisomme siinä nurmikon päällä. Siinä seistessään tietää sen, että poikamme nukkuu ikuista untaan jalkojemme alla. Hän on niin lähellä, mutta silti aivan liian kaukana. Joka kerta joudumme toivottamaan hyvää yötä johonkin tyhjyyteen, kertomaan kuinka rakastamme, vastausta vain emme tule koskaan saamaan. Joka kerta joudumme lähtemään haudalta tyhjin käsin, poikamme jää sinne, hän ei ole sylissämme suukoteltavana ja halailtavana ja huolehdittavana. On taas palattava kotiin, jossa kukaan ei itke eikä naura, ei kaipaa eikä ikävöi.

Tyhjyys on myös pelkkiä mielikuvia. Elämämme on muuttunut mielikuvitusmaailmaksi. Millainen Eino olisi juuri tänään? Miltä hän näyttäisi, kumpaa meistä hän muistuttaisi enemmän? Millaista arkemme olisi? Kuinka onnellisia olisimmekaan perheenä? Kuinka paljon Einoa voisimmekaan rakastaa, mitä kaikkea voisimme hänelle antaa ja tarjota? Kuinka puhki hänet hellisimme, kuinka pieni ja ihmeellinen silmäterämme hän olisikaan?

Viimeinen tuomio

Itsesyytökset olivat kamalia, en halunnut hyväksyä Einon kuolemaa minkään ulkopuolisen tekijän aiheuttamaksi, vaikka lääkärit ja kätilöt sanoivat meille saman tien, ettei syy ole meissä millään tavalla. Mistä hekään sen voisivat tietää, ennen kun jotain oikeasti selviää? Miten he pystyvät sanomaan niin, ennen kun Eino on edes syntynyt? Uskoin vakuutteluista huolimatta vahvasti siihen, että syy oli minussa. Koin epäonnistuneeni, koin aiheuttaneeni lapseni kuoleman jollain tavalla. Miksi en osannut aavistaa, että lapseni on kuolleena sisälläni? Miksi en osannut aavistaa, että juuri meille sattuu jotain tällaista? Mitä olin tehnyt väärin? Olisiko minun pitänyt vaatia käynnistystä jo aikaisemmin? Meidän olisi pitänyt ehtiä sairaalaan ajoissa, minun olisi pitänyt pystyä estämään Einon kuolema keinolla millä hyvänsä. Olinko tehnyt elämässäni jotain suurta vääryyttä ja nyt minulle kostettiin? Valitin aina ennen kaikesta turhasta ja keskityin turhiin murheisiin, tämänkö siitä sai palkaksi? Olinko satuttanut jotain ihmistä jotenkin ja nyt se osui omaan nilkkaan?

Tunnit ennen Einon syntymää olivat täynnä itsesyytöksiä. Odotimme kummatkin, että saisimme tietää, mitä oli tapahtunut. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta, saisimmeko kuolemaan edes mitään selkeää syytä koskaan. Se oli vielä epätodennäköisempää, että kuolinsyy selviäisi heti synnytyksen jälkeen. Meidän onni oli se, että saman tien synnytyksen jälkeen kätilö kertoi meille, että Einolla oli napanuora tiukasti henkseleillä jalan sekä kaulan ympäri. Kuolemansyy ei johtunut meistä mitenkään, syy oli täysin ulkopuolinen, meistä riippumaton. ”Teillä on käynyt maailman huonoin säkä” sanottiin monta kertaa. Varsinkin Heikki oli heti syyn kuultuaan todella huojentunut siitä, ettei mikään meissä voinut aiheuttaa Einon kuolemaa, ettei esimerkiksi kehoissamme ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi voinut olla syy tähän kaikkeen. Lisäksi ainakin päällisin puolin Eino näytti täysin normaalilta ja terveeltä vauvalta. Suostuimme joka tapauksessa siihen, että Einolle suoritettaisiin ruumiinavaus. Sitä kautta saisimme varmuuden siitä, että kuolinsyy todellakin olisi napanuorakomplikaatio, eikä mikään muu. Kesäkuun 17.päivään asti piti kuitenkin jaksaa niitä tuloksia odottaa.

Kaksi kuukautta tuntui silloin ikuisuudelta, koska itsesyytökseni ja jossitteluni eivät suinkaan loppuneet sairaalasta lähdettyämme, vaikka kaikki siellä sanoivatkin ettei mitään ollut tehtävissä. Olisi ollut ihan sama, olisinko huomannut liikkeiden loppumisen tai aavistanut jotain pahaa, sillä sairaalaan oli matkaakin yli 30 kilometriä ja Einon kuolema oli sekunneista kiinni. Miksi minun synnytykseni olisi käynnistetty, vaikka olisin sitä lauantaiaamuna jostain syystä aavistanut vaatia? Kaikkihan oli silloin hyvin. Launtaiaamuna Einolta otettu sydänkäyrä tarkistettiin sairaalassa vielä uudestaan useamman lääkärin toimesta ja kaikki muutkin lääkärit olisivat laittaneet minut silloin takaisin kotiin odottelemaan. Mitä jos sitten kuitenkin minut olisi otettu sairaalaan sisään käynnistystä varten, ei minua olisi koko aikaa missään tarkkailussa pidetty kuitenkaan. Mitä sitten, jos olisin sattunut juuri oikeaan aikaan sydänkäyrälle ja sykkeiden romahdus olisi huomattu? Kyllä hätäsektiokin kestää enemmän kuin sekunteja ja jos kuolema kerran oli sekunneista kiinni, kuka Einon olisi voinut pelastaa?

Vaikka minulla olikin järjenääni päässäni kaikkiin kysymyksiin, oli mahdotonta hyväksyä sitä tosiasiaa, etten mitenkään estää tai aavistaa Einon kuolemaa. Minun onnekseni sain helpottavan ja vapauttavan puhelun kätilöltämme noin kuukauden päästä Einon kuolemasta. Kävimme synnytystäni läpi puhelimitse ja kätilömme kertoi minulle vielä tarkasti sen, kuinka pahasti napanuora oli Einon ympärillä. Hän kertoi, että synnytykseni oli vaikea, koska Eino oli niin solmussa, että häntä oli vaikea saada ulos sisältäni. Einon napanuora oli henkseleillä jalkapöydän ympäri ja kehon kautta tiukasti kaulan ympärillä ja napanuoraa oli todella vaikea saada irti synnytyksen jälkeenkin. Eino tavallaan ”roikkui” omassa hirressään, potkien jalallaan kokoajan kaulan ympärillä olevaa solmua tiukemmalle. Viimeinen, kenties kova potku koitui Einon kohtaloksi. Näin ollen meistä kukaan ei asiaan voinut vaikuttaa, eikä myöskään Einoa mitenkään pelastaa. Puhelun jälkeen jäin vielä jahkaamaan asioita ja päätin pyytää kätilöltämme vielä sähköpostitse lausunnon, jonka voisin sitten kaivaa aina esiin, jos ajautuisin vielä syyttämään itseäni tapahtuneesta.

Hei Emmi!

Loppuraskaudessa sikiön liikkeet vähenevät aina paljon. Sikiö myös nukkuu välillä. Lisäksi, kun kunnolla supistaa, on vaikea tuntea liikkeitä, vaikka sikiö liikkuisikin. Mun mielestä et olisi mitenkään voinut ennaltaehkäistä tapahtumaa. Se, miten Einolla oli napanuora kiertynyt, on todella harvinaista ja kyse on tällöin sekunneista. Ole Emmi armollinen itsellesi, et olisi voinut tehdä mitään toisin.

Jaksamista!

Tämän puhelun ja viestin jälkeen annoin itselleni luvan olla syyttämättä itseäni tapahtuneesta. Hyväksyin sen, etten voinut Einoa pelastaa, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Sain mielenrauhan. Ja vaikka kuinka jatkaisin jossitteluani, mikään ei kuitenkaan toisi Einoa enää takaisin. Tietenkin tämä lausunto oli vain kätilön, ei vielä patologin lausunto ruumiinavauksen tuloksista. Ajattelin silti asian niin, että kätilömme oli ainut ihminen, joka todella näki Einon tilanteen ja synnytykseni. Halusimme silti totta kai vielä odotella lopullisia kuolinsyyn tuloksia, mutta mieleni oli huomattavasti rauhallisempi ja levollisempi.

Ruumiinavauksen tulokset oli määrä lukea meille äitiyspoliklinikan vastaanotolla, siellä samassa paikassa, mihin saavuimme huhtikuun 21.päivänä. Siellä missä elämämme teki täyskäännöksen ja muuttui lopullisesti, siellä missä koko elämämme tuntui päättyneen. En olisi halunnut mennä sinne, ajatuskin koko äitiyspoliklinikasta tuntui kamalalta. Yritin saada siirrettyä tuloksien julkistamisen johonkin toiseen paikkaan sairaalan sisällä, mutta siirto ei ollut mahdollinen. Meidän oli pakko kohdata tuo paikka uudestaan, ainakin vielä tämän kerran.

Viimein oli koittanut se päivä, joka vielä kaksi kuukautta sitten tuntui olevan mahdottoman pitkän ajan päässä. Sinä kesäkuun aurinkoisena tiistaipäivänä kaikki muistot huhtikuisesta saapumisestamme äitiyspoliklinikan vastaanotolle tulivat mieleemme yhtä kipeästi ja kirkkaina, tuntui siltä, kuin se päivä olisi ollut ihan äskettäin. Saavuimme TAYSin pihaan, sille samalle parkkipaikalle, johon jätimme auton silloin kun viimeksi saavuimme sairaalaan kipeiden ja säännöllisten supistuksieni takia synnyttämään, toivomaan ja odottamaan pientä ihmettämme saapuvaksi tähän maailmaan. Sairaalan pihalla käveli tulevia äitejä sairaalatakeissaan, niin kuin minäkin silloin. Minä kävelin kuollut vauva sisälläni, heidän vauvat todennäköisesti oli vielä ainakin elossa. Edessämme olivat ne samat ovet, joista viimeksi kuljimme toivoa, jännitystä ja odotusta täynnä. Eteemme avartui se sama pitkä käytävä, joka viime kerralla tuntui kipeiden supistusten ja hankaloituneen liikkumiseni takia ikuisuudelta. Nyt askeleeni tuntuivat vielä paljon raskaammilta ja matka pidemmältä, vaikka fyysinen rasitus ja kipu olivatkin tiessään. Toivo ja odotus olivat poissa, innostuneisuus ja onnen tunteet olivat vaihtuneet niin raskaaksi taakaksi, että sitä tuntui mahdottomalta kantaa käytävän päähän saakka.

Lopulta käytävän päässä odotti se sama luukku, johon piti ilmoittautua. Viimeksi kerroin luukulla olevani tulossa synnyttämään. Kerroin että supistukset olivat vihdoin muuttuneet monta tuntia kestäneisiin, viiden minuutin välein tuleviin sietämättömiin supistuksiin. Silloin minut ohjattiin luukulta oikealle, sydänkäyrälle ja ultrahuoneeseen kuulemaan silloinen tuomio Einon tilanteesta. Tällä kertaa istuin sille samalle tuolille, kaksi kuukautta myöhemmin siitä hetkestä, jossa olin kertonut saapuneeni synnyttämään. Nyt kerroin vastaanottovirkailijalle meidän saapuneen kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia pienen poikamme kuoleman johdosta. Meidät ohjattiin luukulta vasemmalle, kuulemaan tämänkertaista tuomiota poikamme kohtalosta. Tuomio oli sama, kuin silloin synnytyksen jälkeenkin: ”Einon kuolinsyy on selvä napanuorakomplikaatio, kukaan ei olisi voinut Einoa pelastaa, eikä mitään olisi voitu tehdä toisin. Muuten Eino oli täysin terve ja kaikilta ruumiinosiltaan normaali vauva. Eino ei kärsinyt, ei tuntenut kipua, kuolema oli nopea ja kivuton.” Tämä tuomio oli viimeinen, samalla myös sellainen, joka ei jättänyt kenenkään jossitteluille sijaa.

Lääkäri, teethän työtäsi täydestä sydämestäsi, teethän?

Viimeisen viiden kuukauden aikana olemme kohdanneet hoitohenkilökuntaa varmasti enemmän kuin koko tähän astisen elämämme aikana yhteensä. Meitä on hoitaneet lukuisat hoitajat (sairaan- ja terveydenhoitojat), kätilöt, mielenterveyshoitajat, psykologi sekä lukuisat lääkärit. Yhdestäkään hoitajasta eikä psykologista meillä kummallakaan ei ole ainuttakaan moitteen sanaa. He ovat jokaisessa tilanteessa kohdanneet meidät empaattisesti, ymmärtäväisesti, auttavaisesti, yksilöllisesti ja ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta lisäten.

