Pelko

Se on oikeastaan ainut tunne, mitä mun päähäni tällä hetkellä mahtuu. Ja on mahtunut jo aika pitkän aikaa. Kuinka paljon sitä voikaan pelätä, että menettää tämänkin lapsen? On kauheata yrittää käydä nukkumaan peläten joka hetki sitä, että herää siihen, kun kohdussa on taas kuollut lapsi. Mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois aivan viime metreillä?

Tällaista meille oikeastaan kuuluu. Vahtimista, valvomista, liikkeiden kyttäämistä, pelkoa, kauhua, ahdistusta, odotusta, jännitystä, sekoilua. Välillä olen diagnosoinut itselleni kaikki maailman raskausmyrkytykset ja tulehdukset ja liialliset lapsivesimäärät yms yms yms, mutta vielä tähän mennessä en ole vastaavia diagnooseja terveydenhuollon ammattilaisilta saanut. Nyt saavuimme juuri Tayssista kotiin, viimeiseltä äitiyspolikäynniltä. Samat uutiset kotiin tuotavana kuin joka kerta tähänkin mennessä. ”Vauvalla on kaikki hyvin, käyrä on priima, liikkuu tosi paljon, tosi virkeä, napanuoran virtaukset kunnossa” jne jne. Lisäksi vauva istuu. On istunut jo jostain 30 viikolta asti. Näin ollen sektioaika on lyöty lukkoon. Tiistaina 16.6.2015 klo 7.15 meidän pitäisi olla sairaalan osastolla ilmoittautumassa ja n. klo 8 siirtyä leikkaussaliin. Kätilö oli käynyt viime viikolla vaatimassa meille aamun ensimmäistä aikaa, ettei meidän tarvitsisi odottaa yhtään sen kauempaa enää, kun vain sen aivan pakollisen.

En osaa pelätä sektiota. Ajattelen, että synnytyksessä on aina riskinsä. Leikkauksessa on, mutta niin on myös luonnollisessa synnytyksessä. Mulle on oikeastaan ollut helpotus, että vauva on päättänyt istuskella ja viihtyä perätilassa. En ole suostunut ulkoiseen kääntöyritykseen, sillä jos vauva haluaa istua, niin sitten istuu. Vaikka kaiken aikaa sitä mietinkin, että vielä hän onnistuu sotkeutumaan napanuoraansa ja potkaisemaan itseltään hengen, tuntuu se silti paremmalta, että hän istuu ja potkii, kuin että hän olisi pää alaspäin.

Viikkoja on tiistaina 37+6, jos sinne asti pääsemme. Psyykkeen takia ei ole tarvinnut tapella siitä, etteikö alusta asti ole ollut selvää, että käynnistys tai sektio tapahtuu hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Sektio tuntuu hyvältä ratkaisulta, oikealta. Perätilasta en alkaisi missään nimessä synnyttämään, riskejä on liikaa. Lisäksi Eino kuoli kolme päivää kestäneiden supisteluiden aikana, enkä kestäisi enää odottaa ja odottaa ja odottaa, koska se vauva syntyy. Heikkikään ei jaksaisi sitä. Näillä viikoilla kun käynnistely saattaisi viedä useamman päivän, ennen kun jotain alkaisi tapahtumaan. Nyt tiedän, miten kaiken pitäisi edetä ja milloin me saamme vauvan, joko elävänä tai kuolleena. Toki tiistaihin on vielä loputtoman pitkä aika…

Tällä hetkellä oikeastaan mikään ei lohduta. Vaikka kokoajan vauvalla on ollut kaikki hyvin, ei se merkitse minulle mitään. Niin oli Einollakin. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin. En voi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin ja saamme sen vauvan kotiin asti. Niinhän piti viimeksikin saada. Miksei kukaan voisi vain luvata, että vauva selviää vielä tämän 4,5 vuorokautta hengissä ja sitten saamme hänet syliimme. Tämä neljä ja puoli vuorokauttakin tuntuu nyt vielä ikuisuudelta. Kaikkien muiden lasten syntymät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta se, että me saisimme elävän lapsen, tuntuu maailman suurimmalta ihmeeltä ja sitä se meille olisikin.

Olen käynyt Einon haudalla, pyytänyt, että hän varjelisi ja suojelisi pikkuveljeään. Joka ilta pyydän jostain ylemmältä taholta, johon tuskin edes uskon, että voisiko tällä kertaa kaikki vaan mennä hyvin. En saa vastausta, en saa lupausta ennen tiistaita. Meidän on vain odotettava. Heikki on saanut kevään aikana opparinsa tehtyä ja opintonsa viimeisteltyä. Valmistujaispäivä on tiistai 16.6. Saako hän parhaan mahdollisen valmistujaislahjan? Einon syntymäpäivä oli tiistai, onko tuleva tiistai parempi ja onnellisempi tiistai? Onko tiistai 16.6 elämämme paras ja onnellisin päivä? Saammeko kuulla sen parkaisun, jonka vauva toivottavasti päästää syntyessään? Saammeko sen vauvan elävänä kotiimme? Viime vuonna 17.6 olimme Tayssissa kuulemassa ruumiinavauksen tuloksia, olemmeko tasan vuoden päästä siitä hoitamassa siellä pientä elävää poikaamme? Ken tietää, minun käsissäni se ei ainakaan ole. En voi muuta kuin toivoa.

Tänään kätilö halasi minua muutamaan otteeseen. Hän sanoi lähtiessämme "toivon koko sydämestäni, että teillä menee kaikki hyvin. Ootte ihania. Tuun heti tiistaina katsomaan teitä osastolle.". Juhannuksen jälkeiselle viikolle psykologi ja terveydenhoitaja on jo varannut ajat, koska he voivat tulla katsomaan meitä. Eilen serkkuni sanoi, että hänen täytyy ostaa uusi puku ristiäisiin. Osa läheisistä varovasti suunnittelee juhannusta, jotta voivat olla kanssamme. Itselle kaikki tuollaiset suunnitelmat tuntuvat vielä niin kaukaisilta. Mutta silti koko sydämestäni toivon ja rukoilen, että tällä kertaa kaikki nuo muiden suunnitelmat toteutuvat ja myös he saavat nähdä sen pienen ihmeen. Ennen kaikkea toivon, että me Heikin kanssa saamme pienen elävän pikkuveljen tänne luoksemme tekemään elämästämme taas elämisen arvoisen.