Hyvästien aika

Aamun jo sarastaessa sairaalan ”lastenhoitohuoneen” ikkunoista oli hyvästien aika. Niin me silloin ajattelimme (myöhemmin hyvästelimme Einon vielä hautajaisten yhteydessä). Pienessä tilassa oli hetken vain meidän oma pieni perheemme, me vanhemmat ja Eino. Tilanne oli kaikella tavalla niin epätodellinen kuin ikinä voi kuvitella minkään tilanteen elämässä olevan. Mikään ei tuntunut todelliselta. Eino ei itkenyt eikä huutanut, hän ei reagoinut kosketuksiimme. Minä en tuntenut fyysistä kipua synnytyksestä, henkinen kipu vei kaiken muun mukanaan. Seuranamme oli tuska ja epätoivo, suunnaton suru ja epätodellinen olo. Huoneessa kantautui vain meidän itkumme, minun huutoni ja kysymykset siitä, miksi juuri meille kävi näin?

Koko opiskeluaikani olin vältellyt kuolleen ihmisen kohtaamista. Silloin ajattelin olevani liian herkkä siihen, ajattelin etten ikinä pystyisi kohtaamaan kuollutta ihmistä muuta kuin pakon edessä. Nyt olin tullut elämässäni siihen hetkeen, missä en enää voinut sitä asiaa paeta. Siinäkö se ensimmäinen kuollut ihminen nyt makasi edessäni? Minun oma pieni poikani, pienessä pahvisessa arkussa, kukkia rinnallaan, pienessä valkoisessa nallehaalarissaan, valkoisessa myssyssään ja tiukasti kapaloituna valkoiseen harsoliinaan. Nallehaalari oli otettu kodistamme mukaan sairaalaan, siihen Eino oli tarkoitus pukea sairaalasta kotiin lähtiessä. Se oli mieheni lempivaate pojallemme. Ennen Einon syntymää mieheni vitsaili Einon kulkevan aina nallehaalarissaan. Nyt sekin sitten on konkreettisesti todellista, Eino kulkee aina pienessä nallehaalarissaan.

Kätilö kehotti meitä ottamaan vielä muutamia kuvia Einosta. Sen pienen yhteisen hetkemme jälkeen Eino vietiin meiltä pois, sinne minne kuolleet ihmiset viedään ennen hautaamista, sairaalan ruumishuoneelle. Me jäimme vielä synnytyssaliin kätilömme kanssa. Kätilö ojensi meille valkoisen paperiarkin, jonka sisällä oli pieni pala pahvia. Valkoisessa paperiarkissa oli kirjoitettuna Einon tiedot; nimi, mitat ja syntymäaika. Lisäksi paperiin oli laitettu teipillä kiinni pieni ruskea hiuskiehkura. Se oli Einon pisin hiuskiehkura. Pienelle pahvinpalaselle oli painettuna Einon käden-ja jalanjälki. Siinä paperiarkissa oli kaikki, mitä meillä oli jäljellä pojastamme. Siinä oli ainoat konkreettiset muistot ottamiemme kuvien lisäksi, mitä saimme pojastamme meidän elämänmatkallemme mukaan. Sillä kertaa sairaalasta kotimatkalle synnytyksen jälkeen ei lähtenyt onnelliset vanhemmat pienen poikalapsensa kanssa, vaan tuskaansa turtuneet vanhemmat, joilla oli käsissään vain pieni valkoinen paperiarkki.