Mitä isyys on?

Elämäntarkoituksia on monenlaisia ja ne ovat kaikille henkilökohtaisia. Minulle elämäntarkoituksia on kaksi: elää onnellisesti oma elämä ja tuottaa uutta elämää.  Yhdistettynä minun elämäntarkoitukseni on elää onnellisesti isänä. Tällä hetkellä ajatus elämäntarkoituksesta tuntuu mahdottomalta, koska jos elämäntarkoituksen yhtälöstä poistaa toisen, ei toisella ole merkitystä. Miksi iloitsisin siitä, että minulla on maailman paras tuleva puoliso, pian unelma-ammatti, kiva asunto ja auto sekä hyvät suhteet perheenjäseniin ja läheisiin kun meillä ei ole elävää lasta.

Oikeastaan vasta Einon kuoleman jälkeen olen miettinyt sitä, mistä kaikesta olen jäänytkään paitsi. Einon odotusaika meni oikeastaan Einon ja Emmin terveyteen keskittyen, etten ikinä ehtinyt edes isyyttäni pohtia. Isyys on iso juttu ja käsittää valtavasti asioita. Siihen ei synnytä, vaan siinä kehittyy lapsen kasvaessa. Olisin varmasti ollut maailman paras isä, niinhän kaikki ovat. Olisin antanut Einolle kaiken, en ehkä materiaa, mutta rakkauden. Nyt en voi antaa hänelle kuin kynttilän pimenevässä syysillassa ja rakkautta ilman vastakaikua. Kun katselen ja tarkastelen muita isiä ympärilläni, omaksun kaikilta jotakin. Jonkun toimia moitin, jonkun kehun, jonkun tavoista otan opikseni ja jonkun en. Omalta isältäni olisin ainakin ottanut mallia auktoriteetista. Ei pelkoa, ei huutoa, vaan äärimmäistä kunnioitusta.

Tuntuu vain niin käsittämättömän turhauttavalta tuntea olevansa hyvä jossakin, jota ei pääse nyt kokemaan. Miltä tuntuisi kuulla lapsensa ensimmäiset sanat, nähdä hänen ottavan ensimmäiset askeleensa ja niin edelleen. Miltä tuntuisi olla pojastaan ylpeä? Miltä tuntuisi lapsen ensimmäinen koulupäivä tai jalkapalloharjoitukset? Miltä tuntuisi viedä Eino Tehtikselle katsomaan kummisedän peliä? Entä miltä tuntuisi saada hänet kiinni ensimmäisen kerran kiinni pahanteosta? Skenaarioita on loputtomia ja arvata voi ainakin yhtä monta kertaa. Tuntuu pahalta ajatella minkälaista elämä olisi nyt tai vuoden päästä. Vielä pahemmalta tuntuu se, kun Eino on esikoislapsi ja aikaisempaa kokemusta lapsenkasvattamisesta ei ole.

Joskus pieniä lapsia kohdatessa esimerkiksi kaupassa, tuntuu kuin sisäinen isäni heräisi. Tekisi mieli sanoa tai tehdä jotain, jos vaikka kuulen lapsen itkevän. Kuitenkin havahdun nopeasti, sillä millä kokemuksella minä sanoisin kenellekään yhtään mitään? Tai miksi edes puuttuisin muiden lasten kasvatukseen? Ei se ole muiden vanhempien tehtävä, mutta joskus aukko omassa perheessä saa muiden vanhempien toimet ärsyttämään.

Isyyttä olen pohtinut siltäkin kannalta, että mitä muut siltä odottavat. Koen itse, että ulkopuolinen maailma on asettanut isyyden ja äitiyden täysin eriarvoiseen asemaan. Sanotaan, että miehet kestävät, eivät puhu, eivät itke, ovat vahvempia tai, että isien suru olisi jotenkin pienempi. Itse olen tästä eri mieltä. Isän suru ei ole pienempi, se on erilainen. En ole kantanut Einoa sisälläni, mutta yhtä paljon hän on minun poika kuin Emminkin. Onneksi meidän perheessä me olemme tasa-arvoisia. Jos toinen suree, toinen lohduttaa. Tulisi kivinen tie, jos jompi kumpi joutuisi olemaan aina se lohduttava olkapää eikä itse saisi ikinä tilaa surra.

