Syy hiljaisuuteen

Täällä blogin puolella on ollut jo pidempään hiljaista. Syynä hiljaisuuteen on se, että olen oksentanut viimeiset 10 viikkoa putkeen joka ikinen päivä ja ollut niin fyysisesti kuin henkisestikin aika väsynyt. Ja syy oksentamiseen tulee tässä:

(Pahoittelut kuvan laadusta, lainattu kirjasta Maailma mustavalkoinen)

Odotamme toista lastamme. Tällä hetkellä elämme raskausviikkoa numero 17. Ja syy miksi haluan tästä asiasta julkisesti kirjoittaa on se, että tässä on oikeastaan kaikki, mitä minulle ja meille tällä hetkellä surun lisäksi kuuluu. Ja vaikka jotain pahaa tapahtuisikin taas, en voisi olla siitä kertomatta ja kirjoittamatta. Mutta ainakin tällä hetkellä kaikki on hyvin tämän raskauden osalta. Ultria on takana jo neljä ja olemme päässeet ihastelemaan tulevaa pienokaistamme useaan otteeseen. Olemme hyvissä käsissä ja meillä on terveydenhuollon puolelta täydellinen tuki ja turva. Olo on epätodellinen ja on vaikeaa uskoa, että kaikki menisi tällä kertaa toisin. Päivä kerrallaan...

Onnea saa toivottaa odotukseen, mutta raskaus ei minulle merkitse sitä, että nyt saisimme vihdoin elävän lapsen. Raskaus merkitsee sitä, että toivo tulevaisuudesta on herännyt henkiin. Toittavasti se toivo säilyy ja kestää ja elämäämme syttyy vihdoin taas pieni valo ja saamme uuden erilaisen alun.

Palaan tunnelmiin ja ajatuksiin paremmin, kun jaksan taas kirjoittaa. Viimeinen viikko on ollut jo vähän parempi, toivottavasti se enteilee sitä, että paha olo on väistymässä ja pystyisimme vihdoin myös vähän iloitsemaan ja nauttimaankin.