Jos vain voisin, valitsisin toisin...

Kuulin Kävyn kokemuskouluttajien koulutuksessa, että ainakin jossain sairaaloissa vainaja tulee aina kuvata ennen ruumiinavausta. Useat lapsensa menettäneet vanhemmat ovat saaneet kuvia lapsistaan pitkienkin aikojen jälkeen. Kuvat ovat sairaalan arkistoissa, omissa tai lapsen tiedoissa. On mahdollista, että kuvien olemassaolosta ei henkilökunta koskaan kerro, mutta pyydettäessä kuvat on mahdollista saada itselleen vielä vuosienkin päästä lapsen kuolemasta.

Heräsi toivo… Voisinko sittenkin vielä joskus nähdä lapseni ilman kapaloa tai vaatteita? Voisinko sittenkin saada nähdä, millaiset pienet kädet ja jalat pojallani oli? Voisinko nähdä ne ruskeat kiharat hiukset, jotka oli pistetty piiloon myssyn alle? Voisinko nähdä lapseni alastomana, juuri sellaisena ainutlaatuisena ihmisenä, kuin hän olikin? Kokonaisena.

Heti koulutuksen jälkeen soitin synnytyssalien osastonhoitajalle ja kysyin, onko Tayssissa sama käytäntö. ”Kyllä täällä kuvia pitäisi aina tällaisissa tapauksissa ottaa, sitä en voi luvata millaisia kuvat ovat, onko lapsi kapaloituna tai puettuna tms.” Pistin sairaalan arkistoon saman tien kirjallisen selvityspyynnön, että haluan kuvat välittömästi itselleni. Asian käsittelyyn saattaisi mennä kuukausikin, mutta ajattelin, että voisin odottaa vaikka pienen ikuisuuden, jos vielä jonain päivänä saisin nähdä lapseni.

Oli mennyt noin kaksi viikkoa, kun kirje putosi postilaatikosta. ”Valitettavasti ei omastanne, eikä esikoispoikanne potilaskertomusten joukosta löytynyt tallennettuja valokuvia. Käytännössä joskus kuvia on tulostettu kirjekuoressa säilytettäväksi potilaskansioiden joukossa mahdollista myöhempää käyttöä varten, mutta näin ei ole Teidän tapauksessanne käynyt.” Näin ei ole käynyt teidän tapauksessanne, mutta joidenkin tapauksessa käy näin… Miten se voi olla mahdollista, että noinkin suuressa yliopistosairaalassa ei ole yhteisiä toimintatapoja tai käytäntöjä tällaisten tapauksien varalle, joita kuitenkin Taysin kokosessa sairaalassa tapahtuu miltei viikottain? Tai miten joissain sairaaloissa käytäntö on pakollinen ja joissain ei?

En suostunut luovuttamaan. Laitoin vielä sairaalapastorille viestiä, voisiko hän auttaa minua. Voisiko hän selvittää vielä patologian laitokselta, voisiko sitä kautta saada kuvia. Sairaalapastori soittikin tänään ja kertoi heti aluksi olevansa hyvin pahoillaan, ettei meidän tapauksessa kuvia ole otettu arkistoihin, koska käytännön pitäisi olla sama kaikkien kohdalla ja kuvat pitäisi ottaa kaikista kohtuun kuolleista lapsista. Sairaalassa nimenomaan on painotettu henkilökunnalle kuvien ottamisen ja muistojen tärkeyttä lapsensa menettäneille vanhemmille ja siitäkään syystä tällaisia vahinkoja ei saisi päästä tapahtumaan. Lisäksi henkilökunnalle on kerrottu, että usein shokissa ihminen ei itse tajua niiden tärkeyttä eikä osaa toimia siinä hetkessä sillä tavoin, kun oikeasti haluaisi ja siksi nimenomaan henkikökunnan vastuulla on kuvien ottaminen ja muistojen tärkeyden painottaminen.

Pastori lupasi  kuitenkin selvittää asiaa vielä patologian puolelta ja niin hän tekikin. Hetki sitten sain puhelun, jonka sisällön arvasin jo kuullessani pastorin äänensävyn. ”Patologian laitoksella ei ole kuvia ja vaikka niitä olisi ollut, niitä ei saa luovuttaa kuin tutkimuskäyttöön.”

En haluaisi hyväksyä sitä, että juuri meidän tapauksessa kuvia ei otettu. Miksi meidän kohdalla ei kerrottu muistojen tärkeydestä, vaan tyydytttiin juurikin siihen, mikä me itse koettiin hyväksi shokin hetkellä? Miksi kukaan ei kertonut, miten tärkeitä ne yhdessä lapsen kanssa vietetyt hetket ovat tulevaisuudessa? Miksi kukaan ei pyytänyt taltioimaan tai taltioinut puolestamme jokaista yksityiskohtaa lapsestamme? Ei me itse tajuttu ottaa kuin muutama kuva, ei pidetty kauaa sylissä, ei tutkittu yksityiskohtia jne.) Miksi, miksi, MIKSI?

Ja se hetkeksi henkiin herännyt toivo on nyt lopullisesti kuopattu. En silloin, enkä koskaan tule näkemään lastani muutoin kuin kapaloituna/vaatteet päällä. En koskaan saa tietää, miltä hän näytti kokonaisuudessaan. En koskaan näe niitä sormia ja varpaita. En pyöreää vatsaa, en kiharaa tukkaa. Minulla on vain ne kahden päivän ajalta kerätyt muistot, toiset sairaalassa, toiset kappelissa ennen hautausta. Jos voisin, valitsisin toisin… Olisin painanut mieleeni joka ikisen yksityiskohdan, olisin suukottanut ja pitänyt sylissäni. Olisin hyvästellyt tuntikausia, olisin silittänyt. Mutta silloin tein, niin kuin siinä tilanteessa pystyin. Muuta en voinut, eikä kukaan myöskään kertonut, kuinka tärkeiksi, kallisarvoisiksi ja kaivatuiksi ne hetket vielä jonain päivänä muuttuisivat.