Maailman kaunein poika

”EIIIIIIII, EIIIIIII, EIIIIIKÄ! MITEN TÄSTÄ VOI IKINÄ SELVITÄ? KULTA, SELVITÄÄNKÖ ME IKINÄ? KULTA, EI ME VOIDA IKINÄ SELVITÄ. KULTA, ONKO TÄMÄ TOTTA? KULTA, EIHÄN TÄMÄ OLE TOTTA? KULTA, ONHAN KAIKKI VAIN PAHAA UNTA? KULTA, ETHÄN IKINÄ JÄTÄ MINUA YKSIN? KULTA, RAKASTAN SUA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA! KULTA, OOT TÄRKEINTÄ MUN ELÄMÄSSÄNI.”

”KUOLENKO MINÄ? KUOLEN, MINÄKIN KUOLEN, IHAN VARMASTI KUOLEN. LUVATKAA MULLE, ETTEI KUKAAN MUU KUIN HEIKKI KOSKE MINUUN. LUVATKAA, ETTEI KUKAAN VIE HEIKKIÄ SEKUNNIKSIKAAN VIERESTÄNI POIS. VAADIN, ETTÄ JOKAINEN SEKUNTI, MINKÄ ME TÄÄLLÄ SAIRAALASSA VIETÄMME, HEIKKI ON VIERESSÄNI. LUVATKAA ETTETTE NUKUTA MINUA, LUVATKAA ETTETTE LEIKKAA MINUA. VOITTEKO LUVATA MINULLE, ETTETTE NUKUTA ETTEKÄ LEIKKAA MINUA? ”

Näitä kysymyksiä ja huutoja kuului äitiyspoliklinikan vastaanottohuoneissa, synnytyssaleissa sekä sairaalan osastoilla. Shokki on todella pelottava tila, jota on vaikea saada paperille kirjoitetuksi. Muistan vain osan noista kysymyksistä ja ajatuksista, joita päässäni liikkui, kun saimme tietää, ettei Eino ole enää elossa. Vapisin ja tärisin, kaikki oli todella pelottavaa ja epäuskoista. Toisaalta halusin kuolla Einon mukana, mutta järki sanoi, että siitä oli pakko selvitä, vaikka väkisin.

Mieheni uskoi ainakin hetken, että jotain olisi voinut olla vielä tehtävissä. Hän ajatteli, että miksei minua vain nukuteta saman tien ja viedä synnytyssaliin leikattavaksi? Eikö Einoa oteta saman tien ulos mahastani? Jos Eino eläisi sittenkin? Jos jotain olisi kuitenkin vielä tehtävissä? Minä olin jo luovuttanut. En uskonut enää mitään olevan tehtävissä, luotin lääkäreiden sanaan. Olin niin peloissani, että vaadin vain, ettei kukaan laita minua uneen, eikä kukaan leikkaa minua. Toinen vaihtoehto oli synnyttää alateitse, oliko se muka parempi? Synnyttää niin, että tietää jo valmiiksi lopputuloksena olevan kuollut poikamme? Mieleeni tulivat kuvat elokuvista, joissa myös äiti on usein hengenvaarassa, kun lapsi on kuolleena kohdussa. Mietin minulle käyvän samalla tavalla. Kuolen mukana, mutta onko silläkään väliä? Mitä väliä millään enää olisi?

Jostain sisältä itsestäni löysin kuitenkin voimia. Päätin, että tekisin mitä vain, jotta minua ei leikattaisi. Vaikka olisin kuinka loppu niin fyysisesti kuin henkisestikin synnytyksen aikana, synnyttäisin silti vaikka väkisin alateitse. Jos en siihen pystyisi, niin sitten mielummin kuolisin, jos en selväisi hengissä alatiesynnytyksestä. Minun oli pakko nähdä tulevaisuus, minun oli pakko ajatella, että aina kun ihminen leikataan, se tietää tulevaisuudeksi enemmän vaaroja ja riskejä. Nukuttaminen vasta pelottavalta tuntuikin siinä tilanteessa. Samaa sanoivat lääkärit. Heidän mielestään alatiesynnytys olisi kaikista paras ratkaisu niin mieleni kuin kehoni kannalta. Se olisi terapeuttisempaa minulle, koska saisin prosessoida rauhassa tapahtunutta. Ei rauhoittavia lääkkeitä, vain kivunlievitystä, niin olisi parasta minulle.

Luotin siihen, mitä minulle sanottiin ja päätin tehdä parhaani. Pelkäsin silti kuollakseni. Lääkärit ja kätilömme kertoi minulle kokoajan, ettei minulla ole hätää, me selviämme varmasti. Kätilömme oli synnytyssalissa koko sen ajan, mitä mekin siellä vietimme. Hän kannusti ja kertoi kokoajan tilanteestani ja piti meidät ajan tasalla. Hän oli läsnä. Hän oli uskomaton. Hän kertoi kaiken aikaa, mikä on parhaaksi minulle ja miten meidän milläkin hetkellä kannattaa toimia. Hän vain jaksoi uskotella ja kertoa, että me varmasti selviämme. Hän antoi kaiken tapahtua juuri niin, kuin me toivoimme. Hän teki kaikkensa meidän parhaaksemme.

Meitä kehotettiin viettämään aikaa Einon kanssa, sitten kun Eino on syntynyt. Se tuntui niin kipeältä, että ensin ajattelimme, ettemme pystyisi ikinä näkemään Einoa, kunhan vaan se hirveä koettelemus olisi ohi ja pääsisimme pois sairaalasta. Minä halusin pienen hetken keräillä voimiani Einon syntymän jälkeen, peitin näkyvyyden Einoon. Minua sattui henkisesti niin lujaa, etten koskaan elämässäni ajatellut, että ihminen voi kokea sellaista kipua ja tuskaa. Mieheni meni Einon mittaukseen mukaan ja oli kokoajan läsnä, kun Einoa kapaloitiin ja pestiin sekä puettiin omiin vaatteisiinsa.

Oli tullut hetki, jossa otin Einon käsivarsilleni. Kätilö ojensi Einon syliini ja mieheni tuli viereeni istumaan. Sitä kipua en sanoiksi voi koskaan pukea, se oli jotain niin kamalaa, ettei sitä voi sanoiksi kirjoittaa. ”MIKSI EINO MIKSIIII? ÄITI RAKASTAA SINUA YLI KAIKEN, MIKSI EINO MENIT POIS? ONKO SINUN MUKA PAREMPI JOSSAIN MUUALLA? EINO EIIIIIIIII. KULTA ME EI IKINÄ SELVITÄ, KULTA MÄ HALUAN EINON TAKAISIN. Siinä poikani makasi käsivarteillani, kunpa minäkin olisin nukahtanut hänen kanssaan. Eino oli maailman kaunein poika, kauneinta mitä olen ikinä eläessäni nähnyt. Miten elämä voisi jatkua niin, että poikani vietäisiin pois? Niin, että poikani olisi todellakin kuollut. Niin se vain oli, Eino oli kuollut, hän ei itkenyt eikä reagoinut. Tuska meidän vanhempien sisällä oli valtava, kaipuu uskomattoman lohduton. Sinnekö meni ne kaikki odotukset? Eikö me saatukaan sitä elämää, mikä meillä piti olla?

Selvisimme kuitenkin yhdessä siitä hetkestä. Todellakin yhdessä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Me hyvästelimme Einon, me pidimme häntä sylissämme. Me otimme valokuvia. Se oli kaikki, mihin pystyimme, muuta emme olisi voineet. Olen ikuisesti siitä kiitollinen, kuinka kätilömme jaksoi uskotella, että hyvästely ja sylissä pitäminen ovat ehdottoman tärkeitä asioita jatkon kannalta, vaikka se siinä kaikessa tuskassa tuntuikin mahdottomalta ajatukselta. Onhan Eino meidän lapsemme ikuisesti, totta kai me haluamme tietää, miltä hän näyttää, totta kai me halusimme häntä pitää sylissämme. Vaikka se sattui, sattui niin kipeästi, oli se meidän loppuelämän kannalta varmasti yksi suurimmista asioista. Nyt ajan kanssa ajateltuna olemme ikuisesti onnellisia siitä, että pidimme poikaa sylissämme, kunpa olisimme pystyneet siihen vielä pidemmän aikaa sinä hetkenä. Mutta ne pienet hetket olivat kaikki se, mihin silloin kykenimme.

Mutta ilman yhtä asiaa ja ihmistä, miestäni, en siitä olisi koskaan selvinnyt. Jos ennen synnytystä, sitä hirveää shokkia ja koettelemusta ennenkin rakastin häntä yli kaiken, nyt rakastan häntä vielä niin paljon enemmän. Hän oli kanssani joka sekunti, hän eli kaiken sen tuskan kanssani. Me jaoimme jotain niin suurta, että heti synnytyksen jälkeen sanoin hänelle, että haluan hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä kotiin tullessamme häntä sitten jo kosinkin polvillani sohvamme edessä. Mieheni oli ajatellut tehdä saman, vasta kuitenkin marraskuussa Einon päivänä. Mutta sairaalassa hän oli joka sekunti täysin korvaamaton,  hän piti kädestäni koko synnytyksen, hän hiljaa olemalla vain läsnä antaen tilaa kätilön kannustukselle kantoi minut yli siitä hetkestä. Kuinka voisinkaan ikinä olla mistään niin kiitollinen, että juuri minulla on hänet. Hän oli silloinkin siinä hetkessä se toivo, se tulevaisuus, se kaikki, minkä takia jaksoin ponnistaa kerta toisensa jälkeen. Hän oli kaikki se, minkä tähden päätin selvitä, en luovuttaa.