Ajatuksia viime viikolta...

”Poiketaanko äkkiä tossa Tayssissa kattomassa ….?” –En millään haluais tulla sinne, vihaan sitä paikkaa. ”No ihan nopeesti vaan.” Kävelen sokkeloista sairaalakäytävää pitkin ja paha olo nousee taas pintaan. Mukana on Heikki ja Veikka, mutta ne ei auta eikä pysäytä sitä tunnetta ja niitä ajatuksia ollenkaan. Tasan viikko vajaa kaksi vuotta sitten synnytin siellä esikoiseni, enkä muista siitä paikasta päälimmäisenä mitään muuta. Synnytin toki myös pelastukseni, Veikan. Silti se rakennus saa mulle joka kerta pahan olon ja ahdistuksen aikaseks.

Yritän sinnitellä, kävellä silti, vaikka alkaa oksettaan. Pääsen hisseille, joiden vieressä olevissa kylteissä lukee ”synnytysvastaanotto, äitiyspoliklinikka” jne. Ne hissit vievät tarvittaessa myös neloskerrokseen, synnytyssaleille sekä naistentautien osastolle. Ahdistus lisääntyy. En pysty. En halua olla täällä, haluan pois. Haisee kuolemalta, tuoksuu Einolta. Aistin surun, menetyksen, pelon, sekavuuden, shokin, traumatisoitumisen. Se rakennus pitää sisällään ihan liikaa negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Sinne on jäänyt aikanaan pala minusta. Toki ei Eino siellä enää ole, mutta sillon oli ja sinne koin sen jäävänkin. Ahdistus ja tuska lisääntyy. Luovutan. En aio edetä enää hisseihin. Käännyn pois. Kävelen autolle. Oksennus meinaa tulla.

Samalla mieleeni tulee taas kaikki ne ihmisten sanat. ”Nythän kaikki on taas hyvin, kun on Veikka.”  ”On ollut niin paljon vastoinkäymisiä, nyt pitää vain nauttia, kun nyt teillä on kaikki.” ”Mitä sä nyt enää pelkäät?” ”Koita nyt rauhottua, turha enää mitään pelätä.” ”Mitäs teille kuuluu? Hyvää tietysti, eiks vaan?”  ”Etkö sä nyt edelleenkään pysty toisten raskauksia katteleen, kyllä sun pitäis pystyä jo muidenkin puolesta oleen onnellinen.” Suututtaa. Tulee taas se sama, syvä yksinäisyyden tunne. Miks kukaan ei vaan tajua, mitä mä oon menettänyt? Mitä me ollaan menetetty. Miks kukaan ei vaan voi tajuta, miltä musta tuntuu kaikki tää? Miks kukaan ei ymmärrä, kuinka vaikeeta mun elämästä tuli kaks vuotta sitten? Miks kukaan ei tajua, että kaikki on oikeesti muuttunut, lopullisesti. Mikään ei palaa enää ennalleen. Haluan ymmärrystä, haluan myötätuntoa. Välillä se kaikki on liikaa vaadittu.

Oon Taysin pihassa. Aurinko pilkottaa. Huhtikuun loppu lähenee. Aistin tuoksun, aistin kevään. Aistin sen kaiken, mitä kaksi vuotta sitten tapahtui. Kuolema tulee iholle. Tulee ikävä. Tulee suru. Tulee kaipuu. Tulee viha. Tulee katkeruus. Tulee kysymyksiä, miksi miksi miksi miksi miksi? Haluan Einon takaisin. Haluan hänet syliini. Haluan tuijottaa vaikka tuhat vuotta, että muistaisin joka ikisen yksityiskohdan. Haluan sen turvallisuuden tunteen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja huominen tulee. Haluan, että joku voi luvata sen, etten enää menetä toista lastani. Mutta ei, en saa, en saa enää ikinä Einoa. En tiedä saanko turvallisuuden tunnettakaan. Lupausta mistään en ainakaan. Mä vihaan tätä pelkoa, joka mua riivaa. Mä vihaan sitä, että mä oon joutunu hautaan oman lapseni ja elämä on näyttänyt sen, kuinka niin vaan kaikki voi olla toisin, sekunneissa.

Mä vihaan niitä vaaleanpunaisia laseja, jotka ihmisillä tuntuu olevan päässä. Vai vihaanko sittenkään, oon kenties kateellinen. Kuinka itsestään selvää kaikki voi joillekin ollakaan? Lapsia tehdään. Lapsia saadaan tasan sillon, kun niitä keksitään haluta. Lukumäärätkin voi kertoa jo etukäteen. Ristiäisetkin voi jo juhlia varmaan etukäteen. Kaikki menee aina hyvin, totta kai. Mitäänhän ei voi sattua. Oon kateellinen siitä turvallisuuden tunteesta ja elämän jatkuvuudesta, mihin niin niin monet voi vaan luottaa ja turvata. Oon kateellinen siitä, että iltasin voi käydä nukkumaan ilman sen suurempia konkreettisia pelkotiloja.

Elämä kun ei vaan aina mene niin. Ja että mä vihaan sitä, miks meillä se ei mennyt niin. Miks mun esikoinen on jossain siellä, missä mä en ikinä voi sen kanssa olla? Miksen mä saa halata sitä, silloin kun haluan? Miksei se hautaa mua, sitten kun musta on aika jättää? No, elämä on, eikä sille kukaan voi mitään. Mutta itsestään selvää se ainakaan ole. Elämä on lahja, jota kaikille syntymättömille sitä ei edes suoda.  Lapsi on aina lahja, ei itsestäänselvyys.

Kiitos, että olit mun edes sen 9 kuukautta. Rakastan sua, nyt aina ja ikuisesti yli kaiken. Oothan siellä jossain mun? <3

Ja rakastan sua, niin paljon, ettei kukaan sitä voi koskaan tajuta. Mun pieni ihmeeni. Mun kallein aarteeni. Kiitos, että oon saanu sut. Kiitos, että saan pitää sua sylissäni, halata, pussata. Kiitos, että tulit elämäämme ja palautit valon. Toit toivon, toit tarkoituksen. Ethän ikinä ikinä mene pois? Enhän koskaan joudu susta luopumaan?