Joskus kuvat kertoo enemmän kun tuhat sanaa

Kuvat kirjasta Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta (www.maailmamustavalkoinen.blogspot.fi)

Oo siellä jossain mun

Aukaisen silmäni ja luodessani katseeni ikkunasta ulos, aurinko paistaa. Avaan sälekaihtimet ja katson tarkemmin. Aamu sarastaa yhtä kirkkaana, kuin silloin tasan puoli vuotta sittenkin. Puissa ei ole lehtiä, en muista oliko silloinkaan, ei kai ainakaan paljoa. Silti tuntuu siltä, että tänään kaikki ulkona muistuttaa siitä päivästä. Silloin puoli vuotta sitten herättyäni olin täynnä jännitystä ja iloa. Onnen tunnetta siitä, kun tiesin, että syntymäsi oli aivan ovella. Olin täynnä odotusta, kuvitelmia siitä, millaiseksi elämä muuttuisi. Ehkä jo tänä iltana saisin sinut syliini, muutaman päivän päästä jo kotiin. Saisimme vihdoin sen elämän, mitä aina halusimme.

Tänään, lokakuun 22.päivänä kaikki on kuitenkin toisin. Ilma on kylmempi ja koleampi, aurinko ei lämmitä samalla tavalla kuin silloin. Silloin luonto oli heräämässä henkiin, nyt se on vaipumassa talviunille. Olo on tyhjä ja kaipaus on järjetön. Onni ja odotus ovat vaihtuneet suruksi. Mikään muu äidin olossa ei ole samanlaista, kuin silloin puoli vuotta sitten paitsi se, että edelleen mietin, millaista meidän elämä olisi. Millainen olisit tänään, puolivuotiaana? Millaista meidän elämä nyt olisi, jos olisimme saaneet sinut tänne? Kaipaus on niin kova, tuntuu kuin minut revittäisiin kappaleiksi. Äidillä on vain niin, niin kova ikävä sinua rakkain. Ikävä on niin kova, etten pysty sitä sanoiksi pukemaan kenellekään.

En voi antaa tunteilleni vielä liikaa valtaa. Tiedän, että puoli 11 pitää olla psykologin vastaanotolla, minun on selviydyttävä sinne asti. Taas kerran menen siihen neuvolan viereen ja taas se sama ajatus päässäni, että minun pitäisi oikeasti jatkaa matkaani sinne yläkertaan, eikä jäädä tähän puoleen väliin. Minun ja meidän paikka olisi neuvola, johon veisin sinua rakkaani. Minulle ei kuitenkaan ole annettu vaihtoehtoja. Pääsen huoneeseen ja psykologini ottaa minut halaten vastaan ja aloittaa keskustelun: "tänään onkin rankka päivä." Psykologille yritän parhaani kuvailla ja kertoa ikävääni ja pukea tuskaani sanoiksi. Vihdoin voin antaa kaiken tulla sisältäni ulos. Hän onneksi ymmärtää, kuuntelee ja uskaltaa ottaa vastaan. Yhdessä mietimme millaista elämä on nyt ilman sinua. Pohdimme, kuinka musertavaa lapsen menetys onkaan. Tapahtuu se sitten lapsen ollessa 20-vuotias tai lapsen ollessa vastasyntynyt, niin aina se on yhtä musertavaa. Mikään kun ei koskaan voi sitä menetettyä lasta korvata. Tyhjyys, minkä lapsen kuolema jättää, on valtava.

Lähtiessäni psykologin huoneesta taas kerran yksi äiti vaunujensa kanssa pakkaa yläkerrassa tavaroitaan. Luon katseeni hetkeksi sinne ja käännän taas pääni äkkiä pois, sattuu. Miksi minä ja sinä emme ole siinä? Miksi sinun vaunusi on kotona varastossa ja sinä olet siellä jossain? Minä puolestaan lähden kyyneleet silmissäni yksin kotiin, ilman sinua. Matkalla kotiin mietin, miten tästäkin päivästä taas selviän. Alan kirjoittamaan sinulle tätä kirjettä.

Kirjoittaessani postiluukku kolahtaa, kirjekuoressa on lääkärin kirjoitus äidin tilanteesta. Sieltä kirjoituksesta löytyy mm. tällaisia otteita: ”Viimeinen kuukausi on ollut potilaalle hyvin raskas, koki olleensa syvällä omassa surussaan ja menetys jotenkin konkretisoitui tänä aikana. Aiemmin yritti vain selvitä päivästä toiseen. Kokee, että mikään ei huvita, ei haluaisi jatkaa eteenpäin. Kokee, että nyt lapsen kuoleman jälkeen kaikki pitäisi rakentaa täysin uudestaan.”

Taas ajatukset saavat vallan. Tänään haluaisin olla taas siellä jossain, jossain sinun kanssasi. Haluaisin olla sinun lähelläsi, niin lähellä kun ikinä vaan pystyisin. Haluaisin halata sinua, suukottaa, pitää sylissä. Haluaisin osoittaa ja antaa sen kaiken rakkauden, mikä minulla on sinua kohtaan. En haluaisi olla yksin täällä ilman sinua. En haluaisi ikävöidä ja surra. En haluaisi tyytyä tähän.

Millainen mahtaisitkaan tänään olla? Olisiko sinulla paksu, ruskea ja kihara tukka? Siniset vai vihreät silmät? Kummalta näyttäisit enemmän, äidiltä vai iskältä? Joko menisit kovasti eteenpäin? Ainakin yrittäisit. Kierisit ja pyörisit puolelta toiselle. Nauraisit, itkisit, hymyilisit, pitäisit äitiä kädestä. Olisit jo iso poika. Kasvaisit silmissämme joka päivä, kehittyisit, vahvistuisit päivä päivältä vankemmaksi ja voimakkaammaksi.

Puhelimeni soi. Eräs läheisemme soittaa ja toivottaa hyvää nimipäivää. Kerään ajatukseni ja ihmettelen, että mitä ihmeen nimipäivää, kunnes tajuan. Ainiin, se tarkoitti toisen nimeni nimipäivää. En jaksa puhua, ei nimipäivät ole tällä hetkellä ensimmäisenä mielessä. En jaksa edes kertoa mikä päivä tänään on, mietin vain ovatko muut jo unohtaneet sinut ja syntymäpäiväsi. Onneksi äidin ystävä soittaa saman tien perään ja kysyy, miten jaksan. Ja toinen ystävä on lähettänyt jo aamupäivällä jaksamisia tähän päivään. Tajuan siinä samassa, etteivät ainakaan kaikki ole tätä päivää unohtaneet. Kyllä muutkin ikävöivät ja surevat. Ja onneksi ystävät huolehtivat äidistä.

Jään odottamaan iskää kotiin. Kohta se tulee töistä. Sitten kotona on ainakin joku, joka ymmärtää ja joka suree ja kaipaa sinua yhtä paljon kuin äitikin. Ja iskän tultua kotiin voimme lähteä haudallesi. Tänäänkin äidin ja iskän on vain tyydyttävä siihen, tyydyttävä kohtaloon. Käymme laskemassa kynttilän, koskettamassa hautakiveäsi. Katselemassa ylös taivaisiin, toivoen, että sinulla rakkain on siellä jossain hyvä olla. Toivoen, että sinulla on kaikki hyvin. Toivoen, että joskus vielä kohtaisimme. Sen voin siellä haudalla kertoa, voin puhua sinulle, mutta kuuletko minua? Kuuletko sen kaiken kaipuun ja tiedätkö sen rakkauden määrän?

”Tekee niin pahaa, Emmistä oikein näki kuinka se hehkui onnea ja odotti niin kovasti Einon syntymää. Mutta ainakin se lohduttaa, että Eino sai elää varmasti 9 kuukautta niin rakastettuna ja toivottuna, että Einon lyhyt elämä oli pelkkää onnea täynnä.” Yritän lohduttaa itseäni näillä sanoilla, jotka ystäväni äiti oli sanonut. Oliko se kulta näin? Olitko onnellinen sen lyhyen elämäsi ajan? Oliko sinun hyvä olla? Kaikkensa äiti ja iskä ainakin yritti. Ja sen voin sinulle rakkain ikuisesti luvata, että yli kaiken toivottu ja rakastettu sinä ainakin olit, kaikki ne hetket, mitkä me saimme kanssasi viettää. Ja rakastettu olet tästä eteenpäinkin, rakkautemme sinua kohtaan ei kuole koskaan, se on ja pysyy, nyt ja ikuisesti. Ja lopulta me toivottavasti vielä viimein kohdataan.

