Kotiinpaluu

Puoli kahdeksan aikaan aamulla, hyvästien ja kaiken muun jälkeen meidät siirrettiin naistentautien osastolle odottamaan kotiutusta. Kymmenen aikaan aamulla lääkärit totesivat kierrollaan, että saamme lähteä kotiin, kunnes minä omin jaloin kävelen sairaalan ovista ulos. Se tuntui oudolta ja pelottavalta eikä siinä shokissa mitään omasta parhaasta ymmärtänytkään, mutta totta kai mieluummin valitsimme kotiinlähdön kuin sairaalan jäämisen. Läheistemme lähdettyä n. neljän aikaan iltapäivällä eli tasan 12 tuntia Einon syntymän jälkeen mekin pääsimme kotimatkalle.

Tiesimme kumpikin, mitä kotona odotti. Olimme juuri ennen synnytykseen lähtöä laittaneet kotimme Einon vaippoja myöden valmiiksi vauva-arkea odottamaan. Pinnasänky odotti pedattuna pehmoleluinensa, vaatteet pestyinä ja viikattuina, sitteri ja leikkimatto olohuoneen lattialla, turvaistuin autossa ja Einon sairaalakassi olallamme. Siskoni tarjoutui ajamaan automme pois sairaalasta ja vei turvaistuimen mennessään. Emme kuitenkaan halunneet, että kukaan kävisi siivoamassa Einon tavaroita kotoamme ennen saapumistamme, ei niiden pois siirtäminen totuutta miksikään muuttaisi. Mieheni halusi tehdä sen itse, osana omaa surutyötänsä.

Isäni saapui uudestaan sairaalalle meitä hakemaan, äitini oli jo odottamassa meitä kotiin saapuviksi. Aurinko paistoi jälleen, kun kävelimme sairaalan ovista ulos. Ulkona näytti samalta kuin edellisenäkin päivänä sairaalaan saapuessa, vain aika tuntui pysähtyneen sillä välin. Istuimme auton kyytiin ja pääsimme matkaan. Kyyneleet valuivat silmistämme, olo oli täysin epätodellinen. Tyhjyys oli vallannut meidät. Kaikki tuntui painajaiselta. Auto oli hiljainen, vain lohduton itku oli seuranamme. Eikö Eino todella tulisi mukanamme kotiin? Oliko Eino todellakin kuollut? Oliko meille oikeasti käynyt näin? Miten tästä kaikesta voisi koskaan selvitä? Eikö tämä kaikki ollut vain pahaa unta, josta pian heräisimme?

Itse kotiin saapumisesta en sitten enää juurikaan mitään kokonaiskuvaa muista. Äitini otti meidät vastaan, siskoni ja mieheni äiti taisivat tulla myös samalla meidän luoksemme. Joitain muitakin vieraita meillä sinä iltana kävi meitä katsomassa. Muistan sen, kuinka väsyneitä olimme. Olimme olleet varmaan jo edeltävät 40 tuntia yhteen putkeen hereillä. Illalla yhdeksän aikaan äitini sanoi, että kohta hän kantaa minut sänkyyn vaikka väkisin, kun en tunnu enää ymmärtävän tai tajuavan elämästä yhtään mitään. Sen jälkeen muistan vielä sen, kuinka suihkussa käydessäni silittelin vatsaani, etsien ja tunnustellen Einoa. Missä vatsani oli? Missä vatsasta kadonnut lapseni oli? Olinko oikeasti synnyttänyt? Vain Einon tavarat ympärilläni ja tyhjyys ja suru sisälläni muistuttivat siitä, että poikamme oli oikeasti ollut olemassa yhdeksän kuukauden ajan vatsassani ja hänen olisi pitänyt saapua mukanamme kotiin. Kaikkien niiden ajatuksien, kysymyksien ja tunnemyrskyjen keskellä olin täysin polultani eksynyt.