Mä vihaan vihata

Kuinka paljon omaa elämäänsä voi vihata? Siihen en osaa suoraan vastata, mutta mun keho on jokaista solua myöten täynnä vihaa tätä elämää kohtaan. Ja katkeruutta. Mä vihaan mun elämääni. Mä vihaan sitä, kuka mun lapseni vei? Kuka se oli? Ketä mä vihaan? Maailman paskinta säkää? Maailmankaikkeutta? Jumalaa? Mä vihaan sitä, etten tiedä ketä mä voin vihata siitä, että mun lapseni on kuollut ja viety meiltä pois. Tekis mieli raivota, huutaa ja pistää se joku vastuuseen, mutta kuka?

Mä vihaan sitä, ettei mun elämässäni oo mitään normaalia enää. Enää en voi nauttia ihan vain arkisista asioista, tällä hetkellä en voi nauttia mistään. Nyt en voi käydä normaalisti enää edes kaupassa, en voi lähteä viettämään aikaa ystävieni kanssa. En voi harrastaa mitään, en voi mennä mihinkään, koska mikään ei kiinnosta eikä tunnu miltään. En voi nähdä sellaisia ystäviä, joita ennen näin, koska niillä ystävillä on pieniä lapsia ja vauvoja. Ennen mä rakastin vauvoja ja pieniä lapsia. Mä menin mieluiten sinne, missä niitä oli. Nyt en voi enkä pysty, en pysty, koska se satuttaa mua niin paljon, kun mulla ei oo omaa vauvaani. Kaupassa käydessä oon kun häkkieläin, tuijotan ympäriinsä ja pyörin kun hyrrä. Kuka mua tulee seuraavaks vastaan? Osaakohan se kohdata meidät? Mitenköhän se reagoi, pelkääkö se meitä kun jotain tarttuvaa tautia? Miks tuntuu siltä, että kaikki tuijottaa? Tuntuu, että joka paikassa me ollaan vaan yks nähtävyys, me ollaan vaan se pariskunta, joilta on lapsi kuollut. Ei me olla enää niitä, että ”jeee kiva nähdä Emmiä ja Heikkiä” vaan me ollaan niitä että ”voi ei, nyt noi tulee, mitä mä teen?” Ja se on täysin ymmärrettävää. Mä vihaan sitä, että lapsen kuolema on niin vaikea asia kaikille. Miten kukaan osaiskaan siihen suhtautua normaalisti, kun ei siinä oo mitään normaalia?

Mä vihaan sitä, että en tuu raskaaks enää yhtä helpolla kun Einoa yrittäessä. Silloin tulin saman tien, kun päätettiin, että aletaan yrittään. Nyt en tuu, vaikka nyt just mä sitä eniten toivoisin. Mä haluaisin jonkun toivon tähän elämään takaisin. Ei se toinen lapsi Einoa korvais, eikä raskaus tätä surua pois veis, mutta se tois edes jonkun pienen pienen valon tähän synkkyyteen. Ja joo, tiedän kyllä kuinka hirveetä sekin raskaus sitten tulis oleen, jos joskus raskaaksi tulisin. Ja vihaan sitä, ettei koko raskaus merkitse mulle enää mitään todistetta siitä, että saisin elävän lapsen. Koko raskaus on yhdentekevä asia sen suhteen, raskaana oleminen kun ei oo minkäänlainen lupaus tai varmistus siitä, että lapsi syntyisi elävänä. Ja oikeesti mä vihaan yli kaiken sitä, että elämä on vaan yhden asian varassa. Mitä jos en enää ikinä saakaan lisää lapsia, mitä jos en voi saada elävää lasta? Tiedän, että mun koko loppuelämäni ja kohtaloni on kiinni siitä elävästä lapsesta. Sen saadessani voin ehkä saada vielä elämäni jotenkin takaisin, mutta ilman sitä pelini on menetetty. Vihaan sitä, kuinka kovat panokset sillä raskaaksi tulemisella on.

Mä vihaan sitä, että mun ammattini on hoitoalalla. En mä siitä tykänny enää ennen Einon syntymääkään, enkä olis siihen halunnut palata, olisin hakenut kouluun ja yrittänyt päästä vihdoin opiskeleen sitä, mitä haluan tehdä. Nyt en pystyny meneen pääsykokeisiin kesällä, koska olin niin huonossa kunnossa. Mitä mä teen elämälläni? Mistä mä edes jatkaisin? En pysty hoitamaan muita ihmisiä, kun hyvä jos pystyn hoitamaan itseäni. Miten voisin kantaa vastuuni muista? Miks mulla on just nyt semmoinen ammatti? Sitten kun haluaisinkin arkeeni jotain sisältöä, niin mitä mä sitten teen? Vihaan sitäkin, että mun pitää suunnitella mun koko elämä ihan uusiksi.

