”Teidän koko loppuelämänne on muuttunut”

Yllämainitun lauseen olen kuullut useaan otteeseen viimeisen kolmen kuukauden aikana, niin tukihenkilön, psykologin sekä kaikkien muiden ammattiauttajien/terveydenhoitohenkilökunnan ja läheistenikin suusta. Aluksi olin äärimmäisen vihainen kuullessani nuo sanat, en hyväksynyt enkä uskonut sitä, että asia on niin, mutta mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä enemmän on oppinut ymmärtämään, kuinka laajasti Einon kuolema vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, koko loppuelämäämme. Kukaan ei enää koskaan saa meitä ”takaisin” sellaisina ihmisinä, kuin olimme ennen Einon kuolemaa. Ajatuksemme elämästä ovat menneet täysin uusiksi ja osa arvoistamme on muuttunut, katsomme koko elämää aivan eri perspektiivistä. Meidän koko elämämme on muuttunut lopullisesti, mikään ei enää palaa ennalleen, mikään ei tuo enää Einoa meille takaisin, eikä mikään pysty Einoa korvaamaan. Meidän sydämistämme on lohkaistu pala pois.

En koe enää hyödylliseksi kirjoittaa päiväkirjaa Einon kuoleman jälkeisistä tapahtumista, koska elämässämme ei hautajaisten jälkeen ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Suurimpia tämän hetkisen elämämme kohokohtia ovat mm. se, kun jaksaa joka päivä nousta sängystä ylös, käydä kaupassa, tavata kodin ulkopuolella läheisiämme, käydä ammattiavuissa sekä hoitaa arjen pieniä asioita. Nyt kun kaikki tietävät mitä meille on tapahtunut, aionkin/aiomme keskittyä ruotimaan sitä, millaisen tunteiden ja ajatusten myrskyn oman esikoislapsen kuolema herättää. Miten koko elämän kokee menetyksen jälkeen? Millaiseksi selviytymistaisteluksi elämä muuttuu jokaisen minuutin ja sekunnin osalta? Aion aloittaa ruotimisen siitä hetkestä, kun huhtikuun 21. päivä saimme tietää sairaalan synnytysvastaanotolla Einon kuolemasta. Miten elämämme on jatkunut siitä hetkestä tähän päivään?

Miltä tuntuu synnyttää oma kuollut lapsensa ja pidellä häntä sylissään? Miltä se tuntuu kaivata joka sekunti jotain sellaista, mitä ei koskaan saanutkaan omakseen, minkä ei tajua kasvaneen sisällään yli yhdeksää kuukautta? Miltä se tuntuu, kun ainoat muistot omasta lapsesta ovat muutamat valokuvat sekä kaksi ”tapaamista”? Miltä se tuntuu, kun hautausmaa on ainut paikka, missä voi käydä ”juttelemassa” Einolle ja toivottamassa hyvää yötä? Miltä se tuntuu, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tutustua omaan lapseensa?  Miltä se tuntuu, kun joutuu katsomaan lapsensa kuvaa ja muistuttamaan itseään siitä, miltä hän näyttää, kun shokki on hämärtänyt ne vähäisetkin muistikuvat? Miltä tuntuu, kun voi vain arvailla, millainen Einosta olisi tullut, kummalta meistä se olisi isompana näyttänyt tai kumman luonteenpiirteet Eino olisi omannut? Miltä se tuntuu, kun joka päivä miettii, olenko minä edes äiti tai isä, koska Einoa ei näy missään, eikä häntä koskaan saanut tai pystynyt edes pitämään sylissään kuin ihan pienen hetken? Miltä se tuntuu, kun Einon pehmolelu on ainut, joka on välissämme ja kanssamme joka yö? Miltä se tuntuu, kun minne tahansa ikinä menetkin, aina Eino puuttuu matkastamme?

Miltä se tuntuu, kun elämältä katoaa kokonaan pohja ja tarkoitus? Miltä se tuntuu, kun menettää uskonsa koko elämään ja toivonsa tulevaan?  Miltä se tuntuu, kun elämässä mihinkään ei voi enää luottaa ja koko elämä muuttuu epävarmaksi? Miltä se tuntuu, kun koko oma perusturva katoaa? Miltä se tuntuu, kun pelkää kokoajan, että myös se elämän tärkein ihminen Einon lisäksi kuolee siitä vierestä? Miltä se tuntuu, kun elämässä on enää vain tämä hetki, menneisyys on kadonnut muistista ja tulevaisuutta ei pysty näkemään? Miltä tuntuu tyhjyys, tyhjä olo? Miltä se tuntuu, kun ulkomaailma ahdistaa niin paljon, että pelottaa lähteä kotiovesta ulos? Onko olemassa mitään, mikä lohduttaa? Mitä tästä kaikesta on tähän mennessä oppinut? Miten pienistä asioista sitä ihminen voisikaan olla onnellinen? Miten rakentaa koko elämä uudestaan?

Yllä olevat kysymykset ovat vain murto-osa niistä ajatuksista ja tunteista, mitä lapsemme kuolema on meissä herättänyt. Osaan näistä kysymyksistä osaan jo jotenkin vastata, osa vastauksista on edelleen kateissa. Kaikkia omia tunteita ja ajatuksia on mahdotonta saada sellaisinaan paperille, mutta yritämme parhaamme mukaan kirjoittaa ja kuvata, mitä päässämme on Einon kuoleman jälkeen liikkunut. Kaikille ihmisille ja etenkin meille itsellemme jää monia kysymyksiä päähämme koko loppuelämäksemme, joihin kukaan ei koskaan pysty kertomaan vastausta. Yksi niistä monista kysymyksistä nousee ylitse muiden, johon emme koskaan saa vastausta: MIKSI?

Viimeinen yhteinen matkamme

Einon hautajaiset oli määrä järjestää muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen. Siitä oli tuleva tapahtuma, johon en olisi ikinä kuvitellut astuvani. Kuka kuvittelee itsensä poikansa hautajaisiin? Tuskin kukaan. Lähtökohtaisesti käsitteet vastasyntynyt ja kuolema ovat niin kaukana toisistaan kuin kaksi asiaa voi ikinä olla. Hautajaisjärjestelyt menivät rauhallisesti. Samalla kun me pakkailimme Einon tavaroita Ikean sinisiin kasseihin, hoitivat vanhempamme hautajaisista huolehtimisen. Päätimme, että tilaisuudesta tulisi mahdollisimman kaunis, pelkistetty ja lyhyt. Papin vierailulla päätimme virret ja laulut, psalmit ja muut pakolliset hautajaiskuviot.

Kuin sadusta, aurinkoisen viikon keskellä tuo kyseinen torstai esittäytyi synkkänä ja sateisena. Olisiko muuta voinut odottaakaan? Hyvissä ajoin ennen puolta päivää ajoimme Valkeakosken kappelikirkolle. Pihalla odottivat veljeni tyttöystävineen, isäni ja hänen avopuolisonsa, kaikki sonnustautuneena lämpimiin takkeihin ja sateenvarjoihin. Ajattelin, että tähän on tultu. Yhdeksän kuukautta odottelua vain tätä tilaisuutta varten, kuinka nurinkurista voi elämä olla. Marssimme sisään kappeliin ja Einon vanhempina menimme ensimmäisenä katsomaan poikaamme kappelin alakertaan. Saimme hyvästellä pienen enkelimme viimeisen kerran, mutta yllätykseksemme tuo kohtaaminen jäi mieleen äärettömän rauhallisena. Emme itkeneet tai kauhistelleet, vaan seisoimme poikamme arkun vieressä tyynenä ja sanattomina. Kosketimme Einon kylmää otsaa ja laskin pienen kultaisen enkeliriipuksen hänen kaulalleen kuin ikuiseksi suojelusenkeliksi. Kävelimme takaisin yläkertaan, jonne oli kerääntynyt loputkin hautajaisvieraista. Halasimme kaikkia yksitellen ja jokaisen voimakkaasta rutistuksesta tunsimme kunkin odotukset. Nuo odotukset tuntuivat niin suunnattomilta, että hetken koin lohduttavani kaikkia muita.

Vieraiden hyvästeltyä lapsenlapsensa, kummilapsensa, veljen- tai siskonlapsensa, menimme avopuolisoni kanssa hakemaan poikamme varsinaiseen tilaisuuteen. Jostain keräsin voimani kantaakseni kuolleen poikani kirkkosaliin. Siinä me kävelimme ensimmäistä kertaa perheenä, minä, poikamme arkussa sylissäni ja tuleva vaimoni vierellämme. Laskimme poikamme kirkkosalin pöydälle ja tilaisuus alkoi. Kirkkosalin tapahtumat ovat itkun tahrimat ja peittämät, niistä ei kovin selkeää muistijälkeä ole. Ensin kaikki laskivat vuorollaan kukat Einon arkun viereen ja lausuivat muutaman sanan, me etunenässä. Sitten pappi jatkoi omilla puheillaan, jonka jälkeen lausuttiin virret ja laulettiin laulut. Ikkunasta näki, kuinka vettä satoi kaatamalla. Symbolista kai sekin voi joku sanoa. Viimeistään P.J. Hannikaisen Suojelusenkeli ja Johanna Kurkelan Prinsessalleni saivat kyyneleet virtaamaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen oli aika kantaa Eino hautaansa. Keräsin uudestaan mitättömät voimani rippeet ja valmistauduin elämäni raskaimpaan taakkaan. Alun suunnitelmista poiketen, otin poikamme arkun syliini ja se tuntui painavan tonnin. Tai nimenomaan tuntui, henkinen taakka oli niin raskas. Ajattelin, että viimeinen asia mitä poikamme eteen voin tehdä, on kantaa hänet hautaansa. Siitä alkoi meidän perheen viimeinen matka. Tuo muutaman sadan metrin rypistys kappelikirkolta Einon haudalle tuntui loputtomalta. Einon äiti kantoi sateenvarjoa vierellämme ja haudalle päästyämme laskin arkun kärryille haudan eteen. Pyysin Einon isoisiä laskemaan hänet hautaan, kun me vanhemmat katsoisimme vierestä. Siellä hän nyt oli, ikuisesti haudan levossa. Perheemme haudassa ensimmäisenä, vaikka hänen piti olla siellä viimeisenä. Kahden viikon odottelun jälkeen meillä oli vihdoin konkreettinen paikka vierailla poikamme luona.

Hautajaisvieraiden kanssa matkasimme kotiimme, jonne oli järjestetty kahvitilaisuus. Päivä rauhoittui, itku taukosi, mutta sade jatkui. Onneksi tämä kaikki oli ohi.

Todellisuuden katoaminen

Siitä ajasta, mikä jää hautajaisten ja kotiinpaluun väliin, ei meistä kumpikaan muista kuin vain joitakin yksittäisiä asioita. Aika kului täydessä shokissa ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa. Ei sitä tajunnut tai edes halunnut tajuta, mitä oli tapahtunut. Me vain odotimme kokoajan sitä, koska sinne sairaalaan pitäisi lähteä, joko Eino syntyisi ja pääsisimme vihdoin kotiin yhdessä Einon kanssa. Ei sitä kyennyt ymmärtämään, että synnytys oli jo ohitse ja Eino oli poissa. Kukkia ja kortteja tuli jatkuvasti joka suunnasta kotiimme (kiitos vielä muistaneille). Ne aina muistuttivat siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut, mutta ei tajunnut, mikä se paha tapahtuma oli ollut.

Meillä kävi tosi paljon vieraita ensimmäisinä päivinä ja viikkoina, sukulaisia ja ystäviä. Aluksi ajattelimme, että on helpompi kohdata kaikki saman tien. Jossain vaiheessa sen kuitenkin ymmärsi, ettei jaksanut muita ihmisiä määräänsä enempää. Kun oli puhunut kahdelle tai kolmelle ihmiselle samat asiat yhtenä päivänä, oli henkisesti aivan loppu. Tuntui siltä, että oli tulossa hulluksi, kun pää oli kaiken aikaa niin sekaisin. Päätimme yhdessä, että emme voi ottaa ihmisiä enempää vastaan, kuin yhden päivässä. Se oli tarpeeksi. Se tuntui kuitenkin henkireiältä meille, että täällä oli kokoajan joku meitä ”hoitamassa”. Yöt ja päivät joko äitini, mieheni äiti tai joku muu läheisistämme oli täällä huolehtimassa meidän syömisestä, nukkumisesta ja muista elämän perustarpeista. Läheisten seurassa sai olla hiljaa ja surra silti ihan kaksinkin, vaikka kokoajan joku oli läsnä ja auttamassa, kun hätä oli akuutti. Tuntui kamalalta, että meidän piti olla ne vanhemmat, jotka joka sekunti huolehtisi pienestä pojastamme, mutta nyt me olimmekin ne, joista tuli huolehdittavia ja hoidettavia.

Tuntui, että koko elämä oli vain siinä hetkessä, siinä sekunissa ja minuutissa. Ei muistanut, että oli edes elänyt ennen Einon kuolemaa. Aina hetkittäin sitä heräsi todellisuuteen. Välillä huusin raivosta ja vihasta, hakkasin sohvia ja seiniä. En voinut hyväksyä mitenkään, mitä oli tapahtunut. En voinut hyväksyä elämän vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. En pystynyt mitenkään uskomaan todeksi sitä, että meillä ei ollutkaan sitä rakkainta lastamme enää. Suurin osa ajasta kului vain itkiessä. Iltaisin pelotti käydä nukkumaan, pimeä pelotti ja ahdisti. Onneksi meillä oli lääkkeitä nukahtamista ja rauhoittumista varten. Aamuisin oli vaikea nousta sängystä, ei ollut mitään syytä herätä uuteen päivään tai nousta ylös. Sama tuska oli läsnä joka sekunti.

Muistan ne ensimmäiset kerrat, kun lähdimme kotiovestamme ulos. Leposyke oli varmasti yli sadan, jalat eivät meinanneet kantaa. Kun ajoimme autolla ensimmäisiä kertoja, meitä huimasi, päässä heitti ja tuntui siltä, että koko maailma pyöri ja vilisi silmissämme. Lisäksi oli kamalaa tajuta, että ”ulkomaailma” eli ihan normaalisti, eikä aika ollutkaan täysin pysähtynyt, vaikka kotona ajatteli sen olevan täysin varmaa. Pelkäsimme myös aivan kuollaksemme sitä, että joku olisi kävellyt vastaan. Kaikilla oli omat odotuksensa, suurin osa tiesi, että meille oli tulossa vauva.

Hautajaisjärjestelyihin me ei oikeastaan osallistuttu ollenkaan, ei sitä jaksanut ajatella mitään. Aina välillä joku läheisistämme ilmoitti mitä oli luvassa ja me sitten teimme päätöksen, kävikö se meille vai ei. Papin kanssa sovimme itse hautajaisten kulun, siihen me vaikutimme kaikista eniten. Halusimme, että tilaisuudesta tulisi täysin vain meidän kahden ja Einon näköiset. Hautajaisjärjestelyt herättivät kysymyksiä, tuskaa ja epätoivoa. Olisiko meillä todellakin oma hautapaikka 25-vuotiaina, jonne ensimmäisenä haudattaisiin meidän lapsemme? Sinne hautaanko laskettaisiin 60cm pitkä, pieni valkoinen arkku, jossa poikamme nukkuisi ikuista untaan?

Kotiinpaluu

Puoli kahdeksan aikaan aamulla, hyvästien ja kaiken muun jälkeen meidät siirrettiin naistentautien osastolle odottamaan kotiutusta. Kymmenen aikaan aamulla lääkärit totesivat kierrollaan, että saamme lähteä kotiin, kunnes minä omin jaloin kävelen sairaalan ovista ulos. Se tuntui oudolta ja pelottavalta eikä siinä shokissa mitään omasta parhaasta ymmärtänytkään, mutta totta kai mieluummin valitsimme kotiinlähdön kuin sairaalan jäämisen. Läheistemme lähdettyä n. neljän aikaan iltapäivällä eli tasan 12 tuntia Einon syntymän jälkeen mekin pääsimme kotimatkalle.

Tiesimme kumpikin, mitä kotona odotti. Olimme juuri ennen synnytykseen lähtöä laittaneet kotimme Einon vaippoja myöden valmiiksi vauva-arkea odottamaan. Pinnasänky odotti pedattuna pehmoleluinensa, vaatteet pestyinä ja viikattuina, sitteri ja leikkimatto olohuoneen lattialla, turvaistuin autossa ja Einon sairaalakassi olallamme. Siskoni tarjoutui ajamaan automme pois sairaalasta ja vei turvaistuimen mennessään. Emme kuitenkaan halunneet, että kukaan kävisi siivoamassa Einon tavaroita kotoamme ennen saapumistamme, ei niiden pois siirtäminen totuutta miksikään muuttaisi. Mieheni halusi tehdä sen itse, osana omaa surutyötänsä.

Isäni saapui uudestaan sairaalalle meitä hakemaan, äitini oli jo odottamassa meitä kotiin saapuviksi. Aurinko paistoi jälleen, kun kävelimme sairaalan ovista ulos. Ulkona näytti samalta kuin edellisenäkin päivänä sairaalaan saapuessa, vain aika tuntui pysähtyneen sillä välin. Istuimme auton kyytiin ja pääsimme matkaan. Kyyneleet valuivat silmistämme, olo oli täysin epätodellinen. Tyhjyys oli vallannut meidät. Kaikki tuntui painajaiselta. Auto oli hiljainen, vain lohduton itku oli seuranamme. Eikö Eino todella tulisi mukanamme kotiin? Oliko Eino todellakin kuollut? Oliko meille oikeasti käynyt näin? Miten tästä kaikesta voisi koskaan selvitä? Eikö tämä kaikki ollut vain pahaa unta, josta pian heräisimme?

Itse kotiin saapumisesta en sitten enää juurikaan mitään kokonaiskuvaa muista. Äitini otti meidät vastaan, siskoni ja mieheni äiti taisivat tulla myös samalla meidän luoksemme. Joitain muitakin vieraita meillä sinä iltana kävi meitä katsomassa. Muistan sen, kuinka väsyneitä olimme. Olimme olleet varmaan jo edeltävät 40 tuntia yhteen putkeen hereillä. Illalla yhdeksän aikaan äitini sanoi, että kohta hän kantaa minut sänkyyn vaikka väkisin, kun en tunnu enää ymmärtävän tai tajuavan elämästä yhtään mitään. Sen jälkeen muistan vielä sen, kuinka suihkussa käydessäni silittelin vatsaani, etsien ja tunnustellen Einoa. Missä vatsani oli? Missä vatsasta kadonnut lapseni oli? Olinko oikeasti synnyttänyt? Vain Einon tavarat ympärilläni ja tyhjyys ja suru sisälläni muistuttivat siitä, että poikamme oli oikeasti ollut olemassa yhdeksän kuukauden ajan vatsassani ja hänen olisi pitänyt saapua mukanamme kotiin. Kaikkien niiden ajatuksien, kysymyksien ja tunnemyrskyjen keskellä olin täysin polultani eksynyt.