Miten toivomme teidän kohtaavan meidät?

Uskon, että tämä on monille vaikea asia ja useat miettivät, että mitä jos me tulemme kaupassa vastaan tai mitä meille voi sanoa tai miten meidän kanssa pitäisi olla missäkin tilanteessa? Miten meitä voisi auttaa? Tämä kirjoitus ei ole osoitettu kenellekään, vaan haluan yleisesti puhua tilanteestamme ja myös siitä, kuinka me toivomme ihmisten meidät kohtaavan. Haluan myös kertoa siitä, miten toivon ihmisten ja läheisten suhtautuvan meidän menetykseemme. Haluan kertoa, kuinka kovasti toivon ymmärrystä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on auttaa kaikkia läheisiämme, ei arvostella sitä, miten kukakin käyttäytyy tai on käyttäytynyt. Ennen kuin kerron, mitä haluamme, sitä ennen ei kukaan voi sitä tietää. Ja ymmärrän varsin hyvin sen, miten vaikea asia tämä on kaikille, siksi olenkin päättänyt auttaa muita tässä vaikeassa asiassa.

Oman tai toisen ihmisen surun kohtaaminen on varmasti yksi vaikeimmista asioista, mitä itsellenikään mieleen tulee. Itse olen säästynyt surun osalta aika vähällä koko elämäni aikana. En ole ennen Einoa menettänyt äkillisesti muita läheisiä kuin setäni. Kenenkään muun menetystä ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin samanlaisen menetyksen kokee itse. Surun syvyyttä ei voi tietää eikä tuntea niin kuin ne kaikista lähimmät tuntevat, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Tuskan tunnetta ei voi tietää, ennen kuin sen kokee itse. Mutta silti jokaisen surua ja tuskaa voi yrittää ymmärtää, jos haluaa. Jokainen voi jotenkin yrittää astua toisen saappaisiin, jos sitä itse haluaa. Jos uskaltaa kysyä ja kuunnella, jos uskaltaa kohdata toisen surun, sillä pääsee pitkälle. Silti vaikka joku olisi kokenut esikoislapsen kohtukuoleman lapsen ollessa jo täysin valmis syntymään, ei kenenkään surua voi verrata toiseen. Jokaiselle ihmiselle suru on kuitenkin yksilöllinen kokemus ja jokaisella on omat tapansa käsitellä sitä.

Einon kuoleman kohdalla surusta ja menetyksestä tekee vaikean se, että kyseessä on lapsi. Kyseessä on lapsi, johon kukaan ei saanut koskaan tutustua. Kyseessä on lapsi, josta kenelläkään paitsi meillä vanhemmilla ja läheisillä ei ole ainuttakaan muistoa. Kukaan ei tiedä, kuka Eino on ja oli. Elämässä muutenkaan tuskin kukaan lähtökohtaisesti ajattelee, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Kovin moni ei onneksi joudu hautaamaan omaa lastaan. Mutta meitä löytyy silti monia, jotka joutuvat kokemaan tämän kauheuden. Moni ihmisistä varmasti menettää jonkun läheisen jossain vaiheessa elämää, usein se on joku vanhempi henkilö ja silloin kuolema voi olla helpompi hyväksyä, koska kaikki meistä lähtevät täältä jossain vaiheessa. Väitän kuitenkin, ettei kuoleman kohtaaminen tai hyväksyminen ole koskaan helppoa kenellekään, oli sitten kyseessä lapsi tai vanhempi, kuolema kun on aina lopullista.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, etten toivo ihmisten pelkäävän meitä. Ei meitä tarvitse pelätä. Toivon, että jokainen voi olla täysin oma itsensä meidän edessä. Ei minua ainakaan haittaa, jos joku alkaa itkemään meidät nähdessään. Korkeintaankin se osoittaa vain myötätuntoa ja surua meidän puolesta. Meitä saa halata, meille saa puhua normaalisti. Meiltä saa kysyä, mitä meille kuuluu, miten teillä menee. Meiltä saa kysyä kaikkea Einon kuolemaan liittyen, itse ainakin tykkään vastailla jokaiseen kysymykseen. Jotkut ajattelevat etteivät viitsi itkeä meidän edessä, ettei se toisi lisää pahaa oloa meille. Yhdetkään kyyneleet eivät lisää tuskaamme, Einon kuolema on läsnä meidän elämässä joka sekunti, muistutti siitä meitä kuka hyvänsä. Jos ei halua sanoa mitään, mutta haluaa osoittaa, että ottaa osaa, niin saa tulla halaamaan eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Mitkään sanat kun ei voi meitä lohduttaa, kenellekään ei ole sellaisia sanoja, joilla saisi tämän tuskan meiltä pois vietyä.

