Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet?

Kyynel vierähtää poskelleni ja katselen, kun pikkuveli leikkii leikkimatolla. Mieleeni tulee taas isoveli, miksi hän ei vaan voi olla täällä meidän kanssa? Millainen hän olisi nyt? Näyttäisikö hän edelleen pikkuveljeltään, niin kuin syntyessään näytti? Miksi hän ei voi nähdä, miten pikkuveli kasvaa ja kehittyy ja miten paljon rakkautta hän täällä kotona saa. Miksi emme voi antaa sitä kaikkea myös hänelle?

Katkeruus nostaa taas päätään. Tuntuu, että vauvoja vaan syntyy ja kaikki menee aina hyvin. Ei sillä, koskaan en tätä kohtaloa kenellekään toivo, en edes pahimmalle vihamiehelleni. Kukaan ei ansaitse lapsen kuolemaa. Mutta miksi meille kävi näin, miksi me menetimme esikoisemme? Miksi meilläkin ei kaikki voinut sujua alusta loppuun hienosti? Miksi me menetimme meille niin hartaasti toivotun ja rakkaan poikamme? En minä edelleenkään pysty juurikaan muiden vauvoja näkemään tai niistä innostumaan, koska yksi vauva meiltä on poissa eikä koskaan palaa. Ja vauvat nyt vaan tuo mieleeni menetyksemme.

Ikävä ei lopu eikä katoa. Yksi on aina meidän perheestämme poissa. Hän on kyllä joka päivä läsnä, joka ainut hetki hän on läsnä perheemme arjessa. Käymme porukalla haudalla ja muistelemme. Välillä on helpompaa, välillä vaikeampaa. Kyllähän me jotenkin osaamme asian kanssa elää, on vaan alistunut siihen kohtaloon, että lapsemme on kuollut eikä takaisin tule. Luojan kiitos meillä on pikkuveli, ilman häntä meillä ei olisi mitään. Siitä olen joka hetki kiitollinen elämälle. Hän on pelastuksemme. Hän on kaikkemme. Hän on silmäterämme, meidän kallein aarteemme. Kuinka paljon jotain voikaan rakastaa? Nyt sen tiedän. Niin paljon, ettei sitä tunnetta voi kokematta ymmärtää.

Meille kuuluu vaihtelevaa. Minä olen ollut väsynyt, pelkojen kanssa eläminen ei ole aina kovin helppoa. Olen kerran kokenut lapseni kuoleman ja joka ikinen hetki pelkään joutuvani kokemaan sen uudestaan. Ensimmäiset seitsemän viikkoa valvoin ja valvoin, vahtasin ja vahtasin. Lopulta oli pakko luovuttaa ja tajuta, etten voi valvoa kaikkia öitä tai muuten uuvun kokonaan. Nyt uskallan jo jotenkin nukahtaa tai välillä vain nukahdan, koska olen niin väsynyt. Ihan alussa puhelimeni sai tippua vaikka kolme kertaa ensin päähäni, kun nukahtelin, kunnes lopulta luovutin ja pistin puhelimen pois ja nukahdin. Tai sitten vain nukahdin puhelin kädessäni, kun yritin epätoivoisesti lukea netistä jotain ja pysyä hereillä. Mutta edelleen vahtaan, vahtaan kaiken aikaa. Milloin hengitystä, milloin kehon lämpötilaa, milloin mitäkin. Pelkään, että tulee joku oire, joka johtaa kuolemaan. Kaiken pelon takana on kuolema. Sitä pelkään miltei kuollakseni.

Pikkuveljen kanssa menee hyvin. Hän on maailman ihanin, maailman suloisin vauva. Hän nauraa ja hymyilee jatkuvasti. Hän juttelee ja kommunikoi. Jatkuvasti häntä sylittelemme ja pidämme hyvänä, yritämme antaa hänelle ihan kaiken, minkä vain ikinä pystymme. Yritämme joka sekunti osoittaa hänelle, kuinka rakas ja tärkeä ja ihmeellinen hän on. Tyytyväiseltä hän ainakin vaikuttaa. Ei hän itke koskaan muuta kuin nälkäänsä ja välillä valittaa refluksivaivaa, jota hänellä vähän on, ei onneksi pahana. Joka ilta kerron hänelle, kuinka paljon häntä rakastamme ja toivon, että hän myös sen vaistoaa. Joka ilta edelleen ihmettelen, että onko hän oikeasti edelleen siinä. Hän on niin suuri ihme. Ja niin uskomaton. Hänen jokainen hymynsä ja katseensa tuntuu sydämessä asti, kiitollisuutena. Olemme ottaneet hänestä ainakin 2000 kuvaa näiden vajaan kolmen kuukauden aikana.

Minulle arki on kuitenkin aikamoista tasapainottelua. Haluaisin joka sekunti olla pikkuveljen kanssa, kun hän on hereillä. En haluaisi luopua sekunnistakaan, koska pelkään, että jokainen sekunti voi olla viimeinen. Haluaisin vain tuijottaa ja leikkiä, jutella ja halata ja pussata. Tiedän kuitenkin, että myös kotihommat ja kaikki muu on hoidettava, kaupassakin on käytävä ja välillä laitettava häntä nukkumaankin. Iltaisinkaan en aina malttaisi laittaa häntä nukkumaan, en ainakaan jos hän on ollut vähääkään kiukkuinen. Saatan alkaa höpöttelemään ja nauramaan hänen kanssaan, vaikka selkeästi olisi jo aika mennä nukkumaan. Yksikin ilta sanoin Heikille, kun hän tuli makkariin ja ihmetteli mitä me oikein höpöttelimme vielä. Sanoin, että nyt ainakin voin sanoa, että jos pikkuveli yöllä kuolee, hän kuolee onnellisena.

Ensimmäiset viikot olivat myös aikamoisia, kun porukkaa olisi tullut ovista ja ikkunoista. Lopulta psykologi käskytti minua lepäämään. Aloin olla niin sekasin, kun en ehtinyt tutustumaan kunnolla pikkuveljeen enkä milloinkaan rauhoittumaan. Yöt ja illat olin huolesta ja peloista sekaisin ja päivät yritin ottaa vieraita vastaan.  Nyt ristiäisten jälkeen olemme rauhoittuneet, olleet vain ihan perheen kesken. Tutustuneet rauhassa, tutkiskelleet pikkuveljen eleitä ja ilmeitä. Nauttineet vain keskenämme. Se on tehnyt hyvää, psyykkeeni ja pelkoni ovat todellakin tarvinneet rauhaa ja aikaa tutustua pikkuveljeen ihan rauhassa.

Olen myös huomannut, että monet kuvittelevat, että nyt kaikki on hyvin, elämä on taas mallillaan ja Einon kuolema on käsitelty. Tai ettei minua enää ahdista muiden vauvat tai mikään muukaan, enkä ole enää laisinkaan surullinen enkä väsynyt. Elämä ei ikinä palaa ennalleen, koska Eino ei koskaan palaa. Esikoisemme on aina poissa, se suru ja ikävä kulkee mukanamme loppuelämän. Ja sen kanssa on elettävä ja taakka kannettava. Nyt kaikki on paremmin, ei ennallaan eikä tule olemaankaan. Minulla ei edelleenkään ole voimavaroja entiseen malliin. Nyt pelot vievät valtavasti voimavaroja. Ja sitä pelkoa on vaikea selittää, koska se on jotain niin hallitsevaa. Ja siihen tarvitsen apua, vielä pitkään. Tarvitsen myös apua arjen tasapainoiluun. Tarvitsen luottoa siihen, että elämä vielä kantaa, enkä voi joka sekunti pelätä, että myös pikkuveli viedään. Tarvitsen apua siihen, että pystyisin suunnitella elämääni huomista pidempään. Nyt en osaa, koska tiedän liian konkreettisesti, kuinka äkkiä kaiken voi menettää. En uskalla luottaa huomiseen. Onneksi ammattiapu on edelleen läsnä ja sitä saan joka viikko.

Mutta kaiken kaikkiaan viimeiset vajaat kolme kuukautta on ollut elämäni onnellisinta ja parasta aikaa. On ihanaa olla äiti elävälle lapselle. On maailman parasta seurata pikkuveljen kehitystä ja pidellä häntä sylissä niin paljon kun vain ikinä pystyn. Nyt sylini ei enää huuda niin paljoa tyhjyyttä. Osittain se on nyt täytetty. Sen sylin täyttää maailman ihanin poika. Nauravainen, iloinen, tyytyväinen ja toivottavasti onnellinen poika. Poika, joka nukkuu ja syö hyvin. Poika, joka tekee taas vanhempiensa elämästä elämisen arvoista. Poika, joka saa jokaisen päivän tuntumaan nousemisen arvoiselta. Poika, joka saa  vanhempiensa silmät loistamaan ja sydämen täyttymään onnesta ja kiitollisuudesta.