Joskus tuntuu siltä, kuin minulla ei olisi oikeutta olla yhtä surullinen tai sureva kuin Emmi muualla kuin kotona. Jo pelkästään se, että minulla oli oikeus jopa kolmen viikon isyyslomaan tuntuu jotenkin säälittävältä. Viime vuonna minulla ei olisi ollut oikeutta siihenkään, vaan käytännössä minun olisi pitänyt olla työkykyinen seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Onneksi Käpy Ry on tehnyt ja tekee kokoajan arvokasta työtä lapsikuolemaperheiden vanhempien asemien tasa-arvoistamiseksi. Olen sitä mieltä, että isyys- ja äitiyslomien pituuksien eriarvoisuus ajaa miehet nopeasti töihin ja se jättää surun käsittelyn isiltä vajaaksi. Siksi pakon sanelemana miehet tai isät nähdään vääristetysti jotenkin vahvempina. Koen jonkinlaista katkeruutta ja kateutta Emmiä kohtaan sitä, että hänet koetaan jotenkin etuoikeutetuksi tässä tilanteessa. Välillä tuntuu, kuin olisin joku, joka suree muilta piilossa ja salaa tässä taustalla.

Sukupuoli ei tee ihmisestä heikompaa tai vahvempaa, vaan persoona ja aikaisemmat kokemukset elämästä. Itse en olisi mennyt Einon kuoleman jälkeen neljän kuukauden kuluttua töihin, jos en olisi kokenut sitä pakoksi. En myöskään kävisi siellä, jos en pystyisi. Se, että minä käyn töissä ei tee minusta vahvempaa tai se, että en kirjoita tätä blogia yhtä paljon kuin Emmi, ei tee minusta vähemmän rikkinäistä.  Käyn lisäksi harvemmin psykologilla, en juttele joka viikko puoltatoista tuntia tukihenkilömme kanssa, enkä vaadi jokapäiväistä juttutuokiota jonkun läheisen kanssa, vaan käsittelen asioita tosi paljon hiljaa itsekseni. Sekään ei tee minusta vähemmän surevaa tai että olisin surun kanssa jotenkin pidemmällä. Minä nyt van toimin näin ja Emmi toimii noin.

Einon kuoleman jälkeen minä järjestelin Einon tavarat makuuhuoneestamme kaappeihin ja varastoihin, Emmi ei niihin pystynyt osallistumaan. Minä taas koin, että se on osa surutyötäni ja auttaa minua eteenpäin. Emmi ei suostu tulemaan alavarastoomme, koska siellä on Einon vaunut ja turvakaukalo, minua ne eivät siellä häiritse. Myöskään ylävarastoon Emmi ei astu, koska ovella tulee vastaan Einon pinnasänky. Ne ovat vain asioita, joissa toimimme eri tavalla, mutta ei tee meistä mitenkään eriarvoisia. Minua ei myöskään ahdista muut vauvat, äidit tai odottavat äidit. Totta kai ne aina herättävät ikäviä ajatuksia, mutta osaan jollakin tavalla erottaa muiden elämät meidän elämästä. Muilla on eläviä lapsia, meillä ei. Paskaa, mutta totta. Se, että minä en tunne vihaa tai katkeruutta muita perheitä kohtaan ei tee surustani vähempiarvoista.

Muita ihmisiä kohdatessa olen niin ikään kokenut suoraa eriarvoisuutta. Heti sairaalassa Einon kuoleman jälkeen lääkärit astelivat naistentautien osaston huoneeseemme, halasivat Emmiä kyynel silmässä ja osoittivat syvät osanottonsa. Minua he kättelivät tuttavallisesti ja kertoivat olevansa lääkäreitä. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin se, ettei minulla olisi samanlaista oikeutta kärsiä lapseni kuolemasta kuin äidillä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta siltä se vain tuntuu.

Nuo kyseiset lääkärit eivät ole ainoita, jotka ovat kohdanneet meidät eriarvoisina. Toisaalta ymmärrän sen, jos ihmiset ovat Emmin tuttavia eikä minun, mutta isossa kuvassa surumme on kuitenkin yhteinen. Ei mistään pariskunnastakaan onnitella vain toista naimisiinmenosta tai lapsensaannista. Kun Emmin suru huomioidaan, mutta minun ei, tuntuu siltä, kuin minun suruni olisi pienempi tai sitä olisi jotenkin syytä väheksyä. Ikävä kyllä muistan kaikkien ihmisten kasvot, jotka ovat tahtomattaan lytänneet suruani. Asia on vaikea, enkä voi tietää miltä meidän kohtaaminen yllättäen tuntuu, joten en kanna siitä ihmisille kaunaa, mutta muistan ne todennäköisesti ikuisesti.