Ajatuksia surusta ja tyhjyydestä

Mieheni on ollut rinnallani niin raskausaikana, kuin Einon syntymänkin jälkeen niin paljon, kun hän on vain suinkin kyennyt. Koko raskausaikani, varsinkin ne ensimmäiset neljä kuukautta, jotka oksensin aamusta iltaan enkä kyennyt tekemään muuta, kuin makaamaan sohvalla, mieheni päivysti vieressäni kaiken mahdollisen aikansa. Hän huolehti minusta, hän piti kädestäni kiinni, hän lohdutti, hän auttoi kaikessa mihin häntä ikinä tarvitsinkaan.

Mieheni kävi myös jokaisessa neuvolassa ja valmistautui isäksi tuloon hyvissä ajoin. Mieheni suhde Einoon kehittyi jo varhain, vaikka usein miehen sanotaan kasvavan isäksi vasta lapsen synnyttyä. Hän seurasi niin läheltä raskauttani ja Einon kehitystä vatsassani, koska pystyi koulun ohella olemaan niin paljon kanssamme, kun minä olin jatkuvasti sairaslomalla tai tein kouluhommia kotoa käsin. Hän tunsi paljon Einon liikkeitä, hän odotti, hän katsoi vierestä äidin jatkuvaa huolta lapsestaan ja huolehti osaltaan äidin ja lapsensa hyvinvoinnista. Esimerkiksi kerran kun oksensin verta jatkuvan oksentelun takia, lääkäri antoi miehelleni luvan mennä töihin, mutta hän ei suostunut siihen, vaan jäi huolehtimaan minusta ja Einosta kotiin. Sen minkä mieheni vain ikinä kykeni tekemään, sen hän teki meidän vuoksemme.

Silti suruni kanssa olen välillä niin paljon syvemmällä kuin mieheni. Vaikka odotuksemme ja lapsemme on täysin yhteinen, kokemuksemme vanhemmuudesta ja kaipuusta on erilainen. Minun suruni on niin paljon konkreettisempaa kuin hänen. Siksi koen välillä olevani täysin yksin. Kun suruni on syvimmillään, mikään ei lohduta. Hoen usein miehelleni, ettei hän voi tajuta minua. Ei hän voi tajuta, miltä se tuntuu, kun lapsemme on kasvanut ja kehittynyt sisälläni yhdeksän kuukauden ajan. Ei hän voi tajuta, kuinka minä olen kasvanut ja valmistautunut äidiksi tuloon siinä ajassa, millaisen suhteen olen lapseemme luonut ja kuinka paljon minä olen Einosta huolehtinut ja murehtinut. Eikä hän mitenkään voikaan sitä tietää, se on fakta. Mutta onneksi hän yrittää kaikkensa ymmärtää minua ja jokaista tunnettani.

Jokainen äiti tietää, miltä se tuntuu, kun tuntee lapsensa ensimmäiset liikkeet. Miltä se tuntuu, kun joku taukoamatta liikkuu ja potkii vatsan sisällä. Jokainen äiti tietää, kuinka paljon pitää miettiä omaa terveyttään ja hyvinvointiaan, jotta lapsella olisi kaikki hyvin ja että hän kehittyisi ja kasvaisi normaalisti. Jokainen äiti tietää, millaista on tarkkailla yömyöhään lapsen potkuja, elääkö hän vielä, onko kaikki hyvin. Jokainen äiti tietää sen tunteen, kuinka hienoa se on, kun ensimmäistä kertaa näkee vatsan päältä lapsensa jalan tai käden liikkuvan. Millaista se on, kun laittaa kätensä mahan päälle ja joku sisällä vastaa kosketukseen ja kuinka ihanaa on kuulla lapsensa sydänäänet ja nähdä hänet tietokoneruudulta (nämä tietää mieskin). Mitä äidiksi kasvaminen on, millaista henkistä valmistautumisprosessia koko raskausaika on? Millainen vastuu äidillä on lapsestaan jo raskausaikana? Millaista on miettiä loppuelämänsä muuttuvaksi, miltä se tuntuu, kun tietää, että kohta sylissä on joku, kenestä pitää huolehtia ja kantaa vastuuta koko loppuelämänsä ajan?

Sitten, kun tätä kaikkea ei enää olekaan. Minun mieleni ja kehoni on vallannut totaalinen tyhjyys. Tyhjyys on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Ennen se oli ehkä sitä, kun koulut tai työt loppuivat, kaverit lähtivät omille teillensä, piti miettiä mitä seuraavaksi? Piti löytää uusi suunta elämässä. Tai ehkä sitä, kun muutti ensimmäistä kertaa yksin asumaan, oli yksinäistä ja koti oli tyhjä. Kukaan ei odottanut eikä ottanut kainaloon nukkumaan. Jos olisin silloin tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan, en koskaan olisi valittanut siitä tyhjyyden tunteesta.

Minulle tyhjyys oli Einon syntymän jälkeen ihan konkreettisesti sitä, kun laihduin ensimmäisen viikon aikana 12 kiloa. Kaikki raskauskiloni lähtivät viikossa, minussa ei ollut mitään merkkejä raskaudesta. Palauduin synnytyksestä ehkä parissa päivässä, muutaman Buranan otin synnytyksen jälkeisiin kipuihin. Elämäni oli fyysisesti täysin sitä, mitä se oli ennen raskaaksi tuloakin. Toki olin huonommassa kunnossa, koska en tietenkään voinut urheilla yhtä paljon raskausaikana, kuin ennen sitä. Pystyin silti kävelemään, pystyin juoksemaan, ei ollut tietoakaan synnytyksestä. Ehkä se osaltaan on vienyt kaiken sen ymmärryksen siihen, että usein en edes tajua synnyttäneeni.

Tyhjyys oli sitä, kun mikään ei enää liikkunut sisälläni. Kukaan ei potkinut minua jatkuvasti, kukaan ei herättänyt öisin möyrimisellään. En enää voinut laskea kättäni vatsani päälle niin, että joku vastaisi sisälläni kosketukseen. En voinut soittaa Sinistä unta puhelimellani tai lauleskella vauvalleni, kukaan ei enää kuullut sitä. En tuntenut mitään kipuja siitä, että joku olisi välillä yrittänyt potkia kylkiluuni poikki. En tuntenut enää sitä, että lapsi laskeutui kokoajan alaspäin, liikkuminen hankaloitui ja lähestyvä synnytys tuntui jatkuvana vihlomisena, supistuksina ja kipuina. Minun pieni poikani oli poissa, minussa ei ollut mitään tuntemuksia Einon läsnäolosta. Minun sylini on ja oli täysin tyhjä. Ja sylini huusi vauvaa kaikilla kehon tuntemuksilla. Rintani vuosivat maitoa, mutta kukaan ei ollut sitä imemässä.

Olenko minä edes äiti? Esikoislapsen kuoleman myötä siitä ei tavallaan ole mitään konkreettista muistutusta. Niin kun sanoin, kun syli ja keho huutavat tyhjyyttään, eikä lapsesta ole jälkeäkään, on vaikea ymmärtää, että on pienen pojan äiti. Einon vaatteet ovat piilossa, tavarat kannettuina varastoihin. Vain olohuoneemme tikapuista roikkuvat Einon jalan- ja kädenjäljet ja kuva muistuttavat siitä, että lapsemme on ollut ja minä olen hänet synnyttänyt. Nyt lapseni on siinä, roikkuvassa kehyksessä, valokuvana. Se on ainut todiste siitä, että Eino on ollut ja kasvanut sisälläni, hän on minun poikani nyt, aina ja ikuisesti.

Nyt viisi kuukautta Einon syntymän jälkeen surumme on mieheni kanssa muuttunut enemmän samankaltaiseksi. Einon kaipuu on enemmän yhteistä, odotuksemme ovat musertuneet. Arki tuntuu turhalta, päivät kuluvat aivan kuin suorittaen elämää niin, ettei mikään kuitenkaan tunnu miltään. On ihan sama, mitä sitä yrittää keksiä, kaikki tuntuu turhalta. Meiltä puuttuu se tärkein, poikamme, joka antoi jo raskausaikanani kaiken merkityksen meidän elämälle ja määritti tulevaisuutemme. Tuntuu siltä, että nyt me vain elämme vailla mitään tarkoitusta, elämisen vuoksi.

Yhteinen tyhjyytemme on myös sitä, kun menemme Einon haudalle ja seisomme siinä nurmikon päällä. Siinä seistessään tietää sen, että poikamme nukkuu ikuista untaan jalkojemme alla. Hän on niin lähellä, mutta silti aivan liian kaukana. Joka kerta joudumme toivottamaan hyvää yötä johonkin tyhjyyteen, kertomaan kuinka rakastamme, vastausta vain emme tule koskaan saamaan. Joka kerta joudumme lähtemään haudalta tyhjin käsin, poikamme jää sinne, hän ei ole sylissämme suukoteltavana ja halailtavana ja huolehdittavana. On taas palattava kotiin, jossa kukaan ei itke eikä naura, ei kaipaa eikä ikävöi.

Tyhjyys on myös pelkkiä mielikuvia. Elämämme on muuttunut mielikuvitusmaailmaksi. Millainen Eino olisi juuri tänään? Miltä hän näyttäisi, kumpaa meistä hän muistuttaisi enemmän? Millaista arkemme olisi? Kuinka onnellisia olisimmekaan perheenä? Kuinka paljon Einoa voisimmekaan rakastaa, mitä kaikkea voisimme hänelle antaa ja tarjota? Kuinka puhki hänet hellisimme, kuinka pieni ja ihmeellinen silmäterämme hän olisikaan?