”Teidän koko loppuelämänne on muuttunut”

Yllämainitun lauseen olen kuullut useaan otteeseen viimeisen kolmen kuukauden aikana, niin tukihenkilön, psykologin sekä kaikkien muiden ammattiauttajien/terveydenhoitohenkilökunnan ja läheistenikin suusta. Aluksi olin äärimmäisen vihainen kuullessani nuo sanat, en hyväksynyt enkä uskonut sitä, että asia on niin, mutta mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä enemmän on oppinut ymmärtämään, kuinka laajasti Einon kuolema vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, koko loppuelämäämme. Kukaan ei enää koskaan saa meitä ”takaisin” sellaisina ihmisinä, kuin olimme ennen Einon kuolemaa. Ajatuksemme elämästä ovat menneet täysin uusiksi ja osa arvoistamme on muuttunut, katsomme koko elämää aivan eri perspektiivistä. Meidän koko elämämme on muuttunut lopullisesti, mikään ei enää palaa ennalleen, mikään ei tuo enää Einoa meille takaisin, eikä mikään pysty Einoa korvaamaan. Meidän sydämistämme on lohkaistu pala pois.

En koe enää hyödylliseksi kirjoittaa päiväkirjaa Einon kuoleman jälkeisistä tapahtumista, koska elämässämme ei hautajaisten jälkeen ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Suurimpia tämän hetkisen elämämme kohokohtia ovat mm. se, kun jaksaa joka päivä nousta sängystä ylös, käydä kaupassa, tavata kodin ulkopuolella läheisiämme, käydä ammattiavuissa sekä hoitaa arjen pieniä asioita. Nyt kun kaikki tietävät mitä meille on tapahtunut, aionkin/aiomme keskittyä ruotimaan sitä, millaisen tunteiden ja ajatusten myrskyn oman esikoislapsen kuolema herättää. Miten koko elämän kokee menetyksen jälkeen? Millaiseksi selviytymistaisteluksi elämä muuttuu jokaisen minuutin ja sekunnin osalta? Aion aloittaa ruotimisen siitä hetkestä, kun huhtikuun 21. päivä saimme tietää sairaalan synnytysvastaanotolla Einon kuolemasta. Miten elämämme on jatkunut siitä hetkestä tähän päivään?

Miltä tuntuu synnyttää oma kuollut lapsensa ja pidellä häntä sylissään? Miltä se tuntuu kaivata joka sekunti jotain sellaista, mitä ei koskaan saanutkaan omakseen, minkä ei tajua kasvaneen sisällään yli yhdeksää kuukautta? Miltä se tuntuu, kun ainoat muistot omasta lapsesta ovat muutamat valokuvat sekä kaksi ”tapaamista”? Miltä se tuntuu, kun hautausmaa on ainut paikka, missä voi käydä ”juttelemassa” Einolle ja toivottamassa hyvää yötä? Miltä se tuntuu, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tutustua omaan lapseensa?  Miltä se tuntuu, kun joutuu katsomaan lapsensa kuvaa ja muistuttamaan itseään siitä, miltä hän näyttää, kun shokki on hämärtänyt ne vähäisetkin muistikuvat? Miltä tuntuu, kun voi vain arvailla, millainen Einosta olisi tullut, kummalta meistä se olisi isompana näyttänyt tai kumman luonteenpiirteet Eino olisi omannut? Miltä se tuntuu, kun joka päivä miettii, olenko minä edes äiti tai isä, koska Einoa ei näy missään, eikä häntä koskaan saanut tai pystynyt edes pitämään sylissään kuin ihan pienen hetken? Miltä se tuntuu, kun Einon pehmolelu on ainut, joka on välissämme ja kanssamme joka yö? Miltä se tuntuu, kun minne tahansa ikinä menetkin, aina Eino puuttuu matkastamme?

Miltä se tuntuu, kun elämältä katoaa kokonaan pohja ja tarkoitus? Miltä se tuntuu, kun menettää uskonsa koko elämään ja toivonsa tulevaan?  Miltä se tuntuu, kun elämässä mihinkään ei voi enää luottaa ja koko elämä muuttuu epävarmaksi? Miltä se tuntuu, kun koko oma perusturva katoaa? Miltä se tuntuu, kun pelkää kokoajan, että myös se elämän tärkein ihminen Einon lisäksi kuolee siitä vierestä? Miltä se tuntuu, kun elämässä on enää vain tämä hetki, menneisyys on kadonnut muistista ja tulevaisuutta ei pysty näkemään? Miltä tuntuu tyhjyys, tyhjä olo? Miltä se tuntuu, kun ulkomaailma ahdistaa niin paljon, että pelottaa lähteä kotiovesta ulos? Onko olemassa mitään, mikä lohduttaa? Mitä tästä kaikesta on tähän mennessä oppinut? Miten pienistä asioista sitä ihminen voisikaan olla onnellinen? Miten rakentaa koko elämä uudestaan?

Yllä olevat kysymykset ovat vain murto-osa niistä ajatuksista ja tunteista, mitä lapsemme kuolema on meissä herättänyt. Osaan näistä kysymyksistä osaan jo jotenkin vastata, osa vastauksista on edelleen kateissa. Kaikkia omia tunteita ja ajatuksia on mahdotonta saada sellaisinaan paperille, mutta yritämme parhaamme mukaan kirjoittaa ja kuvata, mitä päässämme on Einon kuoleman jälkeen liikkunut. Kaikille ihmisille ja etenkin meille itsellemme jää monia kysymyksiä päähämme koko loppuelämäksemme, joihin kukaan ei koskaan pysty kertomaan vastausta. Yksi niistä monista kysymyksistä nousee ylitse muiden, johon emme koskaan saa vastausta: MIKSI?