Siskoni lapset, elämämme suurin valo

Minun elämääni on kuulunut ennen Einon kuolemaa neljä läheistä lasta: siskoni kaksi lasta ja kaksi kummipoikaani. Siskollani on 5-vuotias tyttö, joka on kummityttöni ja 2-vuotias poika. Molemmat kummipoikani ovat myös 2-vuotiata. Lisäksi osalla ystävistäni ja kavereistani on lapsia, mutta heidän kanssaan olen ollut huomattavasti vähemmän tekemisissä, kuin siskoni lasten ja kummipoikieni. Olen aina ajatellut, että haluan viettää kummilasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa. En halua, että he muistavat minut siitä, että tuon lahjan kerran vuodessa, vaan siitä, että olen ollut heidän elämässään mahdollisimman paljon läsnä.

Siskoni lapset ovat koko heidän lyhyen elämänsä ajan olleet minulle sanoinkuvaamattoman läheisiä, tärkeitä ja rakkaita. Varsinkin silloin, kun kummityttöni syntyi, kulutin aikaani siskollani lähes päivittäin. Myös sen jälkeen olen nähnyt siskoni lapsia useita kertoja viikossa. Espoossa vietetty viime syksy ja osa viime keväästä olivat ainoa poikkeus, kun en pystynyt olemaan heidän elämässään niin paljoa läsnä. Senkin takia aika Espoossa oli minulle todella rankkaa, koska ikävöin heitä niin kovasti ja olin surullinen siitä, etten voinut viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin olisin halunnut ja en nähnyt pientä poikaa niin paljoa, kuin olin kummityttöäni aikanaan nähnyt. Totta kai ikävöin myös kummipoikiani ja koin huonoa omaa tuntoa siitä, etten voinut heitäkään nähdä niin usein kuin ennen.

Kun Eino kuoli, asiat muuttuivat. Tulin kateellisiksi kummipoikieni vanhemmille, että heillä olivat pienet pojat ja minä en saanut poikaani kotiin asti. Tilanteeseen vaikutti myös rajusti se, että kummipoikieni äitien kanssa olin suunnitellut viettäväni paljon aikaa äitiyslomallani ja toisen kummipoikani äiti synnytti silloin toisen lapsensa, kun Eino haudattiin. Kaikki yhteiset haaveet ja suunnitelmat romuttuivat. Yritin ensin uskotella itselleni, etteivät kaksivuotiaat pojat tuntuisi niin pahalta kuin vauvat. Eivätkä ne aina tuntuneetkaan. Kesällä näin kummipoikiani muutaman kerran ja aloin huomata, että kohtaamiset ottivat enemmän kuin antoivat. Kuormani oli muutenkin jo niin suuri, enkä halunnut sitä yhtään lisää. Nyt Einon kuolemasta on kulunut 8 kuukautta, enkä ole vieläkään tavannut kummipoikiani sitten kesän, heidän äitien kanssa olen kyllä ollut tekemisissä. Tiedän, että se aika tulee, kun haluan ja pystyn taas heidät kohtaamaan ja ottamaan takaisin osaksi elämääni. Vaikka podenkin huonoa omaa tuntoa, olen antanut itselleni rauhan ja luvan toimia omaksi parhaakseni.

Siskon lapset puolestaan ovat olleet minulle ja miehellenikin elämämme suurin valo Einon kuoleman jälkeen. Päätin heti, että heitä en koskaan aio päästää etäämmälle, vaikka Einoa ei enää ole ja vaikka heidän näkeminen tuntuisi kuinka pahalta tahansa. He olivat kuitenkin olleet elämässäni jo niin monta vuotta ja olin nähnyt heitä lähes päivittäin, että heidän luotaan pois työntäminen olisi tuntunut aivan liian raskaalta ja kohtuuttomalta. Eikä minulle onneksi heidän kohdallaan sitä tunnetta tullutkaan, että olisin joutunut taistelemaan ikäviä ajatuksia vastaan. He jotenkin kuuluivat automaattisesti elämääni, yhtälailla kuin ennenkin. En myöskään tuntenut siskoani kohtaan mitään katkeruutta tai kateutta siitä, että hänellä oli kaksi elävää lasta.

Kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa silloin sunnuntaina, kun tiistaina olimme päässeet sairaalasta. Hän oli hämillään, hän tiesi, että Eino oli kuollut, mutta ei tietenkään niin pienenä lapsena ymmärtänyt varmasti täysin, mitä kuolema todella on, eikä ainakaan sen lopullisuutta. Hän vain tiesi, ettei hänen pieni serkkunsa tullutkaan kotiin asti, eikä hän voisi nähdä Einoa. Muistan, kun hän astui tuosta ovesta ja häntä jännitti. Hän kulki pitkin seiniä eikä tiennyt miten päin hän olisi. Lopulta hän tuli syliini ja halasi minua. Halusin kohdata hänet niin pian, kuin se ikinä vain oli mahdollista. Vaikka olin silloinkin shokissa, tiesin siinä vaiheessa pystyväni pitämään itseni kasassa sen aikaa, kun kummityttöni on täällä. Halusin hänen tietävän ja näkevän, että minä sentään olen vielä elossa. Hän oli kuitenkin seissyt siskoni vieressä, kun soitin sairaalasta, että Eino on kuollut. Hänellä oli varmasti valtava hätä niin minusta, kuin muistakin.

Noin viikon kuluttua Einon kuolemasta olimme valmiita menemään siskolleni katsomaan siskoni pientä poikaa. Tiesimme jo etukäteen, että hänen näkemisensä on kovempi paikka kuin kummityttöni. Siskoni poika muistuttaa aivan isääni ja on muutenkin minun perheeni näköinen. Lisäksi hän on poika, sellainen poika, joka meidänkin piti saada. Kun menimme, lapset odottivat ikkunassa. He olivat nähneet kaikkien läheisten surun ja totta kai pieni poikakin vaistosi jotain tapahtuneen, vaikka ei hän siitä vielä tänäkään päivänä onneksi sen enempää ymmärrä. Samantien sisään mentyämme näin lasten loistavat kasvot. Poika suunnilleen kiljui riemusta nähdessään meidät ”pitkän” tauon jälkeen. Samalla, kun itsellenikin nousi ilon kyyneleet heidän näkemisestään, siinä samassa tuli myös tuskan kyyneleet. Kuinka paljon se pieni poika toikaan mieleeni Einon. Kyyneleet silmissä katselin hänen touhujaan. Kotiin lähdettyämme olimme molemmat kyyneleet silmissä, meihin sattui.

Päätimme kuitenkin, että kohtaamme lapset uudestaan mahdollisimman pian. En halunnut, että heitä kohtaan muodostuisi mitään kynnystä missään vaiheessa. Halusin pitää heidät kokoajan lähelläni. Ja niin teimme. Ja olemme tehneet tähänkin päivään saakka. Ajan kanssa ajatukset helpottivat, eikä pojankaan näkeminen enää sattunut millään lailla. Olemme nähneet heitä enemmän kuin minäkään olen koskaan elämässäni ehtinyt. Olemme hoitaneet heitä, leikkineet, hakeneet päiväkodista, laittaneet nukkumaan, käyneet kaupassa ja ihan kaikkea sitä, mitä aina ennenkin heidän kanssaan. Olemme saaneet heistä niin paljon valoa ja voimaa elämäämme, syyn jatkaa vaikeinakin aikoina. En tiedä, missä olisin ilman heitä tai millaista elämäni olisi, jos olisin päättänyt työtää heidät pois luotani. Kun tuska on suurin, haluan mennä siskolleni tai nähdä heidät, koska tiedän, että heidän läsnäolonsa saa mielen paremmaksi. Olen osannut kääntää heidän olemassaolonsa valtavaksi voimavaraksi.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että minulla ja meillä on heidät. Olen kiitollinen joka sekunti niistä pienistä ihmeistä. Olen myös kiitollinen siitä, että siskoni ja hänen miehensä ovat antaneet meidän olla heidän kanssaan niin paljon kuin ikinä olemme sitä halunneet. He ovat jopa välillä toppuutelleet ja kyselleet, että jaksammeko varmasti. Mutta en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka onnelliseksi se minut siinä hetkessä tekee, kun saan peitellä heidät sänkyihinsä ja kertoa heille kuinka heitä rakastan. Ja sitä tunnetta, kun kummityttöni vastaa minulle takaisin että ”niin mäkin rakastan sua”. Ja niitä ilon ja riemun kiljahduksia, kun he näkevät meidät ja hyppivät riemusta, kun taas tulemme heidän luokseen.

Tiedän, että nyt ovella oleva joulu on helpompi kestää ja sietää, kun saamme viettää osan siitä lasten kanssa. Oikeastaan he ovat syy siihen, että aion edes viettää koko joulua mitenkään. Tiedän, että heidän riemunsa ja ilonsa joulusta tarttuvat jollain tapaa myös itseeni sen kaiken tuskan keskellä, mitä käyn koko joulunkin läpi pääni sisällä. He vievät ajatukset edes hetkeksi pois ja etäämmälle siitä tuskasta, kuinka jouluna se taas on erityisesti läsnä, että minun poikani, heidän serkkunsa ei ole täällä kanssamme viettämässä joulua. Siskoni lapset ovat myös ainoat ihmiset tänä jouluna, joita meidän perhe lahjalla muistaa. He ovat lahjansa ansainneet, tietämättöminä siitä, kuinka suuri lahja ja valo he ovat meille olleet ja ovat jatkossakin joka ikinen päivä.

"Veikka, näytä meille kuinka sä lähetät Einolle lentosuukkoja.

Nyt lähetät Eino-serkulle lentosuukkoja!"