Oo siellä jossain mun

Aukaisen silmäni ja luodessani katseeni ikkunasta ulos, aurinko paistaa. Avaan sälekaihtimet ja katson tarkemmin. Aamu sarastaa yhtä kirkkaana, kuin silloin tasan puoli vuotta sittenkin. Puissa ei ole lehtiä, en muista oliko silloinkaan, ei kai ainakaan paljoa. Silti tuntuu siltä, että tänään kaikki ulkona muistuttaa siitä päivästä. Silloin puoli vuotta sitten herättyäni olin täynnä jännitystä ja iloa. Onnen tunnetta siitä, kun tiesin, että syntymäsi oli aivan ovella. Olin täynnä odotusta, kuvitelmia siitä, millaiseksi elämä muuttuisi. Ehkä jo tänä iltana saisin sinut syliini, muutaman päivän päästä jo kotiin. Saisimme vihdoin sen elämän, mitä aina halusimme.

Tänään, lokakuun 22.päivänä kaikki on kuitenkin toisin. Ilma on kylmempi ja koleampi, aurinko ei lämmitä samalla tavalla kuin silloin. Silloin luonto oli heräämässä henkiin, nyt se on vaipumassa talviunille. Olo on tyhjä ja kaipaus on järjetön. Onni ja odotus ovat vaihtuneet suruksi. Mikään muu äidin olossa ei ole samanlaista, kuin silloin puoli vuotta sitten paitsi se, että edelleen mietin, millaista meidän elämä olisi. Millainen olisit tänään, puolivuotiaana? Millaista meidän elämä nyt olisi, jos olisimme saaneet sinut tänne? Kaipaus on niin kova, tuntuu kuin minut revittäisiin kappaleiksi. Äidillä on vain niin, niin kova ikävä sinua rakkain. Ikävä on niin kova, etten pysty sitä sanoiksi pukemaan kenellekään.

En voi antaa tunteilleni vielä liikaa valtaa. Tiedän, että puoli 11 pitää olla psykologin vastaanotolla, minun on selviydyttävä sinne asti. Taas kerran menen siihen neuvolan viereen ja taas se sama ajatus päässäni, että minun pitäisi oikeasti jatkaa matkaani sinne yläkertaan, eikä jäädä tähän puoleen väliin. Minun ja meidän paikka olisi neuvola, johon veisin sinua rakkaani. Minulle ei kuitenkaan ole annettu vaihtoehtoja. Pääsen huoneeseen ja psykologini ottaa minut halaten vastaan ja aloittaa keskustelun: "tänään onkin rankka päivä." Psykologille yritän parhaani kuvailla ja kertoa ikävääni ja pukea tuskaani sanoiksi. Vihdoin voin antaa kaiken tulla sisältäni ulos. Hän onneksi ymmärtää, kuuntelee ja uskaltaa ottaa vastaan. Yhdessä mietimme millaista elämä on nyt ilman sinua. Pohdimme, kuinka musertavaa lapsen menetys onkaan. Tapahtuu se sitten lapsen ollessa 20-vuotias tai lapsen ollessa vastasyntynyt, niin aina se on yhtä musertavaa. Mikään kun ei koskaan voi sitä menetettyä lasta korvata. Tyhjyys, minkä lapsen kuolema jättää, on valtava.

Lähtiessäni psykologin huoneesta taas kerran yksi äiti vaunujensa kanssa pakkaa yläkerrassa tavaroitaan. Luon katseeni hetkeksi sinne ja käännän taas pääni äkkiä pois, sattuu. Miksi minä ja sinä emme ole siinä? Miksi sinun vaunusi on kotona varastossa ja sinä olet siellä jossain? Minä puolestaan lähden kyyneleet silmissäni yksin kotiin, ilman sinua. Matkalla kotiin mietin, miten tästäkin päivästä taas selviän. Alan kirjoittamaan sinulle tätä kirjettä.

Kirjoittaessani postiluukku kolahtaa, kirjekuoressa on lääkärin kirjoitus äidin tilanteesta. Sieltä kirjoituksesta löytyy mm. tällaisia otteita: ”Viimeinen kuukausi on ollut potilaalle hyvin raskas, koki olleensa syvällä omassa surussaan ja menetys jotenkin konkretisoitui tänä aikana. Aiemmin yritti vain selvitä päivästä toiseen. Kokee, että mikään ei huvita, ei haluaisi jatkaa eteenpäin. Kokee, että nyt lapsen kuoleman jälkeen kaikki pitäisi rakentaa täysin uudestaan.”

Taas ajatukset saavat vallan. Tänään haluaisin olla taas siellä jossain, jossain sinun kanssasi. Haluaisin olla sinun lähelläsi, niin lähellä kun ikinä vaan pystyisin. Haluaisin halata sinua, suukottaa, pitää sylissä. Haluaisin osoittaa ja antaa sen kaiken rakkauden, mikä minulla on sinua kohtaan. En haluaisi olla yksin täällä ilman sinua. En haluaisi ikävöidä ja surra. En haluaisi tyytyä tähän.

Millainen mahtaisitkaan tänään olla? Olisiko sinulla paksu, ruskea ja kihara tukka? Siniset vai vihreät silmät? Kummalta näyttäisit enemmän, äidiltä vai iskältä? Joko menisit kovasti eteenpäin? Ainakin yrittäisit. Kierisit ja pyörisit puolelta toiselle. Nauraisit, itkisit, hymyilisit, pitäisit äitiä kädestä. Olisit jo iso poika. Kasvaisit silmissämme joka päivä, kehittyisit, vahvistuisit päivä päivältä vankemmaksi ja voimakkaammaksi.

Puhelimeni soi. Eräs läheisemme soittaa ja toivottaa hyvää nimipäivää. Kerään ajatukseni ja ihmettelen, että mitä ihmeen nimipäivää, kunnes tajuan. Ainiin, se tarkoitti toisen nimeni nimipäivää. En jaksa puhua, ei nimipäivät ole tällä hetkellä ensimmäisenä mielessä. En jaksa edes kertoa mikä päivä tänään on, mietin vain ovatko muut jo unohtaneet sinut ja syntymäpäiväsi. Onneksi äidin ystävä soittaa saman tien perään ja kysyy, miten jaksan. Ja toinen ystävä on lähettänyt jo aamupäivällä jaksamisia tähän päivään. Tajuan siinä samassa, etteivät ainakaan kaikki ole tätä päivää unohtaneet. Kyllä muutkin ikävöivät ja surevat. Ja onneksi ystävät huolehtivat äidistä.

Jään odottamaan iskää kotiin. Kohta se tulee töistä. Sitten kotona on ainakin joku, joka ymmärtää ja joka suree ja kaipaa sinua yhtä paljon kuin äitikin. Ja iskän tultua kotiin voimme lähteä haudallesi. Tänäänkin äidin ja iskän on vain tyydyttävä siihen, tyydyttävä kohtaloon. Käymme laskemassa kynttilän, koskettamassa hautakiveäsi. Katselemassa ylös taivaisiin, toivoen, että sinulla rakkain on siellä jossain hyvä olla. Toivoen, että sinulla on kaikki hyvin. Toivoen, että joskus vielä kohtaisimme. Sen voin siellä haudalla kertoa, voin puhua sinulle, mutta kuuletko minua? Kuuletko sen kaiken kaipuun ja tiedätkö sen rakkauden määrän?

”Tekee niin pahaa, Emmistä oikein näki kuinka se hehkui onnea ja odotti niin kovasti Einon syntymää. Mutta ainakin se lohduttaa, että Eino sai elää varmasti 9 kuukautta niin rakastettuna ja toivottuna, että Einon lyhyt elämä oli pelkkää onnea täynnä.” Yritän lohduttaa itseäni näillä sanoilla, jotka ystäväni äiti oli sanonut. Oliko se kulta näin? Olitko onnellinen sen lyhyen elämäsi ajan? Oliko sinun hyvä olla? Kaikkensa äiti ja iskä ainakin yritti. Ja sen voin sinulle rakkain ikuisesti luvata, että yli kaiken toivottu ja rakastettu sinä ainakin olit, kaikki ne hetket, mitkä me saimme kanssasi viettää. Ja rakastettu olet tästä eteenpäinkin, rakkautemme sinua kohtaan ei kuole koskaan, se on ja pysyy, nyt ja ikuisesti. Ja lopulta me toivottavasti vielä viimein kohdataan.

Ps. Eilen äiti näki talitintin parvekkeella. Se lensi sinne aina vain uudestaan. Se katseli moneen kertaan keittiön ikkunasta, tarkisti useaan otteeseen näkyykö siellä ketään. Se lensi aina vain takaisin. Olitko se sinä rakkain? Kävitkö katsomassa onko täällä kaikki hyvin? Kävitkö lohduttamassa äitiä ja iskää?