sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Yöllisiä ajatuksia

Tuijotan teitä kahta, nukkuvaa. Mun maailmani tärkeimpiä, kalleimpia aarteitani. En voi edelleenkään käsittää, että tuo pieni ihminen on tässä vieressä, meidän välissä. Hän tuhisee ja välillä säpsähtelee. Välillä pitää pieniä ääniä. Ehkä parin tunnin päästä herää vaatimaan ruokaa. Hän on niin ihmeellinen. Hän on niin suloinen, että voisin tuijottaa häntä kaiken aikaa. En malta nukkua. On vaikeaa ymmärtää, että siinä se elävä pieni poika on. Ja että hän on meidän oma poika. Olen niin kiitollinen, että nuo kaksi ovat vieressäni.

Toinen poika on taivaassa tai jossakin. En tiedä, jossain hän on. Haudassa ainakin. Pikkuveli on aivan hänen näköinen. Jo syntyessään hän näytti aivan isoveljeltään. Toinen ilta sairaalassa oli raskas. Heikki kysyi tuijottaen pientä veljeä "miksi me ei saatu tutustua Einoon edes tämän verran?" Itkimme ja tuijotimme. Itkimme onnesta, että olimme saaneet pikkuveljen. Itkimme ikävää, miksi isoveli ei ollut siinä kanssamme tuijottamassa uutta elämää. Itkimme menetystä. Menetystä, joka konkretisoitui vielä paremmin juuri siinä hetkessä.

Välillä suihkussa silitän tyhjää mahaani ja mietin, miksi se maha taas on poissa. Mietin, missä se sisältö taas on. Usein muutenkin tunnen vuoden takaisen kevään ihollani. Kun astun kylpyhuoneesta, huokaisen helpotuksesta nähdessäni pikkuveljen. Luojan kiitos hän on siinä. Ei hän ole poissa, onneksi. Hänet saan syliini. Saan rutistaa ja pussata. Saan pitää sylissäni aamusta iltaan. Saan tuijottaa joka sekunti. Silti aina joku puuttuu ja se on isoveli. Ja se on jättänyt jälkensä ja se on osa meitä, nyt ja aina. Yhtä rakas ja yhtä suuri osa meidän perhettä.

Kuolemanpelko riivaa iltaisin ja öisin. Haluan joka sekunti varjella tuota pientä kaikelta. Mutta tiedän myös, että kaikkeen en ikävä kyllä voi vaikuttaa. Silti on vaikea nukahtaa, uskaltaa luottaa, että aamulla hän on vielä siinä. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin ja se ahdistaa. Tiedän, mitä se on, kun menettää sen tärkeimmän. En halua kokea sitä enää ikinä. Tiedän, ettei luotto elämään palaa kahdessa viikossa. Se vaatii aikaa ja työtä. Se vaatii sitä, että elämä tasaantuisi ja asiat menisi pidemmän aikaa paremmin. Se vaatii palautumista pelon ja kauhun ja surun sekaisesta vuodesta.

Nyt kuitenkin juuri tässä hetkessä olen onnellisempi kuin koskaan. Ainakin nyt minulla on nuo kaksi vieressäni ja yksi sydämessäni, siellä jossain. Ja tässä hetkessä itken onnesta. Kiitollisuudesta. Helpotuksesta. Niin suuresta rakkaudesta, ettei sitä sanoiksi voi pukea. Toivon ja rukoilen, että tätä onnea ei minulta pois oteta. Ja ettei tuota pientä ihmettä meiltä meidän elinaikanamme pois oteta. Haluan rutistaa häntä vielä sittenkin, kun ja jos olen joskus vanha. Se on kaikki, mitä elämältäni pyydän ja toivon. Kunhan nuo kaksi saan luonani pitää elämäni loppuun saakka. Ja jos luoja suo, niin kuka tietää, onko meidän perheessä vielä joskus joku muukin yhtä tärkeä ja rakas kuin nuo kolme.




9 kommenttia:

  1. Tunnistan tässä kirjoituksessa paljon tuttua, vaikka minulla kokemus toki oli siinä mielessä erilainen, että menetin toisen lapsen. Luottamus elämään on saanut ison särön, joka tuskin koskaan korjaantuu täysin. Tietoisuus elämän hauraudesta on välillä sietämätöntä. Olen itse myös ajatellut samoin, että mitään muuta en elämältä toivo kuin sitä, että ei koskaan enää tarvitse kokea lapsen menettämisen tuskaa.

    Onnea vielä teille ihanasta pikkuveljestä ja kaikkea hyvää elämäänne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sietämätöntä se pelko todellakin välillä on ja tuntuu, että iskee epätoivo, kun päässä pyörii pelkkä kuolema. Pitää kuitenkin vaan jotenkin hyväksyä, että se luottamus on mennyt, eikä se koskaan täysin palaa. Mutta myös yritettävä luottaa siihen, että ajan kanssa se pelkokin on siedettävämpää :)

      Kiitos paljon ja sitä samaa toivon teidän perheelle <3

      Poista
  2. Olen niin onnellinen puolestanne, kun pikkuveli on luonanne ja saatte kokea kaiken tuon rakkauden ja onnen määrän, jonka oma lapsi vanhemmilleen tuo. <3 Eino varmaan katselee teitä sieltä jostain hymy huulillaan ja suojelusenkelin siivet levitettynä turvaksenne. Kaikkea hyvää teille!

    T. Hertta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas ihanista sanoistasi Hertta <3 kaikkea hyvää toivon myös sinun/teidän elämään!

      Poista
  3. Kirjoitat niin rehellisen kauniisti iloista ja suuresta surusta, että voin vain kiitollisena lukea. Autat monia saman kokeneita ja heidän lähipiiriään, vaikka suurin syy kirjoittamiseen onkin pohjaton ikävä Einoa.Toivon kaikkea mahdollista hyvää perheellenne! Suru ja ikävä ei poistu koskaan, mutta onneksi siitä voi edes puhua ja kirjoittaa. Ja kaikkein suurin onni tuhisee välissänne, jota monet aamuyön tunnit tulet vielä ihailemaan.. Tästä kohti vauvan tuoksuista valoisampaa arkea, onnea teille molemmille!! Vauvanne ja kummilapsenne saavat olla onnellisia kun heillä on teidät! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas ihana kommentti. Sait kyyneleet silmiini. Tottakai ensisijaisesti kirjoitan itseni takia, mutta hienoa se on, jos pystyy jotain toistakin auttamaan ja antamaan tällä tavoin vertaistukea ja lohtuakin muiden saman kokeneiden elämään. Kiitos kovasti sinulle kauniista sanoistasi <3

      Poista
    2. Ja kaikkea hyvää toivon myös sinun elämääsi :)

      Poista
  4. Emmi,mitä teille kuuluu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymästä, ihan hyvää kuuluu :) väsymys on välillä painanut, kun pelkojeni kanssa valvon öitä ja murehdin, että pikkuveikalle kävisi jotain. Hän kyllä kasvaa ja voi hyvin. Eli mitään "oikeaa" syytä huoleen ole. Kovasti hymyilee ja nauraa ja vaikuttaa tyytyväiseltä, toivottavasti vaistoaa sen kaiken rakkauden minkä hän täällä kotona saa :) kirjoittelen kyllä kuulumisia, kun tulee sopiva hetki!

      Poista