Viimeinen yhteinen matkamme

Einon hautajaiset oli määrä järjestää muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen. Siitä oli tuleva tapahtuma, johon en olisi ikinä kuvitellut astuvani. Kuka kuvittelee itsensä poikansa hautajaisiin? Tuskin kukaan. Lähtökohtaisesti käsitteet vastasyntynyt ja kuolema ovat niin kaukana toisistaan kuin kaksi asiaa voi ikinä olla. Hautajaisjärjestelyt menivät rauhallisesti. Samalla kun me pakkailimme Einon tavaroita Ikean sinisiin kasseihin, hoitivat vanhempamme hautajaisista huolehtimisen. Päätimme, että tilaisuudesta tulisi mahdollisimman kaunis, pelkistetty ja lyhyt. Papin vierailulla päätimme virret ja laulut, psalmit ja muut pakolliset hautajaiskuviot.

Kuin sadusta, aurinkoisen viikon keskellä tuo kyseinen torstai esittäytyi synkkänä ja sateisena. Olisiko muuta voinut odottaakaan? Hyvissä ajoin ennen puolta päivää ajoimme Valkeakosken kappelikirkolle. Pihalla odottivat veljeni tyttöystävineen, isäni ja hänen avopuolisonsa, kaikki sonnustautuneena lämpimiin takkeihin ja sateenvarjoihin. Ajattelin, että tähän on tultu. Yhdeksän kuukautta odottelua vain tätä tilaisuutta varten, kuinka nurinkurista voi elämä olla. Marssimme sisään kappeliin ja Einon vanhempina menimme ensimmäisenä katsomaan poikaamme kappelin alakertaan. Saimme hyvästellä pienen enkelimme viimeisen kerran, mutta yllätykseksemme tuo kohtaaminen jäi mieleen äärettömän rauhallisena. Emme itkeneet tai kauhistelleet, vaan seisoimme poikamme arkun vieressä tyynenä ja sanattomina. Kosketimme Einon kylmää otsaa ja laskin pienen kultaisen enkeliriipuksen hänen kaulalleen kuin ikuiseksi suojelusenkeliksi. Kävelimme takaisin yläkertaan, jonne oli kerääntynyt loputkin hautajaisvieraista. Halasimme kaikkia yksitellen ja jokaisen voimakkaasta rutistuksesta tunsimme kunkin odotukset. Nuo odotukset tuntuivat niin suunnattomilta, että hetken koin lohduttavani kaikkia muita.

Vieraiden hyvästeltyä lapsenlapsensa, kummilapsensa, veljen- tai siskonlapsensa, menimme avopuolisoni kanssa hakemaan poikamme varsinaiseen tilaisuuteen. Jostain keräsin voimani kantaakseni kuolleen poikani kirkkosaliin. Siinä me kävelimme ensimmäistä kertaa perheenä, minä, poikamme arkussa sylissäni ja tuleva vaimoni vierellämme. Laskimme poikamme kirkkosalin pöydälle ja tilaisuus alkoi. Kirkkosalin tapahtumat ovat itkun tahrimat ja peittämät, niistä ei kovin selkeää muistijälkeä ole. Ensin kaikki laskivat vuorollaan kukat Einon arkun viereen ja lausuivat muutaman sanan, me etunenässä. Sitten pappi jatkoi omilla puheillaan, jonka jälkeen lausuttiin virret ja laulettiin laulut. Ikkunasta näki, kuinka vettä satoi kaatamalla. Symbolista kai sekin voi joku sanoa. Viimeistään P.J. Hannikaisen Suojelusenkeli ja Johanna Kurkelan Prinsessalleni saivat kyyneleet virtaamaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen oli aika kantaa Eino hautaansa. Keräsin uudestaan mitättömät voimani rippeet ja valmistauduin elämäni raskaimpaan taakkaan. Alun suunnitelmista poiketen, otin poikamme arkun syliini ja se tuntui painavan tonnin. Tai nimenomaan tuntui, henkinen taakka oli niin raskas. Ajattelin, että viimeinen asia mitä poikamme eteen voin tehdä, on kantaa hänet hautaansa. Siitä alkoi meidän perheen viimeinen matka. Tuo muutaman sadan metrin rypistys kappelikirkolta Einon haudalle tuntui loputtomalta. Einon äiti kantoi sateenvarjoa vierellämme ja haudalle päästyämme laskin arkun kärryille haudan eteen. Pyysin Einon isoisiä laskemaan hänet hautaan, kun me vanhemmat katsoisimme vierestä. Siellä hän nyt oli, ikuisesti haudan levossa. Perheemme haudassa ensimmäisenä, vaikka hänen piti olla siellä viimeisenä. Kahden viikon odottelun jälkeen meillä oli vihdoin konkreettinen paikka vierailla poikamme luona.

Hautajaisvieraiden kanssa matkasimme kotiimme, jonne oli järjestetty kahvitilaisuus. Päivä rauhoittui, itku taukosi, mutta sade jatkui. Onneksi tämä kaikki oli ohi.