Viimeinen tuomio

Itsesyytökset olivat kamalia, en halunnut hyväksyä Einon kuolemaa minkään ulkopuolisen tekijän aiheuttamaksi, vaikka lääkärit ja kätilöt sanoivat meille saman tien, ettei syy ole meissä millään tavalla. Mistä hekään sen voisivat tietää, ennen kun jotain oikeasti selviää? Miten he pystyvät sanomaan niin, ennen kun Eino on edes syntynyt? Uskoin vakuutteluista huolimatta vahvasti siihen, että syy oli minussa. Koin epäonnistuneeni, koin aiheuttaneeni lapseni kuoleman jollain tavalla. Miksi en osannut aavistaa, että lapseni on kuolleena sisälläni? Miksi en osannut aavistaa, että juuri meille sattuu jotain tällaista? Mitä olin tehnyt väärin? Olisiko minun pitänyt vaatia käynnistystä jo aikaisemmin? Meidän olisi pitänyt ehtiä sairaalaan ajoissa, minun olisi pitänyt pystyä estämään Einon kuolema keinolla millä hyvänsä. Olinko tehnyt elämässäni jotain suurta vääryyttä ja nyt minulle kostettiin? Valitin aina ennen kaikesta turhasta ja keskityin turhiin murheisiin, tämänkö siitä sai palkaksi? Olinko satuttanut jotain ihmistä jotenkin ja nyt se osui omaan nilkkaan?

Tunnit ennen Einon syntymää olivat täynnä itsesyytöksiä. Odotimme kummatkin, että saisimme tietää, mitä oli tapahtunut. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta, saisimmeko kuolemaan edes mitään selkeää syytä koskaan. Se oli vielä epätodennäköisempää, että kuolinsyy selviäisi heti synnytyksen jälkeen. Meidän onni oli se, että saman tien synnytyksen jälkeen kätilö kertoi meille, että Einolla oli napanuora tiukasti henkseleillä jalan sekä kaulan ympäri. Kuolemansyy ei johtunut meistä mitenkään, syy oli täysin ulkopuolinen, meistä riippumaton. ”Teillä on käynyt maailman huonoin säkä” sanottiin monta kertaa. Varsinkin Heikki oli heti syyn kuultuaan todella huojentunut siitä, ettei mikään meissä voinut aiheuttaa Einon kuolemaa, ettei esimerkiksi kehoissamme ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi voinut olla syy tähän kaikkeen. Lisäksi ainakin päällisin puolin Eino näytti täysin normaalilta ja terveeltä vauvalta. Suostuimme joka tapauksessa siihen, että Einolle suoritettaisiin ruumiinavaus. Sitä kautta saisimme varmuuden siitä, että kuolinsyy todellakin olisi napanuorakomplikaatio, eikä mikään muu. Kesäkuun 17.päivään asti piti kuitenkin jaksaa niitä tuloksia odottaa.

Kaksi kuukautta tuntui silloin ikuisuudelta, koska itsesyytökseni ja jossitteluni eivät suinkaan loppuneet sairaalasta lähdettyämme, vaikka kaikki siellä sanoivatkin ettei mitään ollut tehtävissä. Olisi ollut ihan sama, olisinko huomannut liikkeiden loppumisen tai aavistanut jotain pahaa, sillä sairaalaan oli matkaakin yli 30 kilometriä ja Einon kuolema oli sekunneista kiinni. Miksi minun synnytykseni olisi käynnistetty, vaikka olisin sitä lauantaiaamuna jostain syystä aavistanut vaatia? Kaikkihan oli silloin hyvin. Launtaiaamuna Einolta otettu sydänkäyrä tarkistettiin sairaalassa vielä uudestaan useamman lääkärin toimesta ja kaikki muutkin lääkärit olisivat laittaneet minut silloin takaisin kotiin odottelemaan. Mitä jos sitten kuitenkin minut olisi otettu sairaalaan sisään käynnistystä varten, ei minua olisi koko aikaa missään tarkkailussa pidetty kuitenkaan. Mitä sitten, jos olisin sattunut juuri oikeaan aikaan sydänkäyrälle ja sykkeiden romahdus olisi huomattu? Kyllä hätäsektiokin kestää enemmän kuin sekunteja ja jos kuolema kerran oli sekunneista kiinni, kuka Einon olisi voinut pelastaa?

Vaikka minulla olikin järjenääni päässäni kaikkiin kysymyksiin, oli mahdotonta hyväksyä sitä tosiasiaa, etten mitenkään estää tai aavistaa Einon kuolemaa. Minun onnekseni sain helpottavan ja vapauttavan puhelun kätilöltämme noin kuukauden päästä Einon kuolemasta. Kävimme synnytystäni läpi puhelimitse ja kätilömme kertoi minulle vielä tarkasti sen, kuinka pahasti napanuora oli Einon ympärillä. Hän kertoi, että synnytykseni oli vaikea, koska Eino oli niin solmussa, että häntä oli vaikea saada ulos sisältäni. Einon napanuora oli henkseleillä jalkapöydän ympäri ja kehon kautta tiukasti kaulan ympärillä ja napanuoraa oli todella vaikea saada irti synnytyksen jälkeenkin. Eino tavallaan ”roikkui” omassa hirressään, potkien jalallaan kokoajan kaulan ympärillä olevaa solmua tiukemmalle. Viimeinen, kenties kova potku koitui Einon kohtaloksi. Näin ollen meistä kukaan ei asiaan voinut vaikuttaa, eikä myöskään Einoa mitenkään pelastaa. Puhelun jälkeen jäin vielä jahkaamaan asioita ja päätin pyytää kätilöltämme vielä sähköpostitse lausunnon, jonka voisin sitten kaivaa aina esiin, jos ajautuisin vielä syyttämään itseäni tapahtuneesta.

Hei Emmi!

Loppuraskaudessa sikiön liikkeet vähenevät aina paljon. Sikiö myös nukkuu välillä. Lisäksi, kun kunnolla supistaa, on vaikea tuntea liikkeitä, vaikka sikiö liikkuisikin. Mun mielestä et olisi mitenkään voinut ennaltaehkäistä tapahtumaa. Se, miten Einolla oli napanuora kiertynyt, on todella harvinaista ja kyse on tällöin sekunneista. Ole Emmi armollinen itsellesi, et olisi voinut tehdä mitään toisin.

Jaksamista!

Tämän puhelun ja viestin jälkeen annoin itselleni luvan olla syyttämättä itseäni tapahtuneesta. Hyväksyin sen, etten voinut Einoa pelastaa, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Sain mielenrauhan. Ja vaikka kuinka jatkaisin jossitteluani, mikään ei kuitenkaan toisi Einoa enää takaisin. Tietenkin tämä lausunto oli vain kätilön, ei vielä patologin lausunto ruumiinavauksen tuloksista. Ajattelin silti asian niin, että kätilömme oli ainut ihminen, joka todella näki Einon tilanteen ja synnytykseni. Halusimme silti totta kai vielä odotella lopullisia kuolinsyyn tuloksia, mutta mieleni oli huomattavasti rauhallisempi ja levollisempi.

Ruumiinavauksen tulokset oli määrä lukea meille äitiyspoliklinikan vastaanotolla, siellä samassa paikassa, mihin saavuimme huhtikuun 21.päivänä. Siellä missä elämämme teki täyskäännöksen ja muuttui lopullisesti, siellä missä koko elämämme tuntui päättyneen. En olisi halunnut mennä sinne, ajatuskin koko äitiyspoliklinikasta tuntui kamalalta. Yritin saada siirrettyä tuloksien julkistamisen johonkin toiseen paikkaan sairaalan sisällä, mutta siirto ei ollut mahdollinen. Meidän oli pakko kohdata tuo paikka uudestaan, ainakin vielä tämän kerran.

Viimein oli koittanut se päivä, joka vielä kaksi kuukautta sitten tuntui olevan mahdottoman pitkän ajan päässä. Sinä kesäkuun aurinkoisena tiistaipäivänä kaikki muistot huhtikuisesta saapumisestamme äitiyspoliklinikan vastaanotolle tulivat mieleemme yhtä kipeästi ja kirkkaina, tuntui siltä, kuin se päivä olisi ollut ihan äskettäin. Saavuimme TAYSin pihaan, sille samalle parkkipaikalle, johon jätimme auton silloin kun viimeksi saavuimme sairaalaan kipeiden ja säännöllisten supistuksieni takia synnyttämään, toivomaan ja odottamaan pientä ihmettämme saapuvaksi tähän maailmaan. Sairaalan pihalla käveli tulevia äitejä sairaalatakeissaan, niin kuin minäkin silloin. Minä kävelin kuollut vauva sisälläni, heidän vauvat todennäköisesti oli vielä ainakin elossa. Edessämme olivat ne samat ovet, joista viimeksi kuljimme toivoa, jännitystä ja odotusta täynnä. Eteemme avartui se sama pitkä käytävä, joka viime kerralla tuntui kipeiden supistusten ja hankaloituneen liikkumiseni takia ikuisuudelta. Nyt askeleeni tuntuivat vielä paljon raskaammilta ja matka pidemmältä, vaikka fyysinen rasitus ja kipu olivatkin tiessään. Toivo ja odotus olivat poissa, innostuneisuus ja onnen tunteet olivat vaihtuneet niin raskaaksi taakaksi, että sitä tuntui mahdottomalta kantaa käytävän päähän saakka.

Lopulta käytävän päässä odotti se sama luukku, johon piti ilmoittautua. Viimeksi kerroin luukulla olevani tulossa synnyttämään. Kerroin että supistukset olivat vihdoin muuttuneet monta tuntia kestäneisiin, viiden minuutin välein tuleviin sietämättömiin supistuksiin. Silloin minut ohjattiin luukulta oikealle, sydänkäyrälle ja ultrahuoneeseen kuulemaan silloinen tuomio Einon tilanteesta. Tällä kertaa istuin sille samalle tuolille, kaksi kuukautta myöhemmin siitä hetkestä, jossa olin kertonut saapuneeni synnyttämään. Nyt kerroin vastaanottovirkailijalle meidän saapuneen kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia pienen poikamme kuoleman johdosta. Meidät ohjattiin luukulta vasemmalle, kuulemaan tämänkertaista tuomiota poikamme kohtalosta. Tuomio oli sama, kuin silloin synnytyksen jälkeenkin: ”Einon kuolinsyy on selvä napanuorakomplikaatio, kukaan ei olisi voinut Einoa pelastaa, eikä mitään olisi voitu tehdä toisin. Muuten Eino oli täysin terve ja kaikilta ruumiinosiltaan normaali vauva. Eino ei kärsinyt, ei tuntenut kipua, kuolema oli nopea ja kivuton.” Tämä tuomio oli viimeinen, samalla myös sellainen, joka ei jättänyt kenenkään jossitteluille sijaa.