Ikävä kyllä liian monesta meidän kohtaamistamme lääkäreistä on vaikea löytää näitä ylistyksen sanoja. Tekstissäni en yleistä lääkäreitä, puhun vain siitä, mitä me olemme kohdanneet. Joukkoon on mahtunut muutama ihmisläheinen ja ymmärtäväinen lääkäri, mutta ikävä kyllä nämä muutamat jäävät pahasti huonojen kokemusten varjoon. Näiden viiden kuukauden aikana olen kasvattanut aikamoisen kynnyksen astua enää lääkärin vastaanotolle. Ja kaikki nämä viisi kuukautta mielessäni on pyörinyt yksi kysymys ylitse muiden: Miksi lääkäreille ei laadita psykologisia eikä sosiaalisia testejä? Eikä mitään soveltuvuuskokeita? Miten lääkärit välttyvät niiltä, kun kaikilta muilta hoitoalan ihmisiltä kyseisiä taitoja ja testejä vaaditaan? Lisäksi mielessäni pyörii lukuisia kysymyksiä siitä, valitseeko joku ammatin rahan takia tai kokeeko hän asemansa ansiosta olevansa muiden ihmisten yläpuolella?

Jos ruudun toisella puolella on yksikin lääkäriksi lukeva tai jo lääkäriksi valmistunut, toivon tämän tekstin herättävän ajatuksia siitä, miten tärkeää on ihmisen kohtaaminen jokaisessa potilaskontaktissa, ennen kaikkea tämmöisissä suurissa kriiseissä ja traumatisoivissa tilanteissa. Tottakai tämän tarkoitus on puhutella kaikkia muitakin, miten vahingoittavaa se voi olla ihmisille, joka on ”kriittisessä henkisessä tilassa”, jos hänet kohdataan väliinpitämättömästi/loukkaavasti tai hänen tarpeensa jätetään huomioimatta?

Kun saavuimme sairaalaan ja sain kuulla nuo kuuluisat viimeiset sanat: ”olemme pahoillamme, mutta vauvan sykettä ei enää löydy, hän on valitettavasti kuollut.”, maailmani romahti. Oloni muuttui täysin turvattomaksi, pelokkaaksi ja olin täysin poissa tolaltani, shokissa. En kyennyt ymmärtämään, itkin ja huusin. Mitä olisin tarvinnut eniten? Turvaa. Ihan mitä vain se olisi ollut, mutta turvallisia ihmisiä ympärilleni, jotka rauhoittelevat ja kannattelevat. Mielestäni suurin virhe tehtiin jo siinä, kun lääkäri tuli ensimmäisen kerran luokseni ja yritti löytää Einon sydänääniä. Kai lääkärillä oli jo silloin aavistus, kun ääniä ei kuulunut, että jotain oli pielessä? Miksi minulle eniten turvaa tuova ihminen ja lapsemme toinen vanhemmista jätettiin käytävään ja sain kuulla yksin nuo sanat? Miksi mieheni tullessa huoneeseen minä huusin ja kerroin tilanteestamme, eikä lääkärit reagoineet mitenkään? Miksi he eivät astuneet niihin kannattelevien ihmisten saappaisiin, jotka heille siinä tilanteessa kuuluivat?

Ultraushuoneessa mieheni päästyä sisään totesin vain lääkärille, että me ollaan yritetty kuunnella itsekin välillä Einon sydänääniä. Tähän lääkäri sitten järkevästi totesi, että ”mitä te sellaista ootte menny tekemään? Ei ne siitä mahan läpi kuulu.” Oliko tuo kommentti aivan pakko sanoa silloin, kun lapsemme on kuolleena sisälläni ja olemme hädissämme ja tuskan murtamina. Luuliko lääkäri niiden sanojen jotenkin lohduttavan meitä vai aiheuttivatko sanat lisää syyllisyyttä ja tuskaa meihin vanhempiin? Kyllä aiheuttivat. Vaikka syy ei ollutkaan meissä eikä sydänäänien kuuntelussa, olimmehan me juuri olleet toissapäivänä sydänkäyrillä ja kaikki oli hyvin. Olinhan minä silti ilmaissut huoleni niiden kahden päivän aikana ja kysynyt oliko huoleeni aihetta? Mutta miksi lääkärin piti sanoa kyseiset sanat? Hänhän tiesi, ettemme me olisi mitenkään voinut pelastaa lastamme, eikä kukaan muukaan. Mitä sitten jos olemme joskus yrittäneet kuulla Einon sydänääniä, mistä me edes sitä voisimme tietää, kuuleeko niitä vai ei?

Toinen kohtaaminen oli edessä heti muutaman tunnin kuluttua synnytyssalissa. Sisään marssi anestesialääkäri, joka tuli laittamaan minulle epiduraalipuudutusta. Lääkäri oli valmiiksi maski naamallaan ja hän käveli suoraan selkäni taakse ja ainoat sanat, mitä häneltä selkäni takaa kuulin, tuli kuin apteekin hyllyltä ”Olen anestesialääkäri …., laitan sulle puudutuksen.” Onneksi kätilömme seisoi vieressäni kertomassa, mitä lääkäri tekee ja miten puudutus vaikuttaa minuun ja kertoi, koska minua pistetään. Kun piikki oli annettu, marssi lääkäri sanaakaan sanomatta pois huoneestamme. Varmistin hänen lähdettyään kätilöltämme, tietävätkö kaikki huoneeseen tulevat, mikä on tilanteemme. Vastaus oli kyllä. Miksi lääkäri ei sanonut mitään, miksi hän oli maski naamallaan eikä kohdannut meitä mitenkään eikä sanonut sanaakaan? Oliko se liikaa pyydetty? Olinhan täysin peloissani kaikesta siitä, mitä minulle tehtäisiin minäkin hetkenä ja kuka seuraavaksi tulisi taas huoneeseen maski naamallaan.

Kun synnytykseni oli ohi ja olin noin viisi minuuttia ennen lääkärin tuloa pidellyt sylissäni kuollutta poikaani, marssi sisään taas tuo sama kyseinen lääkäri, joka oli kertonut meille, kuinka lapsen sydänäänet eivät kuulu vatsan läpi. Tällä kertaa hän antoi lausunnon siitä, kuinka hän otti koepalat Einosta ja sitä ja tätä ja tota. Hän hädin tuskin katsoikaan meihin päin, luetteli vain asiansa ihan kuin olisi seinille jutellut. Sitten hänen taskussaan oleva puhelin alkoikin soida ja hän vastasi puheluun suunnilleen jo ennen, kun oli meidän asiamme loppuun saanut puhuttua. Puhuessaan jo puhelimeen hän lähti sanaakaan sanomatta huoneestamme pois. Tässä poistumisessa ei ollut kyse kiireestä, niin kuin ei missään muussakaan tapauksessa. Einon kuoleman yönä synnytyssairaala oli hiljainen, synnyttäjiä oli juuri sinä yönä todella vähän. Kaikilla olisi ollut aikaa kohdata meidät, kyse ei ollut kiireestä. Ja mielestäni meidän tapauksessa muutenkaan kiire ei olisi edes saanut mitenkään näkyä, vaikka sellaista olisikin ollut.

Sitten seuraavana aamuna marssi taas vuorollaan lääkäreitä huoneeseemme, kun olimme jo siirtyneet osastolle. Minulle he sanoivat, että voin kävellä ovesta ulos, kunhan omin jaloin selviydyn ulos sairaalasta. Sen jälkeen jäimme kahden ja hetken päästä kätilö tuli taas kertomaan enemmän. Kun oloni oli turvaton ja hädin tuskin olin edes tässä maailmassa, mitä sanat minussa herättivät? Saanko minä jo muka nyt lähteä, kahden tunnin päästä synnytyssalista tultuani? Miten niin saan lähteä sitten kun kävelen, olenhan kävellyt kokoajan? Ja sitten se, miten he kohtelivat miestäni. Miltä se mahtoi tuntua, kun suurimman hädän hetkellä hänelle ei osoitettu minkäänlaisia pahoitteluja eikä osanottoja lapsemme kuoleman johdosta? Ymmärsivätkö he millainen merkitys sillä oli miehelleni, kun hädän keskellä hänet blokattiin kokonaan ulkopuoliseksi tapahtuneesta?

