Paniikki ja pelko

Takana on aivan hirveät kaksi vuorokautta. Torstaina illalla Veikka söi tavalliseen tapaan kasvissosetta. Aloin antamaan jälkiruokaa. Olimme ostaneet kaupasta sellaisen välipalapussin, missä oli jogurttia. Niitähän lapsi saa syödä itsekseen ja ne on sopivia kuudesta kuukaudesta alkaen. No, enpä tullut ajatelleeksi, että jogurttihan on ihan pelkkää lientä. En toki antanut pussia Veikalle käteen, vaan pistin sen korkkiosan Veikan suuhun ja puristin kevyesti. Ei olisi kannattanut painaa ollenkaan, sillä tavaraa taisi tulla sillä kevyellä painalluksellakin aika paljon. Veikka vetäisi kaiken väärään kurkkuun ja alkoi saman tien voimakkaasti oksentamaan.

Nyt se kuolee, oli ensimmäinen ajatus. Nyt se tukehtuu. Minä tapoin sen. Mun syytä. Olen paska äiti, miten voin painaa sitä pussia? Oli todella pelottavaa nähdä, kun pieni oksentaa voimakkaasti ja ainahan mulla ensimmäinen ajatus on kuolema. No, ei kuollut. Kaksi tuntia oksentamisen jälkeen meni hyvin. Annettiin iltapuuro ja mentiin makkariin lukemaan iltasatua. Yhtäkkiä alkoi taas voimakas oksentaminen ja kaikki puurot tuli ulos. Ja taas sama ajatus, nyt se kuolee tähän syliini. Soitanko ambulanssin, se tukehtuu. Heikki yritti epätoivoisesti lohduttaa, ettei se kuole, ei tarvita ambulanssia, katso se elää. No pakko oli lähteä päivystykseen, en kestänyt sitä tunnetta. Itkin paniikissa ja pelkäsin kuolemaa.

Käytiin päivystyksessä ja kaikki oli kunnossa. Lääkäri veikkasi, että oksensi puurot myös sen väärään kurkkuun vetämisen takia. Keuhkot olivat puhtaat, tavaraa ei ollut siellä. Tultiin takas kotiin. Yön valvoin kokoajan tarkkailen ja peläten uutta oksentamista. Pelkäsin myös sitä, että ehkä kuitenkin sitä jogurttia meni keuhkoihin ja kohta Veikka on keuhkokuumeessa ja kuolee siihen. Ei tullut kuumetta, ei tullut uutta oksennusta. Veikka selvisi.

Perjantaina lähdin kauppaan puoli kahdeksan aikaan. Olemme koko viikon ollut aikeissa laskea Veikan sängyn pohjan, koska päiväunia nukkuu siinä meidän sängyssä kiinni, toki tyynyvalli on edessä, ettei lähde konttaamaan tai ryömimään meidän sängyn kautta alas. Mietin jo kaupassa, että soitan Heikille ja käsken sen istumaan vaikka loppu-unet siinä Veikan vieressä, ettei se vaan pääse tippumaan nyt, kun se pohja on vielä sillä tasolla. No, en soittanut. Tulin kotiin ja Heikki ja Veikka seisoi eteisessä mua vastassa. Näin heti Heikin naamasta, että sillä oli asiaa. ”Noni, nyt se sit tippu sieltä sängystä. Kävin minuuttia ennen katsomassa ja nukkui ja avasin oven, että kuulen kun herää. No en kuullut, oli tullut niiden tyynyjen yli ihan hiljaa ja ryömi tosta jalkopäästä alas.”

Paniikki. Taas. Aloin huutamaan Heikille, että miten ei oo laittanut siihen enempää esteitä eteen ja miten ei vahtinut. Tiesin heti, että olin itse ihan yhtälailla syyllinen. Ei oltu sitä pohjaa laskettu. Luotettiin, ettei se niiden esteiden yli tuu ainakaan ilman, että me kuullaan, koska ei ollut ennenkään tullut. Ja muutenkin, kun käyn vähän väliä tarkistamassa hengitystä. No nyt se tuli, eikä Heikki nähnyt tietenkään, että tuliko niskoilleen vai päälleen vai pyllylleen. Heikki kuuli vain kolahduksen ja itkun. Heikki oli ihan rauhassa, sanoi ettei Veikalla oo hätää. Ei uponnut muhun, saman tien päivystykseen. Ja taas kuolema tuli iholle. Olin ihan sekaisin ja itkin hysteerisesti. Mitä jos menetämme Veikan? Omasta syystämme.

