Lääkäri, teethän työtäsi täydestä sydämestäsi, teethän?

Viimeisen viiden kuukauden aikana olemme kohdanneet hoitohenkilökuntaa varmasti enemmän kuin koko tähän astisen elämämme aikana yhteensä. Meitä on hoitaneet lukuisat hoitajat (sairaan- ja terveydenhoitojat), kätilöt, mielenterveyshoitajat, psykologi sekä lukuisat lääkärit. Yhdestäkään hoitajasta eikä psykologista meillä kummallakaan ei ole ainuttakaan moitteen sanaa. He ovat jokaisessa tilanteessa kohdanneet meidät empaattisesti, ymmärtäväisesti, auttavaisesti, yksilöllisesti ja ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta lisäten.

Ikävä kyllä liian monesta meidän kohtaamistamme lääkäreistä on vaikea löytää näitä ylistyksen sanoja. Tekstissäni en yleistä lääkäreitä, puhun vain siitä, mitä me olemme kohdanneet. Joukkoon on mahtunut muutama ihmisläheinen ja ymmärtäväinen lääkäri, mutta ikävä kyllä nämä muutamat jäävät pahasti huonojen kokemusten varjoon. Näiden viiden kuukauden aikana olen kasvattanut aikamoisen kynnyksen astua enää lääkärin vastaanotolle. Ja kaikki nämä viisi kuukautta mielessäni on pyörinyt yksi kysymys ylitse muiden: Miksi lääkäreille ei laadita psykologisia eikä sosiaalisia testejä? Eikä mitään soveltuvuuskokeita? Miten lääkärit välttyvät niiltä, kun kaikilta muilta hoitoalan ihmisiltä kyseisiä taitoja ja testejä vaaditaan? Lisäksi mielessäni pyörii lukuisia kysymyksiä siitä, valitseeko joku ammatin rahan takia tai kokeeko hän asemansa ansiosta olevansa muiden ihmisten yläpuolella?

Jos ruudun toisella puolella on yksikin lääkäriksi lukeva tai jo lääkäriksi valmistunut, toivon tämän tekstin herättävän ajatuksia siitä, miten tärkeää on ihmisen kohtaaminen jokaisessa potilaskontaktissa, ennen kaikkea tämmöisissä suurissa kriiseissä ja traumatisoivissa tilanteissa. Tottakai tämän tarkoitus on puhutella kaikkia muitakin, miten vahingoittavaa se voi olla ihmisille, joka on ”kriittisessä henkisessä tilassa”, jos hänet kohdataan väliinpitämättömästi/loukkaavasti tai hänen tarpeensa jätetään huomioimatta?

Kun saavuimme sairaalaan ja sain kuulla nuo kuuluisat viimeiset sanat: ”olemme pahoillamme, mutta vauvan sykettä ei enää löydy, hän on valitettavasti kuollut.”, maailmani romahti. Oloni muuttui täysin turvattomaksi, pelokkaaksi ja olin täysin poissa tolaltani, shokissa. En kyennyt ymmärtämään, itkin ja huusin. Mitä olisin tarvinnut eniten? Turvaa. Ihan mitä vain se olisi ollut, mutta turvallisia ihmisiä ympärilleni, jotka rauhoittelevat ja kannattelevat. Mielestäni suurin virhe tehtiin jo siinä, kun lääkäri tuli ensimmäisen kerran luokseni ja yritti löytää Einon sydänääniä. Kai lääkärillä oli jo silloin aavistus, kun ääniä ei kuulunut, että jotain oli pielessä? Miksi minulle eniten turvaa tuova ihminen ja lapsemme toinen vanhemmista jätettiin käytävään ja sain kuulla yksin nuo sanat? Miksi mieheni tullessa huoneeseen minä huusin ja kerroin tilanteestamme, eikä lääkärit reagoineet mitenkään? Miksi he eivät astuneet niihin kannattelevien ihmisten saappaisiin, jotka heille siinä tilanteessa kuuluivat?

Ultraushuoneessa mieheni päästyä sisään totesin vain lääkärille, että me ollaan yritetty kuunnella itsekin välillä Einon sydänääniä. Tähän lääkäri sitten järkevästi totesi, että ”mitä te sellaista ootte menny tekemään? Ei ne siitä mahan läpi kuulu.” Oliko tuo kommentti aivan pakko sanoa silloin, kun lapsemme on kuolleena sisälläni ja olemme hädissämme ja tuskan murtamina. Luuliko lääkäri niiden sanojen jotenkin lohduttavan meitä vai aiheuttivatko sanat lisää syyllisyyttä ja tuskaa meihin vanhempiin? Kyllä aiheuttivat. Vaikka syy ei ollutkaan meissä eikä sydänäänien kuuntelussa, olimmehan me juuri olleet toissapäivänä sydänkäyrillä ja kaikki oli hyvin. Olinhan minä silti ilmaissut huoleni niiden kahden päivän aikana ja kysynyt oliko huoleeni aihetta? Mutta miksi lääkärin piti sanoa kyseiset sanat? Hänhän tiesi, ettemme me olisi mitenkään voinut pelastaa lastamme, eikä kukaan muukaan. Mitä sitten jos olemme joskus yrittäneet kuulla Einon sydänääniä, mistä me edes sitä voisimme tietää, kuuleeko niitä vai ei?

Toinen kohtaaminen oli edessä heti muutaman tunnin kuluttua synnytyssalissa. Sisään marssi anestesialääkäri, joka tuli laittamaan minulle epiduraalipuudutusta. Lääkäri oli valmiiksi maski naamallaan ja hän käveli suoraan selkäni taakse ja ainoat sanat, mitä häneltä selkäni takaa kuulin, tuli kuin apteekin hyllyltä ”Olen anestesialääkäri …., laitan sulle puudutuksen.” Onneksi kätilömme seisoi vieressäni kertomassa, mitä lääkäri tekee ja miten puudutus vaikuttaa minuun ja kertoi, koska minua pistetään. Kun piikki oli annettu, marssi lääkäri sanaakaan sanomatta pois huoneestamme. Varmistin hänen lähdettyään kätilöltämme, tietävätkö kaikki huoneeseen tulevat, mikä on tilanteemme. Vastaus oli kyllä. Miksi lääkäri ei sanonut mitään, miksi hän oli maski naamallaan eikä kohdannut meitä mitenkään eikä sanonut sanaakaan? Oliko se liikaa pyydetty? Olinhan täysin peloissani kaikesta siitä, mitä minulle tehtäisiin minäkin hetkenä ja kuka seuraavaksi tulisi taas huoneeseen maski naamallaan.

Kun synnytykseni oli ohi ja olin noin viisi minuuttia ennen lääkärin tuloa pidellyt sylissäni kuollutta poikaani, marssi sisään taas tuo sama kyseinen lääkäri, joka oli kertonut meille, kuinka lapsen sydänäänet eivät kuulu vatsan läpi. Tällä kertaa hän antoi lausunnon siitä, kuinka hän otti koepalat Einosta ja sitä ja tätä ja tota. Hän hädin tuskin katsoikaan meihin päin, luetteli vain asiansa ihan kuin olisi seinille jutellut. Sitten hänen taskussaan oleva puhelin alkoikin soida ja hän vastasi puheluun suunnilleen jo ennen, kun oli meidän asiamme loppuun saanut puhuttua. Puhuessaan jo puhelimeen hän lähti sanaakaan sanomatta huoneestamme pois. Tässä poistumisessa ei ollut kyse kiireestä, niin kuin ei missään muussakaan tapauksessa. Einon kuoleman yönä synnytyssairaala oli hiljainen, synnyttäjiä oli juuri sinä yönä todella vähän. Kaikilla olisi ollut aikaa kohdata meidät, kyse ei ollut kiireestä. Ja mielestäni meidän tapauksessa muutenkaan kiire ei olisi edes saanut mitenkään näkyä, vaikka sellaista olisikin ollut.

Sitten seuraavana aamuna marssi taas vuorollaan lääkäreitä huoneeseemme, kun olimme jo siirtyneet osastolle. Minulle he sanoivat, että voin kävellä ovesta ulos, kunhan omin jaloin selviydyn ulos sairaalasta. Sen jälkeen jäimme kahden ja hetken päästä kätilö tuli taas kertomaan enemmän. Kun oloni oli turvaton ja hädin tuskin olin edes tässä maailmassa, mitä sanat minussa herättivät? Saanko minä jo muka nyt lähteä, kahden tunnin päästä synnytyssalista tultuani? Miten niin saan lähteä sitten kun kävelen, olenhan kävellyt kokoajan? Ja sitten se, miten he kohtelivat miestäni. Miltä se mahtoi tuntua, kun suurimman hädän hetkellä hänelle ei osoitettu minkäänlaisia pahoitteluja eikä osanottoja lapsemme kuoleman johdosta? Ymmärsivätkö he millainen merkitys sillä oli miehelleni, kun hädän keskellä hänet blokattiin kokonaan ulkopuoliseksi tapahtuneesta?

Nämä kaikki kohtaamiset tapahtuivat yhden vuorokauden sisällä, siinä hetkessä kun olimme elämämme käännekohdassa, juostako kotiin tappamaan itsensä vai miten elämä tästä voisi jatkua? Eivätkä kohtaamiset todellakaan ole vain sairaalassaoloaikaamme rajoittuneet. Ehkä kuitenkin pahin pohjanoteeraus on ollut se, kun kesällä hakeuduin lääkäriin pyytämään apua, kun minulla oli seitsemän viikon tauko psykologiltani kesälomien pyörimisen takia. Olin kärvistellyt kotona jo neljä viikkoa ahdistukseni kanssa ja menin pyytämään lähetettä mielenterveyskeskukseen tai johonkin, missä joku voisi minua auttaa. Seuraavaan psykologin aikaan kun oli vielä kolme viikkoa. Tuntui siltä, etten jaksaisi odottaa enää kolmea viikkoa, tarvitsin apua. No vastassani ollut lääkäri sitten totesi minulle näin: ”Ei kesällä mitään apua saa, oottelet nyt kolme viikkoo vaan ja kontrolloidaan sitten kuukauden päästä sun tilannetta, jos tarviit jotain lähetettä.” Olin viimeisillä voimillani ITSE hakeutunut pyytämään apua ja minut tyrmättiin ja ahdistustani vähäteltiin. Miksi lääkäri otti sen riskin, että olisin vienyt itseltäni hengen seuraavana päivänä, kun hän ei viitsinyt ottaa minua tosissaan. No onneksihan olin sitten ”reipas” ja oma-aloitteinen ja soitin hoitajalle ja valitin tapahtuneesta. Seuraavana päivänä minulla oli lähete ammattiapuun, johon koko kesänä ei pitänyt päästä. Onneksi kyseinen lääkäri oli väärässä, mutta kuitenkin edes kysymättä keneltäkään hän oli jo varma siitä, etten minä mitään apua saa ja tuskin edes tarvitsenkaan.

Nämä kaikki ovat vain lukuisia esimerkkejä tästä kuluneesta viidestä kuukaudesta. On surullista, että nämä kaikki tapahtumat koskettavat vain yhtä ammattiryhmää. En kyseenalaista meitä hoitaneiden lääkärien ammattitaitoa fyysisen puolen osalta, mitään hoitovirheitä ei kohdallani ole ollut ja synnytystä koskevat päätökset ja meille määrätyt lääkkeet ovat aina osuneet oikeaan. Mutta heidän ihmissuhdetaitojaan ja ihmisen yksilöllisyyttä kunnioittavaa kohtaamista todellakin kyseenalaistan hyvin voimakkaasti. Minulle ainakin hoitajakoulussa painotettiin aina sitä, miten tärkeää ihmisen kohtaaminen on jokaisessa asiakaskontaktissa. Kuinka ihminen tulee aina kohdata häntä ja hänen tarpeitaan kunnioittaen ja jokaisessa tilanteessa ne huomioon ottaen. Oli tilanne mikä tahansa, aina asiakas on ehdoton ykkönen ja hänen parhaansa. Miksi nämä kyseiset arvot eivät tunnu pätevän lääkäreillä? Eivät ainakaan meitä hoitaneilla.

Tekstini koko sanoma on se, että joskus henkisen puolen ja ihmisen kohtaamattomuus empaattisesti ja ymmärtäväisesti voi jättää paljon syvemmän haavan ihmiseen, kuin vaikka yksi pieleen mennyt leikkaus, joka voidaan jälkeenpäin korjata. Millainen merkitys niin sanoilla, kuin sanomatta jättämisillä voi olla niin hyvässä kuin pahassakin? En ikinä unohda yhdenkään lääkärin naamaa, eikä hän pysty koskaan sanojaan takaisin vetämään. Ikävä kyllä tällaisissa traumaattisissa kokemuksissa ihminen muistaa kaikki ne ikävät sanat, ilmeet ja tunteettoman kohtelun. Hän muistaa ne ikuisesti, loppuelämänsä ajan ja niitä haavoja on vaikeaa jälkeenpäin paikata. Toivon koko sydämestäni, ettei kukaan lääkäri tai kukaan muukaan ihmisten parissa työskentelevä valitse koskaan ammattiaan vääristä syistä, koska sillä voi aiheuttaa luvattoman paljon vahinkoa. Jokainen meistä on ihmisiä, erehtyväisiä ja tekee virheitä, mutta meidän kohdallamme niitä on sattunut aivan liian monta. Toivottavasti tämän tekstiin jälkeen löytyy enemmän opikseen ottavia, kuin mielensä pahoittajia.