Nämä kaikki kohtaamiset tapahtuivat yhden vuorokauden sisällä, siinä hetkessä kun olimme elämämme käännekohdassa, juostako kotiin tappamaan itsensä vai miten elämä tästä voisi jatkua? Eivätkä kohtaamiset todellakaan ole vain sairaalassaoloaikaamme rajoittuneet. Ehkä kuitenkin pahin pohjanoteeraus on ollut se, kun kesällä hakeuduin lääkäriin pyytämään apua, kun minulla oli seitsemän viikon tauko psykologiltani kesälomien pyörimisen takia. Olin kärvistellyt kotona jo neljä viikkoa ahdistukseni kanssa ja menin pyytämään lähetettä mielenterveyskeskukseen tai johonkin, missä joku voisi minua auttaa. Seuraavaan psykologin aikaan kun oli vielä kolme viikkoa. Tuntui siltä, etten jaksaisi odottaa enää kolmea viikkoa, tarvitsin apua. No vastassani ollut lääkäri sitten totesi minulle näin: ”Ei kesällä mitään apua saa, oottelet nyt kolme viikkoo vaan ja kontrolloidaan sitten kuukauden päästä sun tilannetta, jos tarviit jotain lähetettä.” Olin viimeisillä voimillani ITSE hakeutunut pyytämään apua ja minut tyrmättiin ja ahdistustani vähäteltiin. Miksi lääkäri otti sen riskin, että olisin vienyt itseltäni hengen seuraavana päivänä, kun hän ei viitsinyt ottaa minua tosissaan. No onneksihan olin sitten ”reipas” ja oma-aloitteinen ja soitin hoitajalle ja valitin tapahtuneesta. Seuraavana päivänä minulla oli lähete ammattiapuun, johon koko kesänä ei pitänyt päästä. Onneksi kyseinen lääkäri oli väärässä, mutta kuitenkin edes kysymättä keneltäkään hän oli jo varma siitä, etten minä mitään apua saa ja tuskin edes tarvitsenkaan.

Nämä kaikki ovat vain lukuisia esimerkkejä tästä kuluneesta viidestä kuukaudesta. On surullista, että nämä kaikki tapahtumat koskettavat vain yhtä ammattiryhmää. En kyseenalaista meitä hoitaneiden lääkärien ammattitaitoa fyysisen puolen osalta, mitään hoitovirheitä ei kohdallani ole ollut ja synnytystä koskevat päätökset ja meille määrätyt lääkkeet ovat aina osuneet oikeaan. Mutta heidän ihmissuhdetaitojaan ja ihmisen yksilöllisyyttä kunnioittavaa kohtaamista todellakin kyseenalaistan hyvin voimakkaasti. Minulle ainakin hoitajakoulussa painotettiin aina sitä, miten tärkeää ihmisen kohtaaminen on jokaisessa asiakaskontaktissa. Kuinka ihminen tulee aina kohdata häntä ja hänen tarpeitaan kunnioittaen ja jokaisessa tilanteessa ne huomioon ottaen. Oli tilanne mikä tahansa, aina asiakas on ehdoton ykkönen ja hänen parhaansa. Miksi nämä kyseiset arvot eivät tunnu pätevän lääkäreillä? Eivät ainakaan meitä hoitaneilla.

Tekstini koko sanoma on se, että joskus henkisen puolen ja ihmisen kohtaamattomuus empaattisesti ja ymmärtäväisesti voi jättää paljon syvemmän haavan ihmiseen, kuin vaikka yksi pieleen mennyt leikkaus, joka voidaan jälkeenpäin korjata. Millainen merkitys niin sanoilla, kuin sanomatta jättämisillä voi olla niin hyvässä kuin pahassakin? En ikinä unohda yhdenkään lääkärin naamaa, eikä hän pysty koskaan sanojaan takaisin vetämään. Ikävä kyllä tällaisissa traumaattisissa kokemuksissa ihminen muistaa kaikki ne ikävät sanat, ilmeet ja tunteettoman kohtelun. Hän muistaa ne ikuisesti, loppuelämänsä ajan ja niitä haavoja on vaikeaa jälkeenpäin paikata. Toivon koko sydämestäni, ettei kukaan lääkäri tai kukaan muukaan ihmisten parissa työskentelevä valitse koskaan ammattiaan vääristä syistä, koska sillä voi aiheuttaa luvattoman paljon vahinkoa. Jokainen meistä on ihmisiä, erehtyväisiä ja tekee virheitä, mutta meidän kohdallamme niitä on sattunut aivan liian monta. Toivottavasti tämän tekstiin jälkeen löytyy enemmän opikseen ottavia, kuin mielensä pahoittajia.

Mitä isyys on?

Elämäntarkoituksia on monenlaisia ja ne ovat kaikille henkilökohtaisia. Minulle elämäntarkoituksia on kaksi: elää onnellisesti oma elämä ja tuottaa uutta elämää.  Yhdistettynä minun elämäntarkoitukseni on elää onnellisesti isänä. Tällä hetkellä ajatus elämäntarkoituksesta tuntuu mahdottomalta, koska jos elämäntarkoituksen yhtälöstä poistaa toisen, ei toisella ole merkitystä. Miksi iloitsisin siitä, että minulla on maailman paras tuleva puoliso, pian unelma-ammatti, kiva asunto ja auto sekä hyvät suhteet perheenjäseniin ja läheisiin kun meillä ei ole elävää lasta.

Oikeastaan vasta Einon kuoleman jälkeen olen miettinyt sitä, mistä kaikesta olen jäänytkään paitsi. Einon odotusaika meni oikeastaan Einon ja Emmin terveyteen keskittyen, etten ikinä ehtinyt edes isyyttäni pohtia. Isyys on iso juttu ja käsittää valtavasti asioita. Siihen ei synnytä, vaan siinä kehittyy lapsen kasvaessa. Olisin varmasti ollut maailman paras isä, niinhän kaikki ovat. Olisin antanut Einolle kaiken, en ehkä materiaa, mutta rakkauden. Nyt en voi antaa hänelle kuin kynttilän pimenevässä syysillassa ja rakkautta ilman vastakaikua. Kun katselen ja tarkastelen muita isiä ympärilläni, omaksun kaikilta jotakin. Jonkun toimia moitin, jonkun kehun, jonkun tavoista otan opikseni ja jonkun en. Omalta isältäni olisin ainakin ottanut mallia auktoriteetista. Ei pelkoa, ei huutoa, vaan äärimmäistä kunnioitusta.

Tuntuu vain niin käsittämättömän turhauttavalta tuntea olevansa hyvä jossakin, jota ei pääse nyt kokemaan. Miltä tuntuisi kuulla lapsensa ensimmäiset sanat, nähdä hänen ottavan ensimmäiset askeleensa ja niin edelleen. Miltä tuntuisi olla pojastaan ylpeä? Miltä tuntuisi lapsen ensimmäinen koulupäivä tai jalkapalloharjoitukset? Miltä tuntuisi viedä Eino Tehtikselle katsomaan kummisedän peliä? Entä miltä tuntuisi saada hänet kiinni ensimmäisen kerran kiinni pahanteosta? Skenaarioita on loputtomia ja arvata voi ainakin yhtä monta kertaa. Tuntuu pahalta ajatella minkälaista elämä olisi nyt tai vuoden päästä. Vielä pahemmalta tuntuu se, kun Eino on esikoislapsi ja aikaisempaa kokemusta lapsenkasvattamisesta ei ole.

Joskus pieniä lapsia kohdatessa esimerkiksi kaupassa, tuntuu kuin sisäinen isäni heräisi. Tekisi mieli sanoa tai tehdä jotain, jos vaikka kuulen lapsen itkevän. Kuitenkin havahdun nopeasti, sillä millä kokemuksella minä sanoisin kenellekään yhtään mitään? Tai miksi edes puuttuisin muiden lasten kasvatukseen? Ei se ole muiden vanhempien tehtävä, mutta joskus aukko omassa perheessä saa muiden vanhempien toimet ärsyttämään.

Isyyttä olen pohtinut siltäkin kannalta, että mitä muut siltä odottavat. Koen itse, että ulkopuolinen maailma on asettanut isyyden ja äitiyden täysin eriarvoiseen asemaan. Sanotaan, että miehet kestävät, eivät puhu, eivät itke, ovat vahvempia tai, että isien suru olisi jotenkin pienempi. Itse olen tästä eri mieltä. Isän suru ei ole pienempi, se on erilainen. En ole kantanut Einoa sisälläni, mutta yhtä paljon hän on minun poika kuin Emminkin. Onneksi meidän perheessä me olemme tasa-arvoisia. Jos toinen suree, toinen lohduttaa. Tulisi kivinen tie, jos jompi kumpi joutuisi olemaan aina se lohduttava olkapää eikä itse saisi ikinä tilaa surra.

