Mitä meille tänään kuuluu?

Kohta on kulunut jo vuosi Einon kuolemasta. Välillä aika on madellut, päivät ovat tuntuneet ikuisuuden kestäviltä, välillä aika on mennyt lentämällä. Viime keväänä ei edes uskonut siihen, että vielä vuoden päästä olisi hengissä. Saatika uskonut siihen, että on näinkin hyvissä voimissa. Pikkuhiljaa suru on löytänyt paikkansa meidän elämästä ja se on muodostunut osaksi arkea, osaksi meitä. Enää se ei tunnu niin kipeältä joka hetki, sitä on oppinut sietämään ja kestämään. Olen itse alistunut omalle kohtalolleni, lapsemme on kuollut, eikä häntä mikään enää koskaan takaisin tuo. Olen myös antanut itselleni rauhan, että mitään emme olisi voineet tehdä estääksemme Einon kuolemaa, meille vain kävi niin.

En ole kohdannut yhtään vauvaa edelleenkään, vain yhtä raskaana olevaa ystävääni olen tavannut säännöllisesti. Olen hänen seurassaan saanut näyttää kaikki tunteeni, pystynyt puhumaan kaikesta ja sitä kautta olen rauhassa totutellut siihen ajatukseen, että elämä jatkuu ja muutkin saavat lapsia ja heidän tarinansa päättyy onnellisesti, vaikka meille ei niin käynytkään. Minun tavoitteeni on siinä, että kun ystäväni lapsi syntyy viimeistään toukokuussa, tulee hänen vauvansa olemaan ensimmäinen vauva, jonka haluan syliini ottaa. Tiedän sen, että jos en lasta pystykään sylissäni pitämään, voin antaa hänet pois ja poistua paikalta ilman, että minun käytöksestäni ajateltaisiin yhtään mitään.

Tottakai myös oma raskauteni ja sen eteneminen on helpottanut valtavasti erilaisten asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Vaikka en sitä edes tiedostaen mieti, niin alitajunnan kautta se tulee, että nyt minulla ja meillä on toivoa ja on helpompi kestää myös toisten onnea. Mutta sitäkin rajaa yksi tekijä: sellaisten ihmisten onnesta on helpompi iloita ja olla aidosti onnellinen, jotka myös yrittävät parhaansa mukaan ymmärtää meidän kokemaamme tuskaa ja menetystä. Sellaisten ihmisten, jotka eivät sitä edes halua yrittää ymmärtää tai kuunnella, en ainakaan minä pysty olemaan pätkääkään onnellinen heidän puolestaan enkä haluakaan olla missään tekemisissä enää koskaan. Se, mitä ajattelen muista ihmisistä, on paljon sidoksissa siihen, miten koen heidän kohtelevan meitä ja kunnioittavan menetystämme ja suruamme. Onneksi valtaosa ihmisistä on kohdellut meitä suruamme kunnioittaen ja yrittäneet parhaansa mukaan kuunnella ja ymmärtää, vaikka kukaan ei koskaan voikaan tietää tasan tarkkaan sitä, miltä meistä tuntuu ja on tuntunut tämän vuoden aikana.

Raskauteni on sujunut hyvin. Olen ollut jopa pelottavan rauhallinen toistaiseksi. Meille pitäisi syntyä terve poikalapsi kesäkuussa, jos käynnistys toteutuu 38 viikolla, niin kuin siitä on alustavasti puhuttu. En osaa pelätä joka päivä, että nyt tämäkin kuolee. Olen ymmärtänyt sen, mitä on tapahtunut, mutta myös tiedostanut sen, että se ei ole mikään automaattinen kohtalo, että kaikki lapsemme ovat tuomittuja kuolemaan. Olen myös koko elämäni ollut joka asiassa pessimisti, pelännyt aina pahinta ja yrittänyt varautua pahimpaan. Einon kuoleman myötä ja sitäkin jatkuvasti raskausaikana pelänneenä olen ymmärtänyt, että mihinkään niin kamalaan ei voi mitenkään varautua. Se ei auta, vaikka nyt joka päivä pelkäisin seuraavankin lapsen kuolemaa ja yrittäisin siihen jotenkin varautua, koska tiedän, että sellaisiin asioihin ei voi mitenkään itseään valmistaa eikä varautua. Jos tämäkin lapsi kuolee, en todellakaan voi etukäteen tietää, miten siitä selviän vai selviänkö ollenkaan. Tiedän kuitenkin sen, että salama voi iskeä kaksi kertaa tai vielä useammankin kerran samaan puuhun, eikä täällä paljoa kysellä, kuka kestää minkäkin verran surua tai menetyksiä.

Siksi elämäämme kuuluu tällä hetkellä lähinnä pelkkää odottelua. Odotamme kesää, saammeko tällä kertaa syliimme elävän vai kuolleen lapsen. Sen näkee sitten. Ulkona paistava aurinko tuo väkisin mieleen viime kevään ja sen päivän, kun palasimme sairaalasta kotiin tyhjin käsin. En ole koskaan pitänyt keväästä ja nykyään vielä vähemmän, mutta senkin yli on elettävä. Ja tiedän myös eläväni, jos se minusta itsestäni on kiinni. En myöskään osaa ennustaa, kuinka paljon pelkoni kasvavat loppuraskautta kohden, mutta sitäkin on turha etukäteen murehtia. Sitten pelkään silloin sen verran, kun tai jos pelkään. Psykologilla käyn edelleen viikottain ja se auttaa hallitsemaan ja kestämään kaikenlaisia tunteita, kun niistä kaikista saan edelleen joka viikko puhua ääneen. Lisäksi meillä on kokoajan tiheä seuranta niin neuvolassa kuin Taysissakin, joten tottakai sekin rauhoittaa mieltä ja auttaa pitämään pelkoja kurissa.

Me molemmat toivoimme poikaa, vaikka sukupuolella ei väliä olekaan, kaikista tärkeintä meille olisi se, että saisimme sen elävän ja terveen lapsen elämäämme. Olimme kuitenkin odottaneet poikaa kotiin, eikä sitä koskaan tänne asti saatukaan, joten nyt toivo siitä on taas olemassa. Ymmärrän, että Eino ja tuleva lapsi ovat kaksi eri ihmistä, enkä pelkää reagoivani niin, että olisi kauheaa pitää taas poikaa sylissän ja kuinka hän muistuttaisi liikaa Einoa. Usein sisarukset muistuttavat jokatapauksessa toisiaan, olivat ne sitten tyttöjä tai poikia. Itse koen sen jotenkin lohtua antavana ajatuksena, että voin ehkä vielä sen elävän pojan syliini jonain päivänä saada. Onko se sitten tänä kesänä, sitä ei tiedä etukäteen kukaan. Sitä voi vain toivoa ja yrittää parhaansa mukaan uskoa siihen, että mekin sen ihmeen vielä kokea saamme.

(tuliaiset Tallinnasta)