Todellisuuden katoaminen

Siitä ajasta, mikä jää hautajaisten ja kotiinpaluun väliin, ei meistä kumpikaan muista kuin vain joitakin yksittäisiä asioita. Aika kului täydessä shokissa ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa. Ei sitä tajunnut tai edes halunnut tajuta, mitä oli tapahtunut. Me vain odotimme kokoajan sitä, koska sinne sairaalaan pitäisi lähteä, joko Eino syntyisi ja pääsisimme vihdoin kotiin yhdessä Einon kanssa. Ei sitä kyennyt ymmärtämään, että synnytys oli jo ohitse ja Eino oli poissa. Kukkia ja kortteja tuli jatkuvasti joka suunnasta kotiimme (kiitos vielä muistaneille). Ne aina muistuttivat siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut, mutta ei tajunnut, mikä se paha tapahtuma oli ollut.

Meillä kävi tosi paljon vieraita ensimmäisinä päivinä ja viikkoina, sukulaisia ja ystäviä. Aluksi ajattelimme, että on helpompi kohdata kaikki saman tien. Jossain vaiheessa sen kuitenkin ymmärsi, ettei jaksanut muita ihmisiä määräänsä enempää. Kun oli puhunut kahdelle tai kolmelle ihmiselle samat asiat yhtenä päivänä, oli henkisesti aivan loppu. Tuntui siltä, että oli tulossa hulluksi, kun pää oli kaiken aikaa niin sekaisin. Päätimme yhdessä, että emme voi ottaa ihmisiä enempää vastaan, kuin yhden päivässä. Se oli tarpeeksi. Se tuntui kuitenkin henkireiältä meille, että täällä oli kokoajan joku meitä ”hoitamassa”. Yöt ja päivät joko äitini, mieheni äiti tai joku muu läheisistämme oli täällä huolehtimassa meidän syömisestä, nukkumisesta ja muista elämän perustarpeista. Läheisten seurassa sai olla hiljaa ja surra silti ihan kaksinkin, vaikka kokoajan joku oli läsnä ja auttamassa, kun hätä oli akuutti. Tuntui kamalalta, että meidän piti olla ne vanhemmat, jotka joka sekunti huolehtisi pienestä pojastamme, mutta nyt me olimmekin ne, joista tuli huolehdittavia ja hoidettavia.

Tuntui, että koko elämä oli vain siinä hetkessä, siinä sekunissa ja minuutissa. Ei muistanut, että oli edes elänyt ennen Einon kuolemaa. Aina hetkittäin sitä heräsi todellisuuteen. Välillä huusin raivosta ja vihasta, hakkasin sohvia ja seiniä. En voinut hyväksyä mitenkään, mitä oli tapahtunut. En voinut hyväksyä elämän vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. En pystynyt mitenkään uskomaan todeksi sitä, että meillä ei ollutkaan sitä rakkainta lastamme enää. Suurin osa ajasta kului vain itkiessä. Iltaisin pelotti käydä nukkumaan, pimeä pelotti ja ahdisti. Onneksi meillä oli lääkkeitä nukahtamista ja rauhoittumista varten. Aamuisin oli vaikea nousta sängystä, ei ollut mitään syytä herätä uuteen päivään tai nousta ylös. Sama tuska oli läsnä joka sekunti.

Muistan ne ensimmäiset kerrat, kun lähdimme kotiovestamme ulos. Leposyke oli varmasti yli sadan, jalat eivät meinanneet kantaa. Kun ajoimme autolla ensimmäisiä kertoja, meitä huimasi, päässä heitti ja tuntui siltä, että koko maailma pyöri ja vilisi silmissämme. Lisäksi oli kamalaa tajuta, että ”ulkomaailma” eli ihan normaalisti, eikä aika ollutkaan täysin pysähtynyt, vaikka kotona ajatteli sen olevan täysin varmaa. Pelkäsimme myös aivan kuollaksemme sitä, että joku olisi kävellyt vastaan. Kaikilla oli omat odotuksensa, suurin osa tiesi, että meille oli tulossa vauva.

Hautajaisjärjestelyihin me ei oikeastaan osallistuttu ollenkaan, ei sitä jaksanut ajatella mitään. Aina välillä joku läheisistämme ilmoitti mitä oli luvassa ja me sitten teimme päätöksen, kävikö se meille vai ei. Papin kanssa sovimme itse hautajaisten kulun, siihen me vaikutimme kaikista eniten. Halusimme, että tilaisuudesta tulisi täysin vain meidän kahden ja Einon näköiset. Hautajaisjärjestelyt herättivät kysymyksiä, tuskaa ja epätoivoa. Olisiko meillä todellakin oma hautapaikka 25-vuotiaina, jonne ensimmäisenä haudattaisiin meidän lapsemme? Sinne hautaanko laskettaisiin 60cm pitkä, pieni valkoinen arkku, jossa poikamme nukkuisi ikuista untaan?