Joskus tuntuu siltä, kuin minulla ei olisi oikeutta olla yhtä surullinen tai sureva kuin Emmi muualla kuin kotona. Jo pelkästään se, että minulla oli oikeus jopa kolmen viikon isyyslomaan tuntuu jotenkin säälittävältä. Viime vuonna minulla ei olisi ollut oikeutta siihenkään, vaan käytännössä minun olisi pitänyt olla työkykyinen seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Onneksi Käpy Ry on tehnyt ja tekee kokoajan arvokasta työtä lapsikuolemaperheiden vanhempien asemien tasa-arvoistamiseksi. Olen sitä mieltä, että isyys- ja äitiyslomien pituuksien eriarvoisuus ajaa miehet nopeasti töihin ja se jättää surun käsittelyn isiltä vajaaksi. Siksi pakon sanelemana miehet tai isät nähdään vääristetysti jotenkin vahvempina. Koen jonkinlaista katkeruutta ja kateutta Emmiä kohtaan sitä, että hänet koetaan jotenkin etuoikeutetuksi tässä tilanteessa. Välillä tuntuu, kuin olisin joku, joka suree muilta piilossa ja salaa tässä taustalla.

Sukupuoli ei tee ihmisestä heikompaa tai vahvempaa, vaan persoona ja aikaisemmat kokemukset elämästä. Itse en olisi mennyt Einon kuoleman jälkeen neljän kuukauden kuluttua töihin, jos en olisi kokenut sitä pakoksi. En myöskään kävisi siellä, jos en pystyisi. Se, että minä käyn töissä ei tee minusta vahvempaa tai se, että en kirjoita tätä blogia yhtä paljon kuin Emmi, ei tee minusta vähemmän rikkinäistä.  Käyn lisäksi harvemmin psykologilla, en juttele joka viikko puoltatoista tuntia tukihenkilömme kanssa, enkä vaadi jokapäiväistä juttutuokiota jonkun läheisen kanssa, vaan käsittelen asioita tosi paljon hiljaa itsekseni. Sekään ei tee minusta vähemmän surevaa tai että olisin surun kanssa jotenkin pidemmällä. Minä nyt van toimin näin ja Emmi toimii noin.

Einon kuoleman jälkeen minä järjestelin Einon tavarat makuuhuoneestamme kaappeihin ja varastoihin, Emmi ei niihin pystynyt osallistumaan. Minä taas koin, että se on osa surutyötäni ja auttaa minua eteenpäin. Emmi ei suostu tulemaan alavarastoomme, koska siellä on Einon vaunut ja turvakaukalo, minua ne eivät siellä häiritse. Myöskään ylävarastoon Emmi ei astu, koska ovella tulee vastaan Einon pinnasänky. Ne ovat vain asioita, joissa toimimme eri tavalla, mutta ei tee meistä mitenkään eriarvoisia. Minua ei myöskään ahdista muut vauvat, äidit tai odottavat äidit. Totta kai ne aina herättävät ikäviä ajatuksia, mutta osaan jollakin tavalla erottaa muiden elämät meidän elämästä. Muilla on eläviä lapsia, meillä ei. Paskaa, mutta totta. Se, että minä en tunne vihaa tai katkeruutta muita perheitä kohtaan ei tee surustani vähempiarvoista.

Muita ihmisiä kohdatessa olen niin ikään kokenut suoraa eriarvoisuutta. Heti sairaalassa Einon kuoleman jälkeen lääkärit astelivat naistentautien osaston huoneeseemme, halasivat Emmiä kyynel silmässä ja osoittivat syvät osanottonsa. Minua he kättelivät tuttavallisesti ja kertoivat olevansa lääkäreitä. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin se, ettei minulla olisi samanlaista oikeutta kärsiä lapseni kuolemasta kuin äidillä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta siltä se vain tuntuu.

Nuo kyseiset lääkärit eivät ole ainoita, jotka ovat kohdanneet meidät eriarvoisina. Toisaalta ymmärrän sen, jos ihmiset ovat Emmin tuttavia eikä minun, mutta isossa kuvassa surumme on kuitenkin yhteinen. Ei mistään pariskunnastakaan onnitella vain toista naimisiinmenosta tai lapsensaannista. Kun Emmin suru huomioidaan, mutta minun ei, tuntuu siltä, kuin minun suruni olisi pienempi tai sitä olisi jotenkin syytä väheksyä. Ikävä kyllä muistan kaikkien ihmisten kasvot, jotka ovat tahtomattaan lytänneet suruani. Asia on vaikea, enkä voi tietää miltä meidän kohtaaminen yllättäen tuntuu, joten en kanna siitä ihmisille kaunaa, mutta muistan ne todennäköisesti ikuisesti.