Aamun jo sarastaessa sairaalan ”lastenhoitohuoneen”
ikkunoista oli hyvästien aika. Niin me silloin ajattelimme (myöhemmin hyvästelimme Einon vielä hautajaisten yhteydessä). Pienessä tilassa oli hetken vain meidän
oma pieni perheemme, me vanhemmat ja Eino. Tilanne oli kaikella tavalla niin
epätodellinen kuin ikinä voi kuvitella minkään tilanteen elämässä olevan.
Mikään ei tuntunut todelliselta. Eino ei itkenyt eikä huutanut, hän ei
reagoinut kosketuksiimme. Minä en tuntenut fyysistä kipua synnytyksestä,
henkinen kipu vei kaiken muun mukanaan. Seuranamme oli tuska ja epätoivo,
suunnaton suru ja epätodellinen olo. Huoneessa kantautui vain meidän itkumme,
minun huutoni ja kysymykset siitä, miksi juuri meille kävi näin?
Koko opiskeluaikani olin vältellyt kuolleen ihmisen
kohtaamista. Silloin ajattelin olevani liian herkkä siihen, ajattelin etten
ikinä pystyisi kohtaamaan kuollutta ihmistä muuta kuin pakon edessä. Nyt olin
tullut elämässäni siihen hetkeen, missä en enää voinut sitä asiaa paeta. Siinäkö se
ensimmäinen kuollut ihminen nyt makasi edessäni? Minun oma pieni poikani,
pienessä pahvisessa arkussa, kukkia rinnallaan, pienessä valkoisessa
nallehaalarissaan, valkoisessa myssyssään ja tiukasti kapaloituna valkoiseen harsoliinaan.
Nallehaalari oli otettu kodistamme mukaan sairaalaan, siihen Eino oli tarkoitus
pukea sairaalasta kotiin lähtiessä. Se oli mieheni lempivaate pojallemme. Ennen
Einon syntymää mieheni vitsaili Einon kulkevan aina nallehaalarissaan. Nyt
sekin sitten on konkreettisesti todellista, Eino kulkee aina pienessä
nallehaalarissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti