16.6.2015

Siitä päivästä tuli kuin tulikin elämämme onnellisin päivä. Sektio sujui hyvin, lukuunottamatta sitä, että leikkurin henkilökunta oli lukenut ilmeisesti mun papereita "vähän" väärin ja luuli, että tällä kertaa tulen synnyttämään kuollutta lasta. Henkilökunta esitteli itsensä vähän surullisin naamoin, mutta en kiinnittänyt asiaan huomiota sen enempää, koska itse olin niin paniikissa muutenkin.

No siinä sitten ennen h-hetkeä päätti hoitaja kertoa pahoittelunsa heidän apeasta käytöksestä. He olivat luulleet, että alkavat leikata kuollutta lasta ulos sisältäni, kunnes kätilö oli ilmeisesti lukenut heille paperini uudestaan. Ei ollut ehkä kovin hyvä hetki kertoa minulle juuri ennen lapsen syntymää tällaisesta väärinkäsityksestä, koska se lisäsi pakokauhua entisestään ja olin ihan varma, ettei tämäkään hyvin suju.

Lopulta kuitenkin henkilökunta alkoi käyttäytymään niin kuin pitikin ja he kannustivat ja tsemppasivat ja kertoivat kokoajan mitä tapahtuu. Menimme saliin 7.50 ja 8.25 syntyi pieni poikamme mitoin 50cm ja 3260g. Sitä rääkäisyä, jonka poikamme päästi heti ulos päästyään, en varmasti ikinä tule unohtamaan. Enkä sitä helpotuksen ja rakkauden tunnetta ja sitä, kuinka molemmat meistä vanhemmista puhkesivat sillä sekunnilla monien kyynelien valtaan. Ja lopulta sitä hetkeä, kun vihdoin sain eläväisen pikkuveljen syliini.

Pikkuveli on aivan isoveljensä kopio, mutta silti varmasti täysin oma persoonansa. Ensimmäisenä vuorokautenaan hän on kiltisti vain nukkunut ja herännyt välillä syömään. Jaksoi hän yöllä ja aamulla sentään muutaman tunnin meitäkin tuijotella. Itku on tullut vain silloin, kun vaipanvaihdon yhteydessä tulee kylmä. Hän vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä elämäänsä, kuin vanhemmatkin tällä hetkellä.

Minä voin hyvin, eilen olen jo päivällä lähtenyt kävelemään ja toiminut omin avuin. Tottakai kipuja on, mutta ne ovat toisin täyssijaisia tuntemuksia. Juuri nyt olo on epätodellinen, eikä tätä pysty uskomaan todeksi, että vihdoin meillä on se pieni elävä ihminen sylissä. Ja voi kuinka me häntä rakastammekaan. Ja kuinka paljon me toivomme, että hänet me saamme täällä luonamme myös pitää meidän elämämme loppuun saakka.

Pelko

Se on oikeastaan ainut tunne, mitä mun päähäni tällä hetkellä mahtuu. Ja on mahtunut jo aika pitkän aikaa. Kuinka paljon sitä voikaan pelätä, että menettää tämänkin lapsen? On kauheata yrittää käydä nukkumaan peläten joka hetki sitä, että herää siihen, kun kohdussa on taas kuollut lapsi. Mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois aivan viime metreillä?

Tällaista meille oikeastaan kuuluu. Vahtimista, valvomista, liikkeiden kyttäämistä, pelkoa, kauhua, ahdistusta, odotusta, jännitystä, sekoilua. Välillä olen diagnosoinut itselleni kaikki maailman raskausmyrkytykset ja tulehdukset ja liialliset lapsivesimäärät yms yms yms, mutta vielä tähän mennessä en ole vastaavia diagnooseja terveydenhuollon ammattilaisilta saanut. Nyt saavuimme juuri Tayssista kotiin, viimeiseltä äitiyspolikäynniltä. Samat uutiset kotiin tuotavana kuin joka kerta tähänkin mennessä. ”Vauvalla on kaikki hyvin, käyrä on priima, liikkuu tosi paljon, tosi virkeä, napanuoran virtaukset kunnossa” jne jne. Lisäksi vauva istuu. On istunut jo jostain 30 viikolta asti. Näin ollen sektioaika on lyöty lukkoon. Tiistaina 16.6.2015 klo 7.15 meidän pitäisi olla sairaalan osastolla ilmoittautumassa ja n. klo 8 siirtyä leikkaussaliin. Kätilö oli käynyt viime viikolla vaatimassa meille aamun ensimmäistä aikaa, ettei meidän tarvitsisi odottaa yhtään sen kauempaa enää, kun vain sen aivan pakollisen.

En osaa pelätä sektiota. Ajattelen, että synnytyksessä on aina riskinsä. Leikkauksessa on, mutta niin on myös luonnollisessa synnytyksessä. Mulle on oikeastaan ollut helpotus, että vauva on päättänyt istuskella ja viihtyä perätilassa. En ole suostunut ulkoiseen kääntöyritykseen, sillä jos vauva haluaa istua, niin sitten istuu. Vaikka kaiken aikaa sitä mietinkin, että vielä hän onnistuu sotkeutumaan napanuoraansa ja potkaisemaan itseltään hengen, tuntuu se silti paremmalta, että hän istuu ja potkii, kuin että hän olisi pää alaspäin.

Viikkoja on tiistaina 37+6, jos sinne asti pääsemme. Psyykkeen takia ei ole tarvinnut tapella siitä, etteikö alusta asti ole ollut selvää, että käynnistys tai sektio tapahtuu hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Sektio tuntuu hyvältä ratkaisulta, oikealta. Perätilasta en alkaisi missään nimessä synnyttämään, riskejä on liikaa. Lisäksi Eino kuoli kolme päivää kestäneiden supisteluiden aikana, enkä kestäisi enää odottaa ja odottaa ja odottaa, koska se vauva syntyy. Heikkikään ei jaksaisi sitä. Näillä viikoilla kun käynnistely saattaisi viedä useamman päivän, ennen kun jotain alkaisi tapahtumaan. Nyt tiedän, miten kaiken pitäisi edetä ja milloin me saamme vauvan, joko elävänä tai kuolleena. Toki tiistaihin on vielä loputtoman pitkä aika…

Tällä hetkellä oikeastaan mikään ