Mitä meille tänään kuuluu?

Ajattelin kirjoittaa tähän väliin vähän siitä, mitä meille kuuluu juuri nyt. Yleisesti ajatuksenani on kirjoittaa tätä blogia aikajärjestyksessä, mutta siihen hetkeen, kunnes pääsen kirjoituksissani tähän päivään, saattaa kulua vielä aika pitkä tovi. Kirjoitan tähän tekstiin otteita lääkärin lausunnostani, joka käsittelee minun tämän hetken tilannettani ja kommentoin niitä itse lisää.

Loogisesti ajateltuna voisi ajatella, että ajan kanssa olo helpottuu ja asiat alkavat mennä parempaan suuntaan. Itse näen tilanteeni tällä hetkellä jopa paljon vaikeampana kuin silloin heti Einon kuoleman jälkeen. Totta kai shokki on hälvennyt ja se joka hetkinen kamala tuska on toisinaan vähän kevyempää, mutta kokonaisuudessaan vaikeudet ovat vasta alkaneet. Aika ja sen kuluminen on osoittanut kaikki ne haasteet, mitä Einon kuolema on elämäämme tuonut. Ajan kanssa vasta ymmärtää sen laajuuden, miten kokonaisvaltaisesti meidän menetyksemme on pistänyt elämämme uusiksi. Silloin alussa kun ei pystynyt ajattelemaan elämäänsä kuin aina minuutti ja sekunti kerrallaan. ”Nyt kello on 1.45, nyt se on 1.46, nyt voin käydä nukkumaan” ja niin edelleen…

”Potilas on tukeutunut voimakkaasti puolisoonsa ja pelkää puolison menettämistä hänen palatessaan töihin.” Tämä lause on tämänhetkisen elämäni ajankohtaisin aihe. Mieheni palasi töihin eilen, neljän kuukauden tauon jälkeen. Työpäivää edeltävä ilta ja eilinen aamu olivat varmasti vaikeimpia päiviä heti hautajaisten ja Einon kuolinpäivän lisäksi. Mieheni on ollut joka hetki kanssani, olemme jakaneet ihan kaiken ja hän on ollut tukenani joka sekunti, niin kuin minä myös hänen tukenaan. Ennen mieheni töihin menoa olen ollut vain pieniä hetkiä yksin tai jonkun muun kanssa kahden. Koen, että mieheni on tällä hetkellä minun ainut tuki ja turva, ainut ihminen, kenelle voin jakaa kaikki syvimmät tunteeni, jokaisen ajatuksen ja totta kai kaiken tämän surun ja tuskan. Pelkään voimakkaasti, että mieheni kuolee joko matkalla töihin tai matkalla sieltä takaisin kotiin, siksi varmistankin asian viemällä hänet sinne ja hakemalla hänet takaisin. Koen, etten pärjää tällä hetkellä ilman miestäni hetkeäkään, koska muuten oloni on täysin turvaton ja pelokas. Hänen kanssaan kaksin voin lähteä vaikka maailman ääriin, koska sillä ei ole väliä jos kuolemme yhdessä, mutta ilman häntä elämäni ei jatkuisi mitenkään.

”Alkuvaiheiden shokin ja voimakkaan surun jälkeen mukaan on tullut myös katkeruutta ja vihantunteitakin toisia äitejä ja heidän pieniä lapsia kohtaan. Ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kavereihin, joilla on ihan pieniä lapsia.” Alussa en tuntenut juuri kateutta ja katkeruutta muita äitejä tai perheitä kohtaan. Nyt minun on paljon vaikeampi nähdä raskaana olevia tai aivan pienien vauvojen kanssa kulkevia äitejä. He muistuttavat minua kaiken aikaa siitä, mitä minulla piti olla. En halua nähdä vastasyntyneitä lapsia, enkä varsinkaan viimeisillään raskaana olevia äitejä. En myöskään halua kuulla, onko joku muu raskaana tai saanut juuri lapsen. Se sattuu, se tekee niin kipeää, koska haluaisin niin kovasti kevään ja sen ajan takaisin, kun Eino oli vielä elossa. Usein mietin, miksi kaikkien muiden lapset syntyvät elossa, miksi kaikki muut saavat sellaisen elämän, kun minun elämäni piti olla? Näinhän asia ei ole, koska kaikkien lapset eivät synny elossa eikä kaikki saa lasta, vaikka sitä kuinka haluaisivat. Silti minusta tuntuu siltä, että olemme ainoita ihmisiä tässä maailmassa, jotka joutuvat kohtaamaan tämän kauheuden.

”Ahdistuu, jos ulkopuolelta tulee jonkinlaista velvoitetta tehdä jotain. Päivistä kokee selviytyvänsä silloin kun saa tehdä niitä asioita ja siinä tahdissa kun itse haluaa.” Tällä hetkellä en pysty huolehtimaan kuin vain itsestäni ja omista asioistani. En pysty auttamaan muita, vaikka haluaisinkin, omassa selviytymisessä on aivan tarpeeksi työsarkaa. Nyt kun mieheni piti palata töihin, koin voimakasta vihan tunnetta siitä, että jokin ulkopuolinen ”taho” tulee sanelemaan, että jotain pitäisi tehdä ja elämämme ”edetä” johonkin suuntaan. Lisäksi esimerkiksi jos joudun nousemaan sängystä kellonsoittoon, koko päivää tuntuu mahdottomalta jatkaa. En myöskään pysty sitoutumaan mihinkään kellonaikoihin. En voi luvata kenellekään, että olen siellä esim. klo 16. Vielä klo 15 voi tuntua siltä, että pystyn menemään, mutta välttämättä enää viittä vaille 16 en kykenekään lähtemään. Elämää on pakko elää juuri sen hetken tunteen mukaan tai kaikki leviää täysin käsiin.

”Kaupassa käydessä hakee vain tarvittavat tavarat nopeasti, ihmisten ympäröivänä oleminen tuntuu ahdistavalta. Ärtyisyyttä on. Itsetuhoisiakin ajatuksia välillä. Kokee ettei ole mitään mieltä elää, kun lapsikin on menehtynyt. Usko tulevaisuuteen on mennyt”. Välillä hätä on suuri, toivoisin vain ajan pysähtyvän tai ainakin menevän takaisin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin. Mieheni on se syy, miksi jaksan ja totta kai myös kaikki muut, ketkä ovat tukenamme tämän kaiken keskellä (kiitos rakkaimmat <3). Mieheni on silti ainut ihminen, kuka pystyy nostamaan minut sängystä ylös ja jaksamaan huomiseen. Silti on niitä hetkiä, kun mikään ei lohduta eikä mikään auta, tuntuisi helpommalta lopettaa rämpiminen ja luovuttaa. Ei se kuitenkaan ole loppujen lopuksi vaihtoehto. Totta kai on paljon syitä jatkaa elämää, mutta aina elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Psykologini yritti lohduttaa minua ajatuksella: ”mitä Eino sanoisi sinulle, jos Eino osaisi jo puhua. Mitä Eino sanoisi, jos se näkisi, että äidillä on kamala hätä?”. Siihen minä totesin Einon sanovan, että ”kyllä sä äiti selviät.” Siihen on pakko tämän kaiken tuskan keskellä jaksaa uskoa, vaikka se tuntuukin mahdottomalta ajatella, että elämässä voisi enää ikinä mitään hyvää tapahtua.