"Leimansa" vanki?

Useinhan varsinkin pikkukaupunkien ongelmana on se, että kun ihminen tekee kerran jotain ”väärin”, muistetaan hänet jatkossa pääasiassa vain siitä. Siitä maineesta tai leimasta onkin sitten vaikeampi päästä eroon ja todistaa ihmisille olevansa jotain ihan muuta, kuin mitä he päättelevät yhden teon perusteella. Voi olla, että minullakin on ennen Einon kuolemaa ollut ties minkälainen maine tai leima kenen tahansa silmissä, mutta nykyään en itse koe olevani ulkopuolisille mitään muuta kuin äiti, jonka lapsi on kuollut.

(Kuva:Olli Myyrä Photography)

Katselin jokin aika sitten lyhyen dokumentin kahdesta kohtukuolemaäidistä. Toinen heistä sanoi dokumentin aikana, että hän joutuu kulkemaan niissä kohtukuolemasaappaissaan koko loppuelämänsä. Ja niinhän se onkin. Me kohtukuolemaäidit kuljemme joka päivä niissä saappaissa siinä omassa elämässämme. En pääse niistä enää ikinä pois, en saa Einoa takaisin. Välillä ne saappaat uppoavat syvemmälle, välillä niillä on kevyempi tarpoa.

En vaan jaksaisi kulkea niissä myös aina, kun suljen kotioven perässäni. En edelleenkään halua mennä mihinkään, missä on paljon ihmisiä tai tuttuja. Hyvin usein minusta tuntuu vieläkin siltä, että ihmiset pelkäävät tai välttelevät. En halua kuulla kysymyksiä Veikasta, onko hän eka vai toka vai kolmas lapsi. Tai tavallaan haluan. Haluaisin kertoa aina, että ei, hän ei ole meidän esikoisemme. Ja jos joku asian niin esittää, niin vastaankin aina, että esikoisemme on kuollut. En vaan enää jaksa sitä reaktioo, miten muut ihmiset siihen vastaukseen reagoivat. Mutta myöskään sen reaktion takia en ole valmis jättämään Einoa pois laskuista. Minulla on aina kaksi lasta, kestivät muut sen tai eivät.

Ymmärrän kyllä, että se on edelleen ja varmaan ikuisesti niin vaikea asia, että jonkun lapsi on kuollut. Mitäpä siihen sanomaan? Ei mitään. Ei ole sanoja edelleenkään. Mutta kun en jaksa sitä kiusallista hiljaisuutta ja sekoiluakaan. Kaipaan normaalia olemista. Ihan sellaista tavallista, mitä ennen Einon kuolemaakin.  Esimerkiksi kesäkuussa olin kouluasioissa psykologin haastattelussa. Kyseessä on kuitenkin ammatti-ihminen. ”Onko sulla lapsia?” –On. ”Montako?” – Kaksi. ”Minkä ikäisiä?” – Esikoinen on kuollut, kuopus on yksivuotias. ”Aa siis sulla on yksi lapsi.” –Ei ole, minulla on kaksi lasta, toinen on elävä ja toinen on kuollut. Ja sitten se totaalinen hiljaisuus, vaikerointi ja selittely.  Ja sen jälkeen haastattelun luonne muuttui täysin.

(Kuva: Olli Myyrä Photography)

Toisinaan kaipaan niin kovasti sellaista ympäristöä, jossa kukaan ei tietäisi minusta etukäteen yhtään mitään. Saisin lähteä ovesta ulos ja olla rauhassa sitä, mitä olen. Ilman sitä tunnetta, että toi ja toi ja toi tietää ja nyt ne pelkää ja välttelee jne. Ympäristöä, jossa kukaan ei olettaisi tai ajattelisi mitään minut nähdessäni. Uskon, että sitä varmaan kaipaa moni muukin toisinaan. Mutta välillä tämä lapsen kuoleman kantaminen kaikkien muidenkin silmissä on todella rankkaa ja turhauttavaa. Tuntuu, että jatkuvasti olen vain jotenkin todella erilainen ja sitä kautta tietysti tunnen usein myös voimakasta yksinäisyyttä. Paljon tietysti siitä ”leimasta” on vain kuvitelmaa, mutta osa on valitettavasti täyttä totta. Kuten se taannoinen haastattelukin. Siinä vaiheessa, kun psykologi meni edessäni täysin mykäksi ja alkoi sekoilemaan, niin kyllä siinä teki mieli huutaa, että VOISITKO JATKAA TÄTÄ HAASTATTELUA NORMAALISTI JA ELÄÄ TÄMÄN ASIAN KANSSA.

Mutta kun tätäkään asiaa ei pääse lopulta kuitenkaan karkuun, niin tällä kirjoituksella haluan vain sanoa, että olen edelleen ihan Emmi vain. Ei minua tarvitse pelätä tai vältellä. Ei minun seurassani tarvitse edelleenkään miettiä miten on tai mitä sanoo. Minun kanssani voi puhua ihan tavallisista asioista. Ja jos ei ole nähnyt minua kahteen vuoteen ja kokee tarvetta sanoa jotain Einosta tai kysellä meidän jaksamisesta, niin siitä vain. En mene rikki. Einon kuolema on minulle niin arkinen asia, ettei siitä puhuminen tuo surua tai muistoja mitenkään pintaan tai kyyneliä silmiin joka ainut kerta. Minun kanssani voi olla ihan oma itsensä. Minun kanssani voi edelleen heittää vitsiä, nauraa ja pelleillä, mutta myös siinä samassa on ihan kiva vaihtaa ihan oikeitakin kuulumisia. Onneksi edelleen ystävieni ja läheisteni seurassa saan olla ihan oma itseni ja minua kohdellaan samalla tavalla kuten ennenkin. Kunpa kokisin olevani sitä myös muuallakin, muiden läsnä ollessa.