lauantai 20. tammikuuta 2018

Vuosi 2017

Pitkään on ollut semmonen olo, ettei kiinnosta kirjottaa tai vielä vähemmän kertoo, mitä kuuluu... mutta nyt jostain tuli semmoinen olo, että vois kirjoitella taas vähän kuluneesta vuodesta 2017 ja siitä, miltä elämä näyttää kohta neljä vuotta Einon kuoleman jälkeen.

Omalla tavallaan vuosi 2017 on ollut todella raskas vuosi, mutta oon myös kokenut valtavasti onnistumisen ja helpotuksen tunteita. Pääsin vihdoin opiskelemaan sosionomiksi, viiden vuoden yrityksen jälkeen odotus palkittiin. Uskalsin hypätä tuntemattomaan, tutustua uusiin ihmisiin ja kertoa heille kokemuksistani, silti haluamatta sen enempää erottua porukasta. Olen myös tehnyt kokemusasiantuntijan hommia vapaaehtoistyönä. Olen käynyt puhumassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, Kangasalan neuvolan henkilökunnalle, omassa luokassani sekä pitänyt verkkoluentoja sosionomiopiskelijoille. Ensi viikolla menen puhumaan valmistuville terveydenhoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijoille. Kokemukset ovat olleet upeita, olen saanut kiitosta niistä ja ne ovat olleet myös itselleni jonkinlaisia rohkeuden virstanpylväitä.

Suoritin koulua vuoden aikana yli 80 opintopistettä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, kävin silloin tällöin koululla. Lisäksi saan hyväksilukuja menneistä opinnoista ja tässä vaiheessa olen suorittanut suunnilleen puolet koulusta eli olen ihan hyvässä tahdissa sen suhteen. Syksyllä menin ensimmäiseen harjoitteluun ja selvisin siitä hengissä, vaikka aluksi vähän sitä epäilinkin. Se on varmaan ollut tähän mennessä henkilökohtaisesti suurin asia itselleni, että uskalsin palata takaisin "työelämään" yli neljän vuoden tauon jälkeen.

Syksy sitten kuitenkin oli kaikin puolin todella raskas. Tein vähän liikaa koulua ja väsymys painoi tasapainoilleissa kodin ja kouluhommien ja oman jaksamisen ja rajojen kanssa. Vaihdoin terapeuttia ja aloitin traumaterapian syksyllä, halusin kokeilla jotain uutta ja se on tuntunut hyvältä. Traumaterapiassa tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan ja se tuntuu mielenkiintoiselta.

Harjoitteluni sujui kaikin puolin hyvin, tykkäsin valtavasti koulukuraattorin hommasta ja pääsin näkemään kaikenlaista. Mutta harjoittelun loppuvaiheessa näinkin sitten vähän liikaa tässä elämäntilanteessa. Jouduin todistamaan läheltä kuolemaa ja valtavaa menetystä ja jouduin osittain toimimaan siinä myös ammattilaisen roolissa. Sen kokemuksen jälkeen alkoi voimakas oireilu omassa elämässä. Keho reagoi ja oma trauma oireili ja nousi pintaan eri tavalla kuin ennen. En ole Einon kuoleman jälkeen reagoinut kehollani mitenkään ja se oli pelottavaa ja pelkäsin välillä sekoavani.

Kehotuntemukset ovat puristusta rinnassa, sydämentykytyksiä, paniikkioireita, hengitysvaikuksia ja kaikenlaista levottomuutta sekä ahdistusta. Ne onneksi helpottivat kuitenkin ajan kanssa, mutta silti huomasin oman rajallisuuteni, eikä minusta ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kriisityöhön, niin kun olin ajatellut tähän asti. Tähän kaikkeen yhdistettynä valtava väsymys ja loppuvuoden suuri määrä kouluun liittyviä deadlineja oli aikamoinen yhdistelmä, jossa joutui vähän rämpimään. Siitäkin selvittiin. Loppuvuonna juoksin vielä verikokeissa, kun olo oli jokseenkin heikko, mutta nekin oli kunnossa, joten nyt tietää taas vähän hellittää ja sen olen tehnytkin.

Vuonna 2017 sai myös kokea valitettavasti ymmärtämättömyyttä omasta tilanteesta ja edelleen tuntuu siltä, että pitääkö siitä jatkuvasti muistuttaa ihmisiä, että se lapsi on kuollut nyt ja aina ja se vaikuttaa tietyllä tavalla omaan elämään joka hetki. On surullista huomata, että lopulta ihminen on aika itsekäs olento, eikä valitettavan usein osaa kuvitella itseään muiden kenkiin vaan näkee vaan oman elämänsä. Mutta siihen on tottunut tässä vuosien aikana, että valitettavan moni ei vaan ymmärrä, eikä sitä tietysti voi olettaakaan, koska onneksi kovin monelle ei tätä kohtaloa ole jaettu.

Vuoden 2017 jokaisena päivänä tunsin kuitenkin kiitollisuutta perheestäni ja ihmisistä, jotka kulkevat rinnallamme edelleen. Eniten kiitosta sain ja saan joka sekunti tuntea pienestä (nyt kyllä oikeesti jo tosi isosta) Veikasta. Hän on aurinko ja valo jokaisessa päivässä, vaikka kaikki muu olisi kuinka synkkää. On mahtavaa seurata hänen kehitystään, miten valtavasti hän oppii koko ajan. Joka päivä hänen kanssaan olen oppinut valtavasti myös itsestäni ja saan toteuttaa ja kehittää itseäni äitinä ja ihmisenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti