Onko tämä oikeasti minun elämääni?

Alussa ajattelin, että kirjoittaisin tätä blogia aikajärjestyksessä. Se olikin tarkoitukseni, mutta enää en siihen pysty. Siksi olen alkanut kokoamaan blogiini ajatuksia vähän sieltä ja täältä, pukemaan sanoiksi kaikkia niitä tunteita, joita käyn ja olen käynyt läpi päässäni koko tämän kohta viimeisen puoli vuotta. Syy tähän on se, että muistijälkeni ovat sumentuneet alkuajoista niin pahasti, etten pysty tällä hetkellä kirjoittamaan elämästäni mitään sen suurempia kokonaisuuksia, koska en yksinkertaisesti muista muuta kuin pelkkiä ympäripyöreitä asioita sieltä täältä. Lähes kaikki tapahtuneet asiat ovat alkaneet tuntumaan täysin epätodellisilta, en usko, että elämä jota tällä hetkellä elän ja olen elänyt kohta puoli vuotta, on oikeasti minun omaa elämääni, osa omaa tarinaani. Nyt alan ymmärtämään sen, kun ihmiset sanovat että ”koko ensimmäinen vuosi surussa meni pelkässä sumussa” tai muuta vastaavaa.

Ensimmäisestä kuukaudesta en edelleenkään pysty kertomaan mitään muuta kuin sen, että muistan vain heränneeni päiviin ja itkeneeni sohvan nurkassa toivoen omaa kuolemaani. Mitään muuta kokonaista muistikuvaa minulla ei niistä ajoista ole. Voisin pistää paperille vain pelkkiä yksittäisiä asioita, kuten: itkin, halusin kuolla, meillä oli hautajaiset, kävin psykologilla, meillä kävi vieraita, nukuin, katsottiin jääkiekon ja jalkapallon MM- kisojen kaikki pelit, söin ehkä kerran kahdeksassa tunnissa, laihduin jne…

Kesästä osaan kertoa sen verran, että itkettiin, nukuttiin, syötiin harvoin, siivosin, urheiltiin, katsottiin urheilua, näimme läheisiä, vihasin aurinkoa ja kauniita päiviä jne… Sitten muistan sen, kun esimerkiksi heinäkuussa olimme Kuopiossa kylpylässä, kun saimme Heikin ystäviltä 500€:n lahjakortin, jolla saimme valita itsellemme jotain mielekästä tekemistä. Valitsimme kylpyläloman sunnuntaista keskiviikkoon rauhallisessa paikassa. Tai niin me kuvittelimme, totuus oli kuitenkin toisenlainen. Kylpylä oli täynnä kesälomalaisia, lapsiperheitä ja myös muutamia pieniä vauvojakin oli mukaan mahtunut. Emme pystyneet olemaan kylpylässä kun tiistaihin asti, jonka jälkeen ajoimme melkein yötä vasten pois, kun ahdistus kävi liian suureksi. Reissu ei ehkä vastannut ihan tarkoitusta siitä, että saisimme jotain mielekästä tekemistä ja rauhallisen paikan, jossa voisi olla rauhassa tuntemattomien ihmisten keskellä ja saada vähän muutakin ajateltavaa.

Nyt kun mietin noita aikoja, tuota heinäkuun loppua, en voi uskoa todeksi, että edes kävimme koko Kuopiossa tai että koko kesää olisi ollutkaan. Näin pari viikkoa sitten televisiossa kuvaa Kuopiosta, samoista paikoista, joissa itse olimme. Ajatus siitä, että olemme käyneet samoissa paikoissa muutama kuukausi sitten, tuntuu täysin epätodelliselta. Muistan kyllä että olimme siellä, mutta suru on peittänyt allensa ne hataratkin muistikuvat. Ainut asia, mikä minulla pysyy varmasti aina kirkkaana mielessäni siitä kylpylälomasta on se tunne, kuinka ahdistunut sielläkin olin. Kaikki hetket mietin haluavani kotiin. Mietin missä meidän lapsi oli? Miksei se ollut meidän ihana yhteinen kesälomareissu? Miksi meillä ei voinut olla sitä samaa tunnetta, kun muilla perheillä jotka viettivät onnellisen näköisinä yhteistä perheenkeskeistä aikaa? Kaikki ympärillä muistutti siitä, millainen kesä meidänkin piti saada.

Näin käy lähes kaikkien asioiden kanssa mitä yritän miettiä. Muistan tapahtumat, tekemiset ja menemiset jotenkin, muistan aina vähän jotakin. Varsinkin sellaiset asiat, jos olemme olleet kotoa poissa vaikka pari päivää, niin tiedän kyllä missä olemme ne päivät viettäneet. Mutta kokonaisuudessaan tapahtumat ovat niin sumuisia, etten osaa kertoa niistä välttämättä enempää kuin pelkän tunteen, mitä olen missä milloinkin tuntenut. Ja tunne on oikeastaan aina sama, kamala kaipuu ja tuska, viha ja katkeruus siitä, miksi muut saa sellaisen elämän, mitä me ei saatu ja niin edelleen.

Pahin asia, mikä minua vaivaa on edelleen on kuitenkin se, etten edelleenkään pysty tajuamaan tätä kaikkea. Kävikö meille todella näin? Kun trauma on tarpeeksi vaikea, se muuttuu epätodelliseksi. Aivot suojelevat mieltä liialta kuormalta. En voi käsittää, että olen synnyttänyt kuolleen lapseni. Koko muuttunut elämäni muistuttaa siitä joka päivä, tämä jokapäiväinen tuska ja sairas kaipuu sisälläni, mutta edelleenkin voin kuvitella olevani vain kuka tahansa ulkopuolinen ihminen siinä synnytyssalin ovella katselemassa, kun joku synnyttää kuollutta lastaan. En voi ymmärtää, että se synnyttäjä olenkin minä. Koko tilanteessa ei tunnu olevan mitään todellista. Haudallakin seistessäni kysyn usein että ”Onko tuolla todella minun lapseni, olenko minä ihan oikeasti synnyttänyt hänet? Onko minun lapseni ihan oikeasti kuollut?”

Haluaisin tajuta, että tämä kaikki on oikeasti täyttä totta eikä vain pahaa unta tai kuvitelmaa. Siksi aionkin alkaa työstämään asiaa psykologini kanssa, jotta Einon kuolema tulisi osaksi minua. Jonkinlaisen terapian avulla se on mahdollista. Jos normaalisti elämänkaareni on sellainen, että tollon ja tollon synnyin, sitten menin kouluun, sitten menin töihin, sitten tapasin Heikin jne, niin nyt en pysty laittamaan Einon kuolemaa sille aikajanalle. Se tuntuu niin epätodelliselta ja liian pahalta asialta ollakseen totta. Haluan, että asia konkretisoituu minulle ja tajuan tämän kaiken olevan minun elämääni, haluan ymmärtää, että kuollut lapseni makaa oikeasti siellä haudassa.

Haluan ymmärtää, etteivät asiat palaa enää ikinä ennalleen. Haluan ymmärtää, että tuo kuva tuossa edessäni on oikeasti minun oma poikani. Haluan ymmärtää, että olen oikeasti äiti. Ehkä muistijälkeni vielä palaavat, kun mieleni on valmis ottamaan kaiken tapahtuneen vastaan. Ja onneksi sitä varten on ammattilaiset, että voin jonain päivänä asettaa Einon kuoleman osaksi elämääni, omaa elämänkaartani. Siinä kaikessa kauheudessaan, mitä se sitten ikinä onkin, kun kaiken tulen ymmärtämään.

En voi loppuelämääni kuvitella olevani vain pelkkä katsoja elokuvateatterin penkissä peläten pari tuntia sitä kauhufilmiä, mutta päästyäni ulos salista tajuten sen olleen vain pelkkää elokuvaa, pelkkää fiktiota. Sillä minun elämässäni asia eivät mene niin, vaikka sitä kuinka haluaisin. Minä elän ja hengitän oman kauhuelokuvani päähenkilönä joka sekunti ja tämä tarina on elämän mittainen matka, jota minut vasten tahtoani laitettiin rämpimään.

”Suru on kokoajan tässä. Se ei katoa, se ei vähene.Siitä ei voi ottaa taukoa keskittymällä muihin asioihin. Vertaisäidin sanoin: Suru on kuin raskas reppu selässä, joka painaa toisena hetkenä enemmän, toisena hieman vähemmän. Mutta sen paino selässä tuntuu silti ihan jokaisella askeleella, niin ettei sekunniksikaan voi unohtaa.”

                                                       (lainaus Kävyn lehdestä)