keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Isän asema lapsen elämässä

Olen monesti miettinyt isän asemaa lapsen elämässä ja yleisestikin tässä yhteiskunnassa. Nämä ajatukset on voimistunut Einon kuoleman myötä, kun jo sairaalassa Heikkiä kohdeltiin täysin eriarvoisesti suhteessa minuun eli lapsen äitiin. Miksi oletus on se, että lapsi on eron sattuessa lähtökohtaisesti äidillä ja äiti saa tässä yhteiskunnassa valtavasti vastuuta ja valtaa niin halutessaan, kun kyse on lapsen asioista tai huoltajuuskiistoista? Eikö lapsen tekemiseenkin tarvita yhtä lailla isää kuin äitiäkin?

Tämä aihe saa minut raivon valtaan kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka äidistä on voitu tehdä monta lastensuojeluilmoitusta ja silti lapsi jää yhä uudelleen ja uudelleen äidille, vaikka isäkin olisi olemassa. Kuulen jatkuvasti myös sitä, kuinka isän ääni jää kuulematta lasta koskevissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti siitä, kuinka isä on kokenut tulleensa laiminlyödyksi. Miksi oletus on se, että isä näkee lastaan joka toinen viikonloppu ja äiti on lapsen kanssa kaiken muun ajan? Miksi äiti on parempi vaihtoehto? Kaikissa tapauksissahan se ei todellakaan ole näin, mutta kun ajatus on jo yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti se, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja, niin sen nojalla sitten mennään monessa tapauksessa.

Henkilön Emmi Mäkinen kuva.

Miksi lapsen kuoltua lääkäri esittää osanotot vain äidille? Siksikö, että se olen minä, jonka sisällä lapsi on kasvanut? Eikö isä voi surra oman lapsensa kuolemaa yhtä lailla kuin äitikin? Eikö se voi olla isälle ihan yhtä valtava ja kipeä menetys kuin äidillekin? Miksi neuvolassa kysytään vain äidin vointia? Siksikö, että äiti on mukamas se, joka eniten kärsii, vaikka vauvan heräilystä öisin tai kantaa huolta lapsensa asioista? Miksei isä voi olla se, joka ihan yhtä lailla odottaa lasta ja muodostaa suhdetta lapseen jo odotusaikana? Miksei isä voi olla se, joka kotona huolehtii arjen askareista ja lapsen hoidosta enemmän kuin äiti? Fakta tietysti on se, että lapsella on jo syntyessään voimakkaampi side äitiinsä fysiologisista syistä, mutta se ei poista sitä, etteikö isä voisi luoda lapseensa ajan kanssa yhtä vahvan ja tärkeän siteen.

Ehkä ajatuksiani voimistaa myös se, että minun lapsillani ja toisella niistä, joka täällä kanssamme elää, on isä, joka huolehtii lapsesta tasavertaisesti minun kanssani. Joskus enemmänkin, silloin kun itse ei ole vaikka viikkoon nukkunut kunnolla. Silloinkin, vaikka hän on 10 tuntia päivässä töissä, on hän valmis valvomaan jokaisen yön, jos niin on tarpeen. Isä, joka laulaa lapselleen iltaisin kuten minäkin. Isä, joka nukuttaa lapsen joka toinen ilta. Isä, joka herää poikkeuksetta joka viikonloppu lapsen kanssa ja antaa minun nukkua pidempään, koska tietää minun heräilevän joka yö jokaiseen pieneenkin äännähdykseen. Isä, joka ei pelaa jalkapalloa töidensä lisäksi, koska haluaa viettää vähäisen vapaa-aikansa poikansa kanssa. Usein ihmiset saattavat sanoa, että se olen minä, joka on Heikin tänne kotiin sitonut. Se olen minä, joka on häneltä harrastukset kieltänyt. Mutta kyllä se on Heikki itse, joka on valintansa tehnyt. Monet myös sanovat Heikin olevan poikkeus, surullista, jos näin olisi.


Etsiessäni faktoja isän rooliin lapsen elämässä tai isän merkityksestä lapsen kehitykselle, löydän jatkuvasti samanlaiset faktat. Lapsi tarvitsee isäänsä. ”Uuden tutkimuksen mukaan isällä voi olla jopa äitiä merkittävämpi rooli lapsen onnellisen ja hyvin mukautuvan elämän kannalta. ”Isyys on lapselle huolenpitoa ja turvaa. Tyttärelle isän merkitys on tärkeä osa kasvussa aikuisuuteen. Kun isä arvostaa puolisoaan, tytär näkee, miten naista kohdellaan. Rakastava isä antaa tyttärelle itseluottamusta.” ”Hyvä isäsuhde tukee sekä tyttären että pojan seksuaalista kehitystä.” jne jne. Jos aiheesta on olemassa valtavasti fakta- ja tutkimustietoa, niin miksi isää siltikin kohdellaan niin eriarvoisesti ja sen roolia lapsen elämässä väheksytään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä se, että isä näkee lapsiaan kerran kahdessa viikossa, on hämmästyttävän vähän varsinkin pienen lapsen elämässä.


Jos joskus jonkun asioita alkaisin ajamaan, olisi se ryhmä isät. Heidän oikeutensa lapsen elämässä, heidän oikeutensa tasavertaisina lapsensa huoltajina. Toivoisin, että vielä jonain päivänä isien asema kohenisi toden teolla ja heidän merkityksensä lapsen elämässä nähtäisiin aivan eri silmin. Väitän, että lapsen on paljon parempi rakastavan ja huolehtivan isän hoivissa, kuin lastaan toistuvasti laiminlyövän äidin kanssa. Tai vaikka niin, että lapsen on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta olla huolehtivan ja rakastavan isän luona, kuin samalla tavoin toimivan äidin luona. Paljon on varmasti isejä, jotka tyytyvät kohtaloonsa lapsen elämässä tai valitsevat vapaaehtoisesti itse oman roolinsa ja asemansa. Mutta varmasti valtavasti on myös niitä isejä, jotka tahtomattaan saavat kohtuuttoman pienen roolin lapsensa elämässä ja jotka joutuvat toistuvasti esimerkiksi keskinäisten (isän ja äidin) riitojen kärsijöiksi huoltajuuskiistoissa, joissa äiti ottaa kaiken hyödyn irti omasta ylivertaisesta asemastaan lapsen huoltajana. Olen myös melko varma siitä, että jokainen äiti tiedostaa sen, että jos ero tulisi, ei äidin tarvitsisi paljoakaan miettiä ja pelätä sitä, saako hän olla yhtälaisena osana oman lapsensa elämässä jatkossakin.

2 kommenttia:

  1. Tuo on kyllä hyvä pointti, minkä sanoit, että äidin harvoin tarvitse miettiä, voiko olla osana lapsen elämää. Tutulla menossa huoltajuuskiista, ja hyvät asianajajat etsinnässä. Ikävä seurata vierestä näitä tilanteita, kun toivoo, että voisi jotenkin itsekin auttaa. Ehkä se on kuitenkin sitten vain se tarjottu tuki.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kirjoituksesta. Asianajaja on tulossa meidän tapaukseen avuksi. Olisin toivonut, että meidän perhe-elämä olisi toiminut. Nyt haaste on siinä, että molemmat olisivat yhtä paljon lapsen elämässä mukana.

    VastaaPoista