Ps. Eilen äiti näki talitintin parvekkeella. Se lensi sinne aina vain uudestaan. Se katseli moneen kertaan keittiön ikkunasta, tarkisti useaan otteeseen näkyykö siellä ketään. Se lensi aina vain takaisin. Olitko se sinä rakkain? Kävitkö katsomassa onko täällä kaikki hyvin? Kävitkö lohduttamassa äitiä ja iskää?

Onko tämä oikeasti minun elämääni?

Alussa ajattelin, että kirjoittaisin tätä blogia aikajärjestyksessä. Se olikin tarkoitukseni, mutta enää en siihen pysty. Siksi olen alkanut kokoamaan blogiini ajatuksia vähän sieltä ja täältä, pukemaan sanoiksi kaikkia niitä tunteita, joita käyn ja olen käynyt läpi päässäni koko tämän kohta viimeisen puoli vuotta. Syy tähän on se, että muistijälkeni ovat sumentuneet alkuajoista niin pahasti, etten pysty tällä hetkellä kirjoittamaan elämästäni mitään sen suurempia kokonaisuuksia, koska en yksinkertaisesti muista muuta kuin pelkkiä ympäripyöreitä asioita sieltä täältä. Lähes kaikki tapahtuneet asiat ovat alkaneet tuntumaan täysin epätodellisilta, en usko, että elämä jota tällä hetkellä elän ja olen elänyt kohta puoli vuotta, on oikeasti minun omaa elämääni, osa omaa tarinaani. Nyt alan ymmärtämään sen, kun ihmiset sanovat että ”koko ensimmäinen vuosi surussa meni pelkässä sumussa” tai muuta vastaavaa.

Ensimmäisestä kuukaudesta en edelleenkään pysty kertomaan mitään muuta kuin sen, että muistan vain heränneeni päiviin ja itkeneeni sohvan nurkassa toivoen omaa kuolemaani. Mitään muuta kokonaista muistikuvaa minulla ei niistä ajoista ole. Voisin pistää paperille vain pelkkiä yksittäisiä asioita, kuten: itkin, halusin kuolla, meillä oli hautajaiset, kävin psykologilla, meillä kävi vieraita, nukuin, katsottiin jääkiekon ja jalkapallon MM- kisojen kaikki pelit, söin ehkä kerran kahdeksassa tunnissa, laihduin jne…

Kesästä osaan kertoa sen verran, että itkettiin, nukuttiin, syötiin harvoin, siivosin, urheiltiin, katsottiin urheilua, näimme läheisiä, vihasin aurinkoa ja kauniita päiviä jne… Sitten muistan sen, kun esimerkiksi heinäkuussa olimme Kuopiossa kylpylässä, kun saimme Heikin ystäviltä 500€:n lahjakortin, jolla saimme valita itsellemme jotain mielekästä tekemistä. Valitsimme kylpyläloman sunnuntaista keskiviikkoon rauhallisessa paikassa. Tai niin me kuvittelimme, totuus oli kuitenkin toisenlainen. Kylpylä oli täynnä kesälomalaisia, lapsiperheitä ja myös muutamia pieniä vauvojakin oli mukaan mahtunut. Emme pystyneet olemaan kylpylässä kun tiistaihin asti, jonka jälkeen ajoimme melkein yötä vasten pois, kun ahdistus kävi liian suureksi. Reissu ei ehkä vastannut ihan tarkoitusta siitä, että saisimme jotain mielekästä tekemistä ja rauhallisen paikan, jossa voisi olla rauhassa tuntemattomien ihmisten keskellä ja saada vähän muutakin ajateltavaa.

Nyt kun mietin noita aikoja, tuota heinäkuun loppua, en voi uskoa todeksi, että edes kävimme koko Kuopiossa tai että koko kesää olisi ollutkaan. Näin pari viikkoa sitten televisiossa kuvaa Kuopiosta, samoista paikoista, joissa itse olimme. Ajatus siitä, että olemme käyneet samoissa paikoissa muutama kuukausi sitten, tuntuu täysin epätodelliselta. Muistan kyllä että olimme siellä, mutta suru on peittänyt allensa ne hataratkin muistikuvat. Ainut asia, mikä minulla pysyy varmasti aina kirkkaana mielessäni siitä kylpylälomasta on se tunne, kuinka ahdistunut sielläkin olin. Kaikki hetket mietin haluavani kotiin. Mietin missä meidän lapsi oli? Miksei se ollut meidän ihana yhteinen kesälomareissu? Miksi meillä ei voinut olla sitä samaa tunnetta, kun muilla perheillä jotka viettivät onnellisen näköisinä yhteistä perheenkeskeistä aikaa? Kaikki ympärillä muistutti siitä, millainen kesä meidänkin piti saada.

Näin käy lähes kaikkien asioiden kanssa mitä yritän miettiä. Muistan tapahtumat, tekemiset ja menemiset jotenkin, muistan aina vähän jotakin. Varsinkin sellaiset asiat, jos olemme olleet kotoa poissa vaikka pari päivää, niin tiedän kyllä missä olemme ne päivät viettäneet. Mutta kokonaisuudessaan tapahtumat ovat niin sumuisia, etten osaa kertoa niistä välttämättä enempää kuin pelkän tunteen, mitä olen missä milloinkin tuntenut. Ja tunne on oikeastaan aina sama, kamala kaipuu ja tuska, viha ja katkeruus siitä, miksi muut saa sellaisen elämän, mitä me ei saatu ja niin edelleen.

Pahin asia, mikä minua vaivaa on edelleen on kuitenkin se, etten edelleenkään pysty tajuamaan tätä kaikkea. Kävikö meille todella näin? Kun trauma on tarpeeksi vaikea, se muuttuu epätodelliseksi. Aivot suojelevat mieltä liialta kuormalta. En voi käsittää, että olen synnyttänyt kuolleen lapseni. Koko muuttunut elämäni muistuttaa siitä joka päivä, tämä jokapäiväinen tuska ja sairas kaipuu sisälläni, mutta edelleenkin voin kuvitella olevani vain kuka tahansa ulkopuolinen ihminen siinä synnytyssalin ovella katselemassa, kun joku synnyttää kuollutta lastaan. En voi ymmärtää, että se synnyttäjä olenkin minä. Koko tilanteessa ei tunnu olevan mitään todellista. Haudallakin seistessäni kysyn usein että ”Onko tuolla todella minun lapseni, olenko minä ihan oikeasti synnyttänyt hänet? Onko minun lapseni ihan oikeasti kuollut?”

Haluaisin tajuta, että tämä kaikki on oikeasti täyttä totta eikä vain pahaa unta tai kuvitelmaa. Siksi aionkin alkaa työstämään asiaa psykologini kanssa, jotta Einon kuolema tulisi osaksi minua. Jonkinlaisen terapian avulla se on mahdollista. Jos normaalisti elämänkaareni on sellainen, että tollon ja tollon synnyin, sitten menin kouluun, sitten menin töihin, sitten tapasin Heikin jne, niin nyt en pysty laittamaan Einon kuolemaa sille aikajanalle. Se tuntuu niin epätodelliselta ja liian pahalta asialta ollakseen totta. Haluan, että asia konkretisoituu minulle ja tajuan tämän kaiken olevan minun elämääni, haluan ymmärtää, että kuollut lapseni makaa oikeasti siellä haudassa.

Haluan ymmärtää, etteivät asiat palaa enää ikinä ennalleen. Haluan ymmärtää, että tuo kuva tuossa edessäni on oikeasti minun oma poikani. Haluan ymmärtää, että olen oikeasti äiti. Ehkä muistijälkeni vielä palaavat, kun mieleni on valmis ottamaan kaiken tapahtuneen vastaan. Ja onneksi sitä varten on ammattilaiset, että voin jonain päivänä asettaa Einon kuoleman osaksi elämääni, omaa elämänkaartani. Siinä kaikessa kauheudessaan, mitä se sitten ikinä onkin, kun kaiken tulen ymmärtämään.

En voi loppuelämääni kuvitella olevani vain pelkkä katsoja elokuvateatterin penkissä peläten pari tuntia sitä kauhufilmiä, mutta päästyäni ulos salista tajuten sen olleen vain pelkkää elokuvaa, pelkkää fiktiota. Sillä minun elämässäni asia eivät mene niin, vaikka sitä kuinka haluaisin. Minä elän ja hengitän oman kauhuelokuvani päähenkilönä joka sekunti ja tämä tarina on elämän mittainen matka, jota minut vasten tahtoani laitettiin rämpimään.

”Suru on kokoajan tässä. Se ei katoa, se ei vähene.Siitä ei voi ottaa taukoa keskittymällä muihin asioihin. Vertaisäidin sanoin: Suru on kuin raskas reppu selässä, joka painaa toisena hetkenä enemmän, toisena hieman vähemmän. Mutta sen paino selässä tuntuu silti ihan jokaisella askeleella, niin ettei sekunniksikaan voi unohtaa.”

                                                       (lainaus Kävyn lehdestä)

Selviytymiskeinoni

Minulle luontaisin tapa käsitellä vaikeita asioita on aina ollut puhuminen. Jos en ole jotain asiaa saanut sanotuksi, olen sen sitten kirjoittanut. Myös Einon kuolemaan liittyvissä asioissa puhuminen on toiminut ainoana ja parhaana lääkkeenä minulle. Ja tietysti lisäksi tämä kirjoittaminen ja tunteiden purkaminen ”paperille” helpottaa aina hetkellisesti oloani. Heti Einon kuoltua meille määrättiin rauhoittavia lääkkeitä, joita silloin alussa oli tarkoitus ottaa kolme kertaa päivässä. Emme kuitenkaan ole syöneet niitä muussa tarkoituksessa kun ainoastaan nukkumaan mennessä. Ne antavat unta ja rentouttavat sekä tekevät olon väsyneeksi. Siihen tarkoitukseen käytän niitä edelleen, mieheni käyttää tarvittaessa.

Päätös lääkkeiden käyttämättömyyteen on syntynyt kuin itsestään. Hautajaisten aamuna minulla kävi mielessä, että ottaisin rauhoittavan lääkkeen niitä varten, kun vapisin ja tärisin paniikista ja pelosta. Lisäksi silloin kun minua ahdistaa todella paljon ja kuristaa, mietin ottaisinko lääkkeen. Noissa hetkissä olen kuitenkin joka kerta yrittänyt ensin olla ilman lääkettä ja olen myös pystynyt siihen. Jotenkin olen ajatellut asian niin, että haluan ja yritän kestää ja käsitellä kaikki tunteeni ”selvin päin”. Haluan itkeä silloin kun itkettää, haluan huutaa silloin kun vihaan elämääni, haluan tuntea jokaisen tunteen niin voimakkaana, kuin se tunne sisältäni tulee. Tähän mennessä olen jokaisen tunteeni kestänyt, niin raastavina ja voimakkaina kuin ne useimmiten tulevatkin. Ja haluan korostaa sitä, että tähän mennessä asia on näin, huomisesta kun en ikinä tiedä selviänkö enää silloin. Minulla ei myöskään ole mitään lääkkeitä vastaan, mutta minulle näin on ollut parempi.

Ilman suurta tukiverkostoamme en kuitenkaan selviäisi varmasti edelleenkään päivistä ilman lääkitystä. Ja siihen etten ainakaan vielä ole tarvinnut mielialalääkkeitä on varmasti vaikuttanut myös se, että minun oma aktiivisuuteni ja toimintakykyni on säilynyt alusta lähtien suhteellisen hyvänä. Olen aktiivisesti hakenut, halunnut ja suorastaan janonnut kaikenlaista apua, mitä meille on tarjottu. Tai jos apua ei ole tarjottu, olen sitä vaatinut. Tein päätöksen ammattiavun hausta jo sairaalassa heti Einon kuoltua. Päätin myös, että kaikki apu, mikä meille tultaisiin tarjoamaan, sen ottaisimme avosylin vastaan. Onneksi mieheni oli samaa mieltä kanssani. Normaalisti tällaisissa tapauksissa asiat menevät niin, että sairaalasta otetaan yhteyttä oman kunnan kriisityön vastaavalle tai jollekin hoitavalle taholle ja sieltä yhteydenotto tulee potilaalle. Eli meidän tapauksessa Taysista jonkun olisi pitänyt soittaa psykologillemme ja psykologimme olisi ottanut yhteyttä meihin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, enkä edes tiennyt sen olevan mikään käytäntö.