Toinen asia mistä haluan kirjoittaa on se, mitä kaipaan varsinkin läheisiltäni tällä hetkellä eniten. Ymmärrystä, kuuntelua, myötätuntoa. Minulla ei ole lähipiirissä ketään, kuka on menettänyt lapsensa kohtukuoleman kautta ja synnyttänyt kuolleen lapsensa. Minulla ei ole lähipiirissäni ketään, kuka olisi menettänyt lapsensa. Einon kuolemasta on kulunut vähän yli neljä kuukautta ja pikkuhiljaa minusta alkaa tuntumaan siltä, että ihmiset odottavat että minulla menee jo paremmin. Oikeasti minulla menee tällä hetkellä todella huonosti. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet kun kuluu siinä shokissa eikä ehdi mitään enempää ajattelemaan. Nyt todellisuus tulee vastaan, enkä todellakaan ole keksinyt vielä tässä vaiheessa, että miten pystyn tästä elämääni jatkamaan. Toivon, ettei sitä odota kukaan muukaan. Kun oma lapsi on kuollut, se muuttaa koko loppuelämän. Ja sen kuoleman kanssa pitää oppia joskus elämään, siihen menee aikaa, niin paljon aikaa, ettei sitä voi kenellekään etukäteen luvata tai määritellä.Ymmärrän kyllä läheisteni huolen ja tuskan, varmasti he miettivät selviänkö ikinä vai en. He miettivät varmasti sitä, miten meidän elämämme voi tästä jatkua.

Moni myös odottaa, että odottaisin jo toista lasta. Jos se toinen lapsi voisi jotenkin tehdä oloni paremmaksi ja ”korvata” Einon. En odota toista lasta, vaikka haluaisinkin. Minun pääni kyllä varmasti pitää huolen siitä vielä pitkään, ettei toinen lapsi vain tule sormia napsauttamalla. Eikä se toinen lapsi mitään korvaisi, mikään ei voi korvata Einoa. Eikä se toinen raskaus tätä surua ja tuskaa mihinkään veisi. Suru on käsiteltävä ja menetys on käsiteltävä, ennen kuin voi joskus oppia elämään asian kanssa. Siksi en halua, että minulta kysellään, joko odotat toista lasta. Kyllä sitten kerron niille, kenelle asian koen kuuluvaksi, jos odotan. Itse en usko tulevani enää ikinä raskaaksi, koska en usko, että meille voi tapahtua enää mitään hyvää. En usko tässä elämässä enää mihinkään hyvään.

Minua myös surettaa se, että ennen olin hyvin empaattinen ja kuuntelin paljon muiden murheita. Enää tai ainakaan vielä pitkiin aikoihin en siihen kykene. En pysty olemaan onnellinen muiden puolesta, minua ei oikeastaan kauheasti edes muiden asiat tällä hetkellä kiinnosta. Enkä voi valita sitä, kiinnostunko muiden asioista vai en. Yksinkertaisesti minun voimavarani eivät riitä tällä hetkellä kiinnostumaan muiden asioista. Ja miten voisin olla onnellinen muiden puolesta, jos oma lapseni on kuollut? Miten voisin olla onnellinen mistään, jos omalta elämältä on viety pohja ja tarkoitus? Tarvitseeko minun olla onnellinen jostain?

Haluan myös lopuksi sanoa, että tunnistan omat voimavarani ja tiedostan oman tilanteeni. En ota yhtäkään neuvoa vastaan keneltäkään muulta, kuin psykologiltani ja tukihenkilöltäni sekä muilta lapsensa menettäneiltä. En kaipaa neuvoja. Minun ei ole pakko tehdä mitään, minun ei ole pakko mennä mihinkään, jos en halua tai en koe siihen pystyväni. Jos haluan maata sängyssäni kaksi kuukautta, niin sitten makaan. Keneltä se on pois, jos tiedostan, että nousen vielä jonain päivänä sieltä sängystä? Tällä hetkellä en halua jatkaa elämääni, koska minulla ei ole Einoa. En halua mennä töihin, en halua mennä kouluun, koska minulla ei ole Einoa. En halua jättää tätä taakseni ja jatkaa elämääni, ei Eino matkastani lähde milloinkaan. Tiedostan, että jonain päivänä elämäni on jotenkin jatkuttava, mutta sen aika ei ole nyt neljä kuukautta lapseni kuoleman jälkeen. Jos olen vuoden kotona, niin sitten olen. Jos en vuoteen halua nähdä ketään, sitten en näe. Teen itse omat valintani ja päätökseni. Ne tuskin miellyttävät kaikkia ja läheiset varsinkin toivovat minun pääsevän jaloilleni, mitä pian sen parempi. Mutta jokainen voi kysyä itseltään, mitä se on keneltäkään pois, jos en pysty vuoteen tai kahteen menemään töihin tai minua ei huvita mikään? Mitä se haittaa, jos suren ja riudun kaksi vuotta, jos jonain päivänä pystyn elämään tämän surun kanssa? Eikö se ole parempi, että käsittelen nyt kaiken ja rämmin tässä surussa, jos jonain päivänä ”herään” vielä henkiin?

Haluan vielä laittaa lopuksi pari kirjoitusta aiheeseen liittyen:

Näin pahennat surevan ystävän oloa

Mikä ihme myötätunnossa maksaa? (tämän linkin löysin lapsensa kohtukuoleman kautta menettäneen äidin blogista)