torstai 9. elokuuta 2018

Vanhemmuuden ydin


Tosi usein katsellessa tätä nykypäivän menoa pyörii mielessäni se, kuinka moni vanhempi miettii miten omat valinnat ja oma käyttäytyminen vaikuttavat lapseen ja mitä seurauksia niillä on pidemmällä aikavälillä kuin vain tässä hetkessä? Ajatuksiini toki vaikuttaa tuleva ammattini, jossa koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni kyetä katkaisemaan ja oppia tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyviä negatiivisia kierteitä. Ajatuksiini vaikuttaa lisäksi se, että olen aina ollut kova ajattelemaan ja analysoimaan erilaisia asioita ja tapahtumia, miettimään niiden syitä ja seurauksia. Terapiassa ne asiat ovat tulleet entistä lähemmäksi sydäntä ja olen oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään omaa elämääni ja tapojani sekä käyttäytymismallejani yhä selkeämmin.

Kuinka moni ihminen katsoo peiliin ja kysyy itseltään mitä puutteita minussa on? Mitä sellaisia asioita minussa on, joita haluaisin tai toivoisin voivani itsessäni ja omassa toiminnassani muuttaa? Mitä sellaista olen kantanut mukanani, mikä on minua satuttanut ja miten se on vaikuttanut minuun ja tapaani toimia ja reagoida tietyissä tilanteissa? Mitä asioita en missään nimessä halua opettaa tai siirtää omista puutteistani tai oppimistani toimintamalleista omalle lapselleni? Mitä sellaisia malleja tai toimintatapoja minun lapsuudessani tai elämäni varrella on ollut, joita en halua kenenkään toteuttavan omassa elämässään? Ja nyt puhun kaikista niistä puutteista, jotka eivät liity millään lailla siihen, mitä sieltä peilistä kirjaimellisesti näkyy. Vaan kaikkea sitä, mikä on siellä kuoren alla, pintaa syvemmällä.

Asioiden ydin on varmasti ihan ensiksi siinä, että alkaa tunnistamaan ja miettimään, miksi toimin niin kun toimin? Mistä se voisi johtua? Vastaus kysymyksiin ei ole: "No kun mä vain olen tämmöinen". Ihan kuin se olisi syy painaa kaikki villaisella, luovuttaa. Niin meistä jokainen on jonkinlainen, mutta ketään ei ole tuomittu tai ennalta määrätty olemaan tietynlainen. Joo tiedän, että joitain asioita "saa" syntyessään, mutta... Jokainen meistä voi muuttaa ja kehittää itseään, jos tahtoa riittää. Kaikki meistä ei pysty muutokseen yksin, omin avuin, mutta sitä varten on ammattilaiset, jotka pystyvät siinä auttamaan.

Jos omat vanhempasi ovat huuhtoneet kaikki murheensa alas viinalla, ei sinun ainut vaihtoehtosi ole toistaa samaa mallia, vaikka luonnollisin tapa se voikin olla, koska niin olet nähnyt ja oppinut toimittavan. Sama kaava: jos teillä kotona lapsena mistään ei ole puhuttu, ei tarkoita automaattisesti sitä, ettet säkään koskaan vois oppia puhumaan. Ratkaisun avain lienee siinä, koetko itse ne asiat haitallisiksi ja haluatko jatkaa samaa perinnettä? Onko se auttanut sinua silloin, miten teillä on toimittu? Auttaako se mahdollisesti sinun omia lapsia tulevaisuudessa? Uskallatko hakea apua, jos et itse tiedä miten voisit toimia toisella tapaa?

On ymmärrettävä, että toistuvalla tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on aina pidempikestoiset seuraukset kuin vain tämä hetki. Se pätee yhtä lailla negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. On sanomattakin selvää, että ihminen ei tehtyä tekemättömäksi saa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kehittämään itseään ja toimimaan toisella tapaa. Täytyy muistaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikilla on omat vaikeutensa ja ongelmansa. Harva myöskään toistaa virheitä tahallaan päivästä toiseen. Kovin moni vaan ei halua kohdata ja myöntää niitä ikäviä muistoja tai kokemuksia tai ajatella sitä, kuinka ne vaikuttavat omaan elämään ja omaan käytökseen yhä tänäkin päivänä. Osa ihmisistä on myös taitavampia ja kykenevämpiä "työntämään" ajatukset syrjään kuin toiset. Osa pitää omaa toimintaa niin tuttuna ja tavallisena, että sitä on vaikea lähteä kyseenalaistamaan.

Vanhemmuus vaatii luopumista tietyistä asioista, mutta se myös antaa ainakin itselleni niin paljon, että haluankin luopua. Haluan olla läsnä, lapseni tarpeita varten. Eikä se tarkoita sitä, että minun tarvitsee luopua siltikään kaikista omistani. Mutta en koe voivani enää juosta ja mennä niin kun ennen lasta, koska pieni lapseni tarvitsee minua ja isäänsä enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Ja se tarvitsee rajoja ja rakkautta, vaikka kaiken kiukun keskellä monesti tekisi mieli antaa periksi niiden rajojen suhteen. Tekisi mieli huutaa ja raivota, kun sadatta kertaa saa sanoa samoista asioista. Mutta ei tarvitse, kun tietää, mitä hyötyä siitä johdonmukaisesta turvallisesta läsnäolosta on. Kun tiedostaa, että huutava ja epäjohdonmukainen vanhempi pelottaa pientä lasta. Enkä myöskään voi toistuvasti vähätellä lastani tai puhua hänelle ikävästi ja alentavasti, koska on ymmärrettävä, että yhtä lailla henkinen lannistaminen tai aliarvioiminen voi aiheuttaa lapselle suurta tuskaa siinä hetkessä ja myöhemmässä vaiheessa elämää.

Silti omaan toimintaan ja omiin valintoihin vanhempana liittyy aina myös vastuu niiden aiheuttamista seurauksista. Toki voi jatkaa juoksuaan omissa menoissa ja olla olematta läsnä. Toki voi pistää omat etunsa ja tarpeensa lapsen edelle. Toki voi harrastaa joka ilta ja olla pois pitkiä aikoja lapsen luota. Mutta vuosien kuluttua tehtyjen ja tekemättömien tekojen tulos alkaa näkymään ja siinä vaiheessa sitä on enää vaikea muuttaa. Usein se heijastuu lapsesta tai nuoresta tietynlaisena oireiluna. Mieheni töissä kuulemien vanhemman ihmisen sanoja lainaten: "kyllä se lapsi muistaa".  Silloin on turha syyttää muita omista valinnoistaan, joita ei ajatellut silloin. Usein silloinkin ihminen kyllä syyttää mieluummin kaikkea muuta, kuten "se syntyi tuollaisena". On kipeää katsoa siihen kuuluisaan peiliin ja todeta, että ehkä se olinkin minä, joka tein virheitä ja vääriä valintoja.

Tekstini ei kerro siitä, että itse olisin täydellinen äiti ja ihminen tai millään lailla muita parempi, vaan siitä, mikä minulle on vanhemmuudessa ja elämässäni tärkeintä, mitä arvoja edustan. Kyllä minäkin teen virheitä varmasti päivittäin. Tavoitteeni on silti oppia niistä, olla joka päivä parempi, puutteensa hyväksyvä ja niihin ratkaisuja aktiivisesti etsivä ja apua hakeva vanhempi. Haluan kehittyä päivä päivältä ihmisenä, äitinä ja puolisona. Enkä usko, että olen koskaan valmis, eikä minun tarvitsekaan. Olen hakenut apua omiin puutteisiini ja olen uskaltanut kohdata ne. Muutoksen tie on pitkä ja loppuelämän kestävä matka, mutta olen valmis tekemään töitä sen eteen joka ikinen päivä. Tiedän jo nyt, että jokainen itseni kehittämiselle uhrattu aika on kaiken sen työn ja sen työn eteen vuodattamieni kyynelten arvoinen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti