Rakkaudella äiti ja iskä

Eino rakkain,

sä et tiedäkään, kuinka paljon me sua odotettiin ja toivottiin. Me lähettiin syksyksi vielä Espooseen, kun isin piti opiskella ja äitikin kävi vähän koulua, sen minkä pystyi, kun sä teit mun oloni vähän heikoksi. Äiti oksensi neljä kuukautta, mutta siitäkin selvittiin, kun tiedettiin, mikä meitä sitten odottais, kun saatais sut. Keväällä, maaliskuun alussa, me palattiin tänne läheisten luo takaisin ”kotiin”. Me valmistauduttiin ja hankittiin semmoinen asunto, johon me kaikki kolme hyvin mahduttais. Kaikki oli sua varten valmiina, Late- lammas ja muut kaverit odotteli sua sun pinnasängyssä ja Manun paidankin (äidin lempparijoukkue) kummitäti oli sulle hankkinu jo syksyn pelejä varten valmiiksi. Me hankittiin isompi sänkykin, että mahduttais siinä sitten kolmistaan köllöttelemään. Kaikki oli valmiina ja me vaan odotettiin kärsimättöminä, että koska päästäis sua halaan ja suukottaan. Odotettiin sellaista elämää, mitä iskä ja äiti oli molemmat halunnu jo pitkään enemmän kun mitään tässä maailmassa. Me odotettiin sitä hetkee, kun saatais vihdoin olla perhe ja maailman onnellisimmat vanhemmat.

Sitten kaikki romahti. Meijän koko elämä muuttui sillä samalla sekunnilla, kun me saatiin tietää, ettet sä ookkaan enää elossa, eikä me saadakaan sua meijän kanssa kotiin. Ei me saadakaan laittaa sua sinne valmiiseen pinnasänkyyn Laten ja muiden kavereiden kanssa, etkä sä pääsekään meidän viereen nukkumaan. Siitä lähtien elämä on ollut toivotonta, mikään ei oo tuntunu miltään. Jokainen sekunti ja minuutti on lohdutonta ikävää ja kaipuuta, sydäntä painavaa kipua. Meitä ei huvita mikään ja tuntuu turhalta elää ilman sua. Usein äiti miettii, että mun olis paljon parempi olla siellä sun vieressä, ettei sun tarvis yksin nukkua siellä pimeessä. En haluais kuitenkaan jättää iskää tänne yksin kärsimään ja uskon kuitenkin, ettet säkään halua vielä mua sinne, vaan haluaisit että yrittäisin jotenkin selvitä ja kokea vielä jotain hyvääkin elämässä.

Meitä satuttaa se tosi paljon, kuinka vähän meillä on semmosia muistoja susta, joita voidaan katsella tai joiden avulla voidaan itseämme lohduttaa. Myös osa niistä muistoista on vielä liian kipeitä katselvaksi. Äiti katselee usein sun kuvaa, iskä olis sen halunnu jo laittaa yöpöydälle meidän viereen. Äiti ei vielä pysty siihen, se satuttaa äitiä niin kovasti, koska haluaisin, ettet olis vaan pelkkänä kuvana meidän vieressä. Mutta sun unikaveri Late nukkuu joka yö äitin ja iskän kanssa. Yks yö yritin antaa Laten iskälle, kun se ei meinannu saada unta ilman sitä, mutta saman tien äitille tuli niin paha olo, kun Late ei ollutkaan kiinni mun rinnassa, että jouduin taas kerran varastaan sen iskältä. On meillä myös vähän videoita siltä ajalta, kun olit vielä masussa. Siinä yhdessä videossa äiti soittaa sulle Sinistä unta ja potkit sen tahtiin. Sä tykkäsit kovasti siitä laulusta, usein äiti soitti sulle sitä, jotta sä vähän rauhottuisit ja lakkaisit potkimasta niin kovasti. Välillä iskä myös lauleli sulle, onneks et tainnut ymmärtää niitä sanoja, iskän laulut kun on vähän hassuja.

On meillä tietysti myös muisto siitä, miltä sä näytät. Se me muistetaan ihan ilman kuviakin. Sun kuva on meidän sydämissä ikuisesti. Silloin sairaalassa äitin mielestä sä näytit ihan pikku-Heikiltä. Sä olit ihan iskän näköinen. Huusin kovasti ja itkin, kun pidin sua sylissäni. Muistutit niin paljon isääs. Olit yhtä komea kuin isäs ja oli niin kamalaa, ettet ollutkaan elossa, enkä saanut pikku-Heikkiä omakseni. Sitten hautajaisten yhteydessä kun hyvästeltiin sut, näin sussa täysin omat kasvoni. Sä olit ihan mun näköinen. Se rauhoitti mua, mun poika. Meidän maailman kaunein poika. Kaikki läheisetkin kävi hyvästelemässä sut, nyt nekin tietää aina, miltä sä näytät.

Me käydään usein siellä sun haudalla, se on vähän kun meijän toinen koti. Mä usein juttelen sulle ja kerron kuinka paljon me sua rakastetaan ja ikävöidään. Iskä on usein hiljaa, mutta aina kun me ajetaan sun haudan ohi, niin iskä heiluttaa sulle ja lähettää lentosuukkoja. Iskä ei osaa sanoin kertoo, kuinka paljon se sua kaipaa, mutta mä sitten aina kerron iskänkin puolesta kaiken. Iskä usein kiroo, kuinka ikävä paikka se hautausmaa on. Välillä iskä haluais tulla telttaileen sinne, että se sais olla sua lähellä. Mä usein itken siellä sun luona enemmän ja se puhuminen sulle auttaa aina hetkellisesti mun kaipuuta, kun saan ääneen kerrottua kaiken sen ikävän ja rakkauden määrän. Joka kerta mä kerron sulle, kuinka toivoisin sun olevan täällä meidän kanssa.  Kyllä se meitä vähän aina rauhoittaa, kun meillä on joku paikka, missä voidaan käydä juttelemassa sulle. Se on myös sitten joskus meidän koti, kun meidän aika täällä päättyy. Sitten sä saat olla äitin ja iskän vieressä nukkumassa, ikuisesti ikuista unta. Mä en enää pelkää kuolemaa, koska tiedän, että sitten kun sen aika on, pääsen vihdoin sinne sun viereen.

Vielä lopuks halusin kertoo sulle, mitä me ollaan tehty kesällä. Siitä ei oo kyllä kauheesti mitään kerrottavaa. Me ei tykätä mennä mihinkään, koska aina on semmonen tunne, että tää on ihan merkityksetöntä, kun sä et oo meijän matkassa. Usein katsellaan takapenkille ja ihmetellään, että missä se meijän pikku-Eino onkaan. Ja aina jos äiti liikkuu jossain ja näkee vaunuja, vauvoja tai raskaana olevia, ne tuo mieleen vaan sut ja sen tuskan mitä äiti tuntee, kun joutuu elämään ilman sua. Sen takia me ollaan oltu paljon kotona, täällä on käyny paljon sun ja meidän läheisiä. Mummu, Pappa, Mamma, Papparainen ja Leila, isomummu ja isotäti, sun sedät  ja kummit sekä iskän ja äitin ystävät on ollu usein täällä meitä lohduttamassa ja purkamassa myös omaa ikäväänsä ja tuskaansa. Lisäksi ollaan nähty paljon sun serkkuja ja tätiä, sun pikkuiset serkut aina toivoo, että niillä olis täällä pieni Eino- serkku leikkikaverina. Kaikenkaikkiaan meistä on pidetty hyvää huolta.

Juhannuksena me oltiin sun setien ja niiden tyttöystävien kanssa sun Papparaisella Paraisilla. Sillon juhannuksena me juteltiin yömyöhään aina susta, meillä kaikilla oli sua sillonkin hirvee ikävä. Me puhuttiin paljon siitä, millasta elämä olis, jos säkin olisit siellä meidän kanssa viettämässä juhannusta. Eikä me sitä juhannusta vietetty mitenkään, me vaan oltiin ja oleiltiin. Mitäs muuta me ollaan tehty…  Me käytiin myös Korkeasaaressa sun kummisedän Eeron kanssa ja voidaan me Johannaakin kutsua sun kummitädiks, vaikka se ei sitä virallisesti ookaan. Siellä oli tosi kurjaa, kun siellä oli niin paljon vauvoja ja äitejä ja isejä. Meillä kaikilla oli sua sielläkin kamala ikävä. Ei siitä reissusta tullut oikein mitään ja äitiä ahdisti kovasti. Olisin halunnu näyttää sulle ne kaikki eläimet ja ihmetellä sun kanssa yhdessä, kuinka leijonat, karhut ja muut eläimet on niin isoja ja ihmeellisiä.

Oltiin me just mökilläkin sun Papparaisen, isomummin ja muiden kanssa. Sielläkin oli Johanna ja Eero ja sun toinenkin setä. Me juteltiin Johannan kanssa monia tunteja laiturilla susta ja tästä kaikesta, millaista elämä ilman sua on ja miten suuri kaipuu meillä kaikilla on. Lauantai- iltana me oltiin iskän kanssa saunassa. Siellä mua jo itketti ja oli niin kova ikävä sua. Menin sitten ulos istuun ja näin kirkkaan tähtitaivaan. Suoraan mun edessä oli kirkas tähti, koko taivaan kirkkain tähti. Siinä me katseltiin sitä tähtee iskän ja Johannan kanssa ja kyyneleet silmissä todettiin, että siellä se Eino loistaa ja katselee meitä, taivaan kirkkaimpana tähtenä.

Ainiin, se tärkein asia, mitä me ollaan tehty kesällä. Me otettiin sun jalan- ja kädenjälki kummankin oikeaan käteen. Aina kun olo on mahdottoman surkea ja lohduton, voimme painaa sun jalan tai käden meidän sydämiämme vasten ja tuntea sut meidän lähellämme. Meidän käsissä ja sydämissä sä matkustat ikuisesti mukana, ne jäljet me nähdään kaiken aikaa silmissämme. Ne jäljet pitää sut meitä lähellä, nyt ja ikuisesti.