Tietämättäni tästä käytännöstä laitoinkin heti kotiinpaluun jälkeisenä päivänä viestiä terveyskeskuspsykologille, jonka tiesin jo entuudestaan ja kerroin tilanteestamme. Pääsin heti samana perjantaina psykologin luokse ja äitini kuskasi minut sinne, koska mieheni ei sillon vielä ollut kykeneväinen lähtemään. Seuraavana maanantaina menimme jo yhdessä. Ainakin ensimmäiset kaksi kuukautta kävimme yhdessä joka viikko puhumassa. Nykyään käyn yksin kerran viikossa, aina silloin kun Heikki on töissä. Heikki puolestaan käy kerran kuukaudessa tai enemmän, jos tarve sitä vaatii.

Meillä kävi onni sen suhteen, että meidän psykologimme on aivan uskomattoman ihana ihminen. Alussa hän teki pidempiä päiviä, jotta pystyi ottamaan meidät vastaan, kun hätä oli suurin. Edelleen minun viikkoni kohokohta on se, kun pääsen hänen luokseen puhumaan. Hänen seurassaan oloni on levollinen, turvallinen, rauhallinen ja helpottunut. Hänelle voin kertoa kaikki syvimmätkin tunteeni ja koen tulevani ymmärretyksi. Voin itkeä, voin nauraa ja ennen kaikkea voin olla rehellinen, eikä minun tarvitse miettiä sanojani. Ei tarvitse pelätä, jos menen sinne paniikissa itkien, tiedän että lähtiessä oloni on aina tuhat kertaa parempi. Meillä on ollut alusta lähtien todella hyvä yhteys psykologini kanssa. Hän on suurin ja korvaamattomin tukeni mieheni lisäksi. En löydä edes sanoja sille, kuinka kiitollinen olen hänen tuestaan ja avustaan. Ilman häntä tuskin kirjoittelisin tässä näitä juttuja, hän on henkireikäni.

Lisäksi minulla on tukihenkilö Käpy Ry:n (lapsikuolemaperheet) kautta. Käpyyn taisin olla yhteydessä vähän reilu viikon päästä Einon kuolemasta. Tukihenkilö valittiin minulle hyvin nopeasti. Tukihenkilö valikoituu niin, että hänellä on samankaltainen tarina kanssani (esikoislapsen kohtukuolema). Aluksi puhuimme puhelimessa joka viikko, nykyään puhumme kerran kahdessa viikossa. Hänen tukensa psykologin tavoin on minulle täysin korvaamatonta. Myös hänelle voin avoimesti puhua kaikista tunteista, mitä Einon kuolema minussa herättää ja hän voi samaistua lähes kaikkiin niihin tuntemuksiin. Vertaistuki on todella tärkeää, koska siinä huomaa sen, että joku muukin on kokenut tämän saman ja selvinnyt siitä ja elää nyt ”tavallista” elämää.

Psykologin ja Kävyn lisäksi meillä on ollut paljon muitakin hoitokontakteja. Neuvola oli alussa tiiviisti mukana surussamme, sieltä käytiin kaksi kertaa meillä täällä kotona puhumassa ja seuraamassa minun terveydentilaani. Lisäksi Taysin kätilöt hoitivat jälkihoidon hienosti, he soittelivat alussa minulle ja kyselivät voinnistamme. Lisäksi olen käynyt kätilömme kanssa kaikki Einon kuolemaan liittyvät asiat uudestaan läpi ja olemme vaihdelleet sähköpostiviestejä, jos minua on jokin asia vaivannut. Minulla on myös lääkärikontakti mielenterveyspuolella, jossa hoidetaan sairasloma-asiat sekä lääkityksen tarpeeni.

Kaikkien näiden hoitotahojen lisäksi minulla ja meillä on ihanat läheiset ja paljon ihania ystäviä, jotka jaksavat viikosta toiseen huolehtia meistä. Heidän kanssaan voi jutella kaikesta, he yrittävät parhaansa ymmärtää ja olla tukena. Ystävien lisäksi seuraan myös monia vertaistarinoita ja kuulun erilaisiin ryhmiin internetissä, joista saa tukea jokaiseen hetkeen. Tiedän myös, että monen muunkin vähän vähemmän läheisen ihmisen mielessä olemme päivittäin ja he ajattelevat meitä lämmöllä ja tahtovat meille kaikkea hyvää. Näistä kaikista voimavaroista olen erittäin kiitollinen joka hetki. <3

Mä vihaan vihata

Kuinka paljon omaa elämäänsä voi vihata? Siihen en osaa suoraan vastata, mutta mun keho on jokaista solua myöten täynnä vihaa tätä elämää kohtaan. Ja katkeruutta. Mä vihaan mun elämääni. Mä vihaan sitä, kuka mun lapseni vei? Kuka se oli? Ketä mä vihaan? Maailman paskinta säkää? Maailmankaikkeutta? Jumalaa? Mä vihaan sitä, etten tiedä ketä mä voin vihata siitä, että mun lapseni on kuollut ja viety meiltä pois. Tekis mieli raivota, huutaa ja pistää se joku vastuuseen, mutta kuka?