Mä vihaan sitä, etten pysty olla onnellinen muiden puolesta, enkä myöskään surullinen. En pysty ottamaan mitään osaa muiden tunteisiin enkä jakamaan niitä. Jos kuulen, että joku ystäväni on raskaana, tuun vaan surulliseksi ja vihaiseksi omaa elämääni kohtaan. Miks en enää voi iloita siitä, että joku muu saa jotain sellaista, mitä mä en saanut? Mä vaan työnnän semmoset ihmiset pois luotani, kun en kestä katsella niiden onnea, koska omassa elämässä on kaikki niin huonosti. Tuntuu kauheelta, etten voi onnitella enää ketään tai kysellä toisten murheista ja yrittää auttaa niissä parhaani mukaan.

Mä vihaan sitä, kuinka turvaton ja epävarma olo mulla on kaiken aikaa. Mä vihaan sitä, että mulle on opetettu nyt oikein kantapään kautta, ettei elämässä oikeesti voi luottaa mihinkään. Ei mihinkään, ei huomiseen, ei seuraavaan minuuttiin. Mä vihaan sitä, että mä en usko enää mihinkään hyvään. Mulle on ihan sama, jos joku sanoo mulle, ettei Heikki kuole työmatkalla tai että kyllä mä vielä saan elävän lapsen ja kyllä vielä jotain hyvääkin tapahtuu. Tottakai se lohduttaa, että läheiset yrittää luoda uskoa tulevaan, mutta vihaan kun en voi uskoo sitä todeks, koska ei kukaan voi tietää totuutta. Ei kukaan voi tietää mistään mitään tässä elämässä. Mä vihaan sitä, että mä pelkään tällä hetkellä kaikkea. Kuka kuolee seuraavaks? Oikeesti kuinka säälittävää sekin on, että joudun viemään mun miestäni joka paikkaan tai ottaan sen joka paikkaan mukaani. Tai kun mediheli lentää meijän talon yli ja äitini on juuri lähtenyt täältä, niin soitan perään, että ootko elossa? Ja kuinka raivostuttavaa on kokoajan tarkkailla omaa kehoaan ja jokaista möykkyä (lihasta) minkä löydän? Onkohan mulla joku syöpä, onkohan mulla nyt se ja se? Onko mulla jotain sellasta, etten voi ikinä enää saada lapsia?

Mä vihaan sitä, että mulla on 26-vuotiaana oma hautapaikka. Miks mä jouduin kokeen jotain näin hirveetä näin nuorena? Miks mun elämän piti mennä pilalle jo tän ikäsenä? Miks mun pitää tietää tässä vaiheessa elämää, että mun poika makaa haudassa ja siellä on tilaa myös meille vanhemmille? Vihaan sitä, että me ollaan jouduttu hautaamaan oma lapsemme. Ja vihaan sitä, että ensimmäinen kuollut ihminen kenet näin elämässäni, oli mun poikani. Miks mä en saanut nauttia nuoruudestani ja saada sitä perhettä, mitä olin pienestä pitäen toivonut? Ei mun perheeni ikinä tuu oleen sellainen kun sen piti olla, vaikka vielä joskus lisää lapsia saataiskin, niin aina meiltä puuttuu meidän esikoinen.

Eniten mä vihaan sitä, etten enää ikinä tuu oleen kokonainen. Musta puuttuu aina joku, se joku on Eino. Eino tulee aina oleen osa mua, mutta miks vaan mun sydämessä ja muistoissa? Eino puuttuu multa aina, ikuisesti. Mun koko loppuelämä on muuttunut peruuttamattomasti ja sitä mä vihaan. Miks näin piti käydä? Miks mä en ikinä saa siihen kysymykseen vastausta? Miks me? Miks Einon piti kuolla? Miks mun pitää joka sekunti ikävöidä omaa lastani niin kovasti, että välillä tekis mieli vaan luovuttaa ja lähteä Einon matkaan? Vihaan sitä, että kerrasta toiseen mä saan hokee näitä kysymyksiä, mutta sekin on lopulta täysin hyödytöntä ja turhaa.