No lääkärikäyntihän meni sitten taas niin loistavasti. Menimme päivystykseen, koska kello oli kahdeksan perjantai-iltana, eikä mikään yksityinen ole siihen aikaan auki. Niin kuin ei ollut torstainakaan enää siihen aikaan. No sehän oli täynnä ihmisiä, ihmiset katsoi, kun hysteerinen äiti oli itku silmässä. On se ihmeellinen näky. Ja mua ahdisti. En kestänyt niitä tuijottavia ihmisiä, teki vain mieli huutaa niillekin, että älkää kyylätkö, ei teiltä oo lasta kuollut. Mistäs mä sen tiedän, vaikka oliskin.

Pääsimme hoitajalle, itkin ja itkin. Sanoin, että tajuatteko kuinka pelkään. Veikkakin tietty oli ihmeissään, että mitä mä oikein itken. Hoitaja yritti vitsailla ja keventää tunnelmaa. Ei paljoa auttanut siinä huolessa. ”Sanon lääkärille, että tulee pian, menkää tohon aulaan.” Ei mennä, pyysin päästä omaan tilaan, koska en kestänyt niitä tuijottavia naamoja. Onneksi päästiin. No, kaksi tuntia odotettiin lääkäriä ja voin kertoa, että se on pitkä aika se, pelätä että se lapsi kuolee. Edellinenkin lapsi kuoli sekunneissa. Heikki yritti pysyä Veikan kanssa vähän etäällä ja rauhassa, ettei Veikka vaistoaisi niin pahasti mun huolta. Toistuvasti kyselin hoitajalta kauan menee, itkin ja meinasin oksentaa. Hoitaja yritti vitsailla, ei auttanut edelleenkään.

No juuri ennen kun päästiin lääkärille, Veikka alkoi oksentamaan. Ja voitte kuvitella, että kuolemanpelko sen kun yltyi. Olin juoksemassa jo hoitajaa, mutta siinä samassa hän haki meitä lääkärille. No lääkäri se vasta auttoikin. Hän löhösi siinä tuolissaan ja katsoi hysteeristä äitiä vähän semmoisella ilmeellä, että v*ttuako siinä poraat. Sanoin, että pelkään, että Veikka kuolee, meijän edellinenkin lapsi on kuollut. No lääkäri ei Veikkaa tutkinut muuten, kun katsoi korvat ja yleisvoinnin, joka nyt oli kokoajan ollutkin ihan hyvä, lukuun ottamatta sitä oksentamista. Yritimme molemmat Heikin kanssa tivata, miksi Veikka oksentaa. ”No onhan se tässä muutenkin jatkuvasti oksentanut” AI ONKO? Eilen kaksi kertaa. Se ei ole jatkuvasti. ”No vauvat oksentaa.” Ei ole ennenkään oksentanut ja tajuatko, että se löi äskön päänsä. ”Tuskin se siihen liittyy, kato nyt tota poikaa, ei se näytä siltä, että kuolee tohon.”

Sitten meni yli mun päässäni se kohtelu. Aloin sanomaan, että tajuatko, kun se on se tunne, kun on yhden lapsen menettänyt. Ja oon edellisen vuorokauden jo valvonu ja odottanut sitä kuolemaa. Sanoin, että koen tarvitsevani nyt apua tähän kahden vuorokauden huoleen ja tähän pään lyömiseen ja tähän pelkoon. ”No en nyt katso, että sua tarvii Pitkäänniemeen pistää.” Joo ei varmaan sinne tarviikkaan, mutta tajuatko että en pärjää, koska oon ihan sekaisin tästä pelosta. ”No paha astua sun saappaisiin.” KOITA EDES. ”Ei viikonloppuna saa psykiatrista apua.” No sehän on hieno juttu, ei varmaan oo ketään hoitajaakaan, joka vois jutella tän asian mun kanssa ja rauhoittaa. Tai kai niiden lääkäreidenkin pitäis osata auttaa. ”Ei oo nyt mitään, koita pärjätä.” Kiitos avusta. Aloin kiroilemaan, että tajuatteko kuinka pitkä aika on odottaa vklopun yli tämmöisessä pelossa. Ja kun teitä ei kiinnosta auttaa mua. ”Joo koittakaa pärjätä, tsemppiä teille kaikille kolmelle, ei toi poika oo kuolemassa nyt. Menkää kotiin.”

Suu auki, aikani vaadittuani apua, sitä saamatta lähdimme kotiin. Siinä vaiheessa jo rakas serkkuni oli huomannut huoleni ja he lähtivät miehensä kanssa ajamaan Jyväskylästä. Luojan kiitos elämässäni on tollaisia kultakimpaleita. Ja ihana ensihoitaja-ystäväni oli puhelimen päässä ja yritti rauhoitella. Soitin kuitenkin kotoa Taysin lastenpolille, kun muistin, että neuvolasta oli sanottu, että sinne voi soittaa millon vaan, jos tulee hätä. No siellä hoitaja kuunteli huoleni ja rauhoitteli. Sanoi kuitenkin, että voi olla, että on lievä aivotärähdys, mutta todennäköisesti oksentaminen liittyy eiliseen. Mutta herätelkää kahden tunnin välein yö. Tälläsiä tai mitään muitakaan ohjeita ei päivystyksestä saatu, eikä mitään muutakaan ymmärrystä. Heikki yritti kysellä mulle jotain rauhottavaa, joka tehoais, ei kuulemma saa sitäkään.

Mikä siinä on niin vaikeeta, kohdata ihminen? Mikä on niin vaikeeta vaikka taputtaa olalle ja sanoa, että sulla ei ole hätää. Ottaa tosissaan, lohduttaa, auttaa. Ymmärrän, että kukaan ei ilman oman lapsen kuolemaa tiedä tasan, mitä se on. Mitä se pelko on. Mutta aina voi yrittää. Aina voi ottaa vastaan, olla läsnä. KUUNNELLA. Ei se vaadi muuta. Ja tiedän tasan, että apua saa myös viikonloppuna. Mutta toinen kerta jo, kun tuolta laitoksesta mut pistetään kotiin välittämättä siitä, että mä itse pyydän apua. Oikeesti jos ihminen itse pyytää apua, niin miten semmoseen asiaan ollaan reagoimatta? Miks otetaan se riski, etten oikeesti pärjääkään? Ja kun mä itse vaadin ja pyydän. Luojan kiitos, mulla on hyvät hoitosuhteet, mutta nekään ei päivystä 24/7. Ja kun multa on se lapsi kuollut. Ei varmaan moni muu äiti nyt sekoa tollai, kun lapsi jostain muksahtaa tai oksentaa pari kertaa. Mutta minä sekoan. Olen yksilö, olen menettänyt, mulla ei ole turvallisuudentunnetta. Jonkun pitää luoda se niissä hetkissä ja auttaa mua. En ole hullu, vaikka siltä voi näyttääkin, kun huoli on suurimmillaan.

(onnellinen nukkumaanmenijä tippumisen jälkeen)

Kävimme sitten vielä eilen lastenlääkärillä Tampereella. Hän kuunteli, hän ei vähätellyt. Hän tutki Veikan. Hän kysyi, jäikö meille huolia tai murheita. Hän vastasi, hän oli läsnä. Hän ymmärsi. Hän sanoi, että onneksi herätitte kahden tunnin välein. Hän kertoi, miten vauvan vointi etenee, jos päähän tulee vamma. Ja hän epäili, että oksentaminen johtui ruokatorven ärtymisestä. Miksi meitä ei taaskaan otettu tosissaan sairaalassa? En usko, että mun naama on niin ärsyttävä, että heti on jo tietty ennakkoasetelma. Ehkä se lapsen kuolema on vaan niin pelottava asia ja ihminen henkinen pahoinvointi. Mutta voin kertoa, siihen ei auta se, kun kerta toisensa jälkeen kokee tulleensa teilatuksi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Veikka  ja äitikin voi hyvin ja me selvittiin säikähdyksellä.

Ja taas lopuksi kysyn: MIKSI LÄÄKÄREILLE EI TEHDÄ MITÄÄN SOVELTUVUUSKOKEITA??????