Mä vihaan sitä, ettei mun elämässäni oo mitään normaalia enää. Enää en voi nauttia ihan vain arkisista asioista, tällä hetkellä en voi nauttia mistään. Nyt en voi käydä normaalisti enää edes kaupassa, en voi lähteä viettämään aikaa ystävieni kanssa. En voi harrastaa mitään, en voi mennä mihinkään, koska mikään ei kiinnosta eikä tunnu miltään. En voi nähdä sellaisia ystäviä, joita ennen näin, koska niillä ystävillä on pieniä lapsia ja vauvoja. Ennen mä rakastin vauvoja ja pieniä lapsia. Mä menin mieluiten sinne, missä niitä oli. Nyt en voi enkä pysty, en pysty, koska se satuttaa mua niin paljon, kun mulla ei oo omaa vauvaani. Kaupassa käydessä oon kun häkkieläin, tuijotan ympäriinsä ja pyörin kun hyrrä. Kuka mua tulee seuraavaks vastaan? Osaakohan se kohdata meidät? Mitenköhän se reagoi, pelkääkö se meitä kun jotain tarttuvaa tautia? Miks tuntuu siltä, että kaikki tuijottaa? Tuntuu, että joka paikassa me ollaan vaan yks nähtävyys, me ollaan vaan se pariskunta, joilta on lapsi kuollut. Ei me olla enää niitä, että ”jeee kiva nähdä Emmiä ja Heikkiä” vaan me ollaan niitä että ”voi ei, nyt noi tulee, mitä mä teen?” Ja se on täysin ymmärrettävää. Mä vihaan sitä, että lapsen kuolema on niin vaikea asia kaikille. Miten kukaan osaiskaan siihen suhtautua normaalisti, kun ei siinä oo mitään normaalia?

Mä vihaan sitä, että en tuu raskaaks enää yhtä helpolla kun Einoa yrittäessä. Silloin tulin saman tien, kun päätettiin, että aletaan yrittään. Nyt en tuu, vaikka nyt just mä sitä eniten toivoisin. Mä haluaisin jonkun toivon tähän elämään takaisin. Ei se toinen lapsi Einoa korvais, eikä raskaus tätä surua pois veis, mutta se tois edes jonkun pienen pienen valon tähän synkkyyteen. Ja joo, tiedän kyllä kuinka hirveetä sekin raskaus sitten tulis oleen, jos joskus raskaaksi tulisin. Ja vihaan sitä, ettei koko raskaus merkitse mulle enää mitään todistetta siitä, että saisin elävän lapsen. Koko raskaus on yhdentekevä asia sen suhteen, raskaana oleminen kun ei oo minkäänlainen lupaus tai varmistus siitä, että lapsi syntyisi elävänä. Ja oikeesti mä vihaan yli kaiken sitä, että elämä on vaan yhden asian varassa. Mitä jos en enää ikinä saakaan lisää lapsia, mitä jos en voi saada elävää lasta? Tiedän, että mun koko loppuelämäni ja kohtaloni on kiinni siitä elävästä lapsesta. Sen saadessani voin ehkä saada vielä elämäni jotenkin takaisin, mutta ilman sitä pelini on menetetty. Vihaan sitä, kuinka kovat panokset sillä raskaaksi tulemisella on.

Mä vihaan sitä, että mun ammattini on hoitoalalla. En mä siitä tykänny enää ennen Einon syntymääkään, enkä olis siihen halunnut palata, olisin hakenut kouluun ja yrittänyt päästä vihdoin opiskeleen sitä, mitä haluan tehdä. Nyt en pystyny meneen pääsykokeisiin kesällä, koska olin niin huonossa kunnossa. Mitä mä teen elämälläni? Mistä mä edes jatkaisin? En pysty hoitamaan muita ihmisiä, kun hyvä jos pystyn hoitamaan itseäni. Miten voisin kantaa vastuuni muista? Miks mulla on just nyt semmoinen ammatti? Sitten kun haluaisinkin arkeeni jotain sisältöä, niin mitä mä sitten teen? Vihaan sitäkin, että mun pitää suunnitella mun koko elämä ihan uusiksi.

Mä vihaan sitä, etten pysty olla onnellinen muiden puolesta, enkä myöskään surullinen. En pysty ottamaan mitään osaa muiden tunteisiin enkä jakamaan niitä. Jos kuulen, että joku ystäväni on raskaana, tuun vaan surulliseksi ja vihaiseksi omaa elämääni kohtaan. Miks en enää voi iloita siitä, että joku muu saa jotain sellaista, mitä mä en saanut? Mä vaan työnnän semmoset ihmiset pois luotani, kun en kestä katsella niiden onnea, koska omassa elämässä on kaikki niin huonosti. Tuntuu kauheelta, etten voi onnitella enää ketään tai kysellä toisten murheista ja yrittää auttaa niissä parhaani mukaan.

Mä vihaan sitä, kuinka turvaton ja epävarma olo mulla on kaiken aikaa. Mä vihaan sitä, että mulle on opetettu nyt oikein kantapään kautta, ettei elämässä oikeesti voi luottaa mihinkään. Ei mihinkään, ei huomiseen, ei seuraavaan minuuttiin. Mä vihaan sitä, että mä en usko enää mihinkään hyvään. Mulle on ihan sama, jos joku sanoo mulle, ettei Heikki kuole työmatkalla tai että kyllä mä vielä saan elävän lapsen ja kyllä vielä jotain hyvääkin tapahtuu. Tottakai se lohduttaa, että läheiset yrittää luoda uskoa tulevaan, mutta vihaan kun en voi uskoo sitä todeks, koska ei kukaan voi tietää totuutta. Ei kukaan voi tietää mistään mitään tässä elämässä. Mä vihaan sitä, että mä pelkään tällä hetkellä kaikkea. Kuka kuolee seuraavaks? Oikeesti kuinka säälittävää sekin on, että joudun viemään mun miestäni joka paikkaan tai ottaan sen joka paikkaan mukaani. Tai kun mediheli lentää meijän talon yli ja äitini on juuri lähtenyt täältä, niin soitan perään, että ootko elossa? Ja kuinka raivostuttavaa on kokoajan tarkkailla omaa kehoaan ja jokaista möykkyä (lihasta) minkä löydän? Onkohan mulla joku syöpä, onkohan mulla nyt se ja se? Onko mulla jotain sellasta, etten voi ikinä enää saada lapsia?

Mä vihaan sitä, että mulla on 26-vuotiaana oma hautapaikka. Miks mä jouduin kokeen jotain näin hirveetä näin nuorena? Miks mun elämän piti mennä pilalle jo tän ikäsenä? Miks mun pitää tietää tässä vaiheessa elämää, että mun poika makaa haudassa ja siellä on tilaa myös meille vanhemmille? Vihaan sitä, että me ollaan jouduttu hautaamaan oma lapsemme. Ja vihaan sitä, että ensimmäinen kuollut ihminen kenet näin elämässäni, oli mun poikani. Miks mä en saanut nauttia nuoruudestani ja saada sitä perhettä, mitä olin pienestä pitäen toivonut? Ei mun perheeni ikinä tuu oleen sellainen kun sen piti olla, vaikka vielä joskus lisää lapsia saataiskin, niin aina meiltä puuttuu meidän esikoinen.

Eniten mä vihaan sitä, etten enää ikinä tuu oleen kokonainen. Musta puuttuu aina joku, se joku on Eino. Eino tulee aina oleen osa mua, mutta miks vaan mun sydämessä ja muistoissa? Eino puuttuu multa aina, ikuisesti. Mun koko loppuelämä on muuttunut peruuttamattomasti ja sitä mä vihaan. Miks näin piti käydä? Miks mä en ikinä saa siihen kysymykseen vastausta? Miks me? Miks Einon piti kuolla? Miks mun pitää joka sekunti ikävöidä omaa lastani niin kovasti, että välillä tekis mieli vaan luovuttaa ja lähteä Einon matkaan? Vihaan sitä, että kerrasta toiseen mä saan hokee näitä kysymyksiä, mutta sekin on lopulta täysin hyödytöntä ja turhaa.