Olen monesti miettinyt isän asemaa lapsen elämässä ja
yleisestikin tässä yhteiskunnassa. Nämä ajatukset on voimistunut Einon kuoleman
myötä, kun jo sairaalassa Heikkiä kohdeltiin täysin eriarvoisesti suhteessa
minuun eli lapsen äitiin. Miksi oletus on se, että lapsi on eron sattuessa
lähtökohtaisesti äidillä ja äiti saa tässä yhteiskunnassa valtavasti vastuuta
ja valtaa niin halutessaan, kun kyse on lapsen asioista tai
huoltajuuskiistoista? Eikö lapsen tekemiseenkin tarvita yhtä lailla isää kuin
äitiäkin?
Tämä aihe saa minut raivon valtaan kerta toisensa jälkeen.
Kuulen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka äidistä on voitu tehdä monta
lastensuojeluilmoitusta ja silti lapsi jää yhä uudelleen ja uudelleen äidille,
vaikka isäkin olisi olemassa. Kuulen jatkuvasti myös sitä, kuinka isän ääni jää
kuulematta lasta koskevissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti
siitä, kuinka isä on kokenut tulleensa laiminlyödyksi. Miksi oletus on se, että
isä näkee lastaan joka toinen viikonloppu ja äiti on lapsen kanssa kaiken muun
ajan? Miksi äiti on parempi vaihtoehto? Kaikissa tapauksissahan se ei
todellakaan ole näin, mutta kun ajatus on jo yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti
se, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja, niin sen nojalla sitten mennään
monessa tapauksessa.
Miksi lapsen kuoltua lääkäri esittää osanotot vain äidille?
Siksikö, että se olen minä, jonka sisällä lapsi on kasvanut? Eikö isä voi surra
oman lapsensa kuolemaa yhtä lailla kuin äitikin? Eikö se voi olla isälle ihan
yhtä valtava ja kipeä menetys kuin äidillekin? Miksi neuvolassa kysytään vain
äidin vointia? Siksikö, että äiti on mukamas se, joka eniten kärsii, vaikka
vauvan heräilystä öisin tai kantaa huolta lapsensa asioista? Miksei isä voi
olla se, joka ihan yhtä lailla odottaa lasta ja muodostaa suhdetta lapseen jo
odotusaikana? Miksei isä voi olla se, joka kotona huolehtii arjen askareista ja
lapsen hoidosta enemmän kuin äiti? Fakta tietysti on se, että lapsella on jo
syntyessään voimakkaampi side äitiinsä fysiologisista syistä, mutta se ei
poista sitä, etteikö isä voisi luoda lapseensa ajan kanssa yhtä vahvan ja
tärkeän siteen.
Ehkä ajatuksiani voimistaa myös se, että minun lapsillani ja
toisella niistä, joka täällä kanssamme elää, on isä, joka huolehtii lapsesta
tasavertaisesti minun kanssani. Joskus enemmänkin, silloin kun itse ei ole
vaikka viikkoon nukkunut kunnolla. Silloinkin, vaikka hän on 10 tuntia päivässä
töissä, on hän valmis valvomaan jokaisen yön, jos niin on tarpeen. Isä, joka
laulaa lapselleen iltaisin kuten minäkin. Isä, joka nukuttaa lapsen joka toinen
ilta. Isä, joka herää poikkeuksetta joka viikonloppu lapsen kanssa ja antaa minun
nukkua pidempään, koska tietää minun heräilevän joka yö jokaiseen pieneenkin
äännähdykseen. Isä, joka ei pelaa jalkapalloa töidensä lisäksi, koska haluaa
viettää vähäisen vapaa-aikansa poikansa kanssa. Usein ihmiset saattavat sanoa, että
se olen minä, joka on Heikin tänne kotiin sitonut. Se olen minä, joka on
häneltä harrastukset kieltänyt. Mutta kyllä se on Heikki itse, joka on
valintansa tehnyt. Monet myös sanovat Heikin olevan poikkeus, surullista, jos
näin olisi.
Etsiessäni faktoja isän rooliin lapsen elämässä tai isän
merkityksestä lapsen kehitykselle, löydän jatkuvasti samanlaiset faktat. Lapsi
tarvitsee isäänsä. ”Uuden tutkimuksen mukaan isällä voi olla jopa äitiä
merkittävämpi rooli lapsen onnellisen ja hyvin mukautuvan elämän kannalta. ”Isyys
on lapselle huolenpitoa ja turvaa. Tyttärelle isän merkitys on tärkeä osa
kasvussa aikuisuuteen. Kun isä arvostaa puolisoaan, tytär näkee, miten naista
kohdellaan. Rakastava isä antaa tyttärelle itseluottamusta.” ”Hyvä isäsuhde
tukee sekä tyttären että pojan seksuaalista kehitystä.” jne jne. Jos aiheesta
on olemassa valtavasti fakta- ja tutkimustietoa, niin miksi isää siltikin
kohdellaan niin eriarvoisesti ja sen roolia lapsen elämässä väheksytään? Tuskin
olen ainoa, jonka mielestä se, että isä näkee lapsiaan kerran kahdessa
viikossa, on hämmästyttävän vähän varsinkin pienen lapsen elämässä.
Jos joskus jonkun asioita alkaisin ajamaan, olisi se ryhmä
isät. Heidän oikeutensa lapsen elämässä, heidän oikeutensa tasavertaisina
lapsensa huoltajina. Toivoisin, että vielä jonain päivänä isien asema kohenisi
toden teolla ja heidän merkityksensä lapsen elämässä nähtäisiin aivan eri
silmin. Väitän, että lapsen on paljon parempi rakastavan ja huolehtivan isän hoivissa,
kuin lastaan toistuvasti laiminlyövän äidin kanssa. Tai vaikka niin, että
lapsen on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta olla huolehtivan ja rakastavan isän
luona, kuin samalla tavoin toimivan äidin luona. Paljon on varmasti isejä,
jotka tyytyvät kohtaloonsa lapsen elämässä tai valitsevat vapaaehtoisesti itse
oman roolinsa ja asemansa. Mutta varmasti valtavasti on myös niitä isejä, jotka
tahtomattaan saavat kohtuuttoman pienen roolin lapsensa elämässä ja jotka
joutuvat toistuvasti esimerkiksi keskinäisten (isän ja äidin) riitojen
kärsijöiksi huoltajuuskiistoissa, joissa äiti ottaa kaiken hyödyn irti omasta
ylivertaisesta asemastaan lapsen huoltajana. Olen myös melko varma siitä, että
jokainen äiti tiedostaa sen, että jos ero tulisi, ei äidin tarvitsisi
paljoakaan miettiä ja pelätä sitä, saako hän olla yhtälaisena osana oman
lapsensa elämässä jatkossakin.
Tuo on kyllä hyvä pointti, minkä sanoit, että äidin harvoin tarvitse miettiä, voiko olla osana lapsen elämää. Tutulla menossa huoltajuuskiista, ja hyvät asianajajat etsinnässä. Ikävä seurata vierestä näitä tilanteita, kun toivoo, että voisi jotenkin itsekin auttaa. Ehkä se on kuitenkin sitten vain se tarjottu tuki.
VastaaPoistaKiitos kirjoituksesta. Asianajaja on tulossa meidän tapaukseen avuksi. Olisin toivonut, että meidän perhe-elämä olisi toiminut. Nyt haaste on siinä, että molemmat olisivat yhtä paljon lapsen elämässä mukana.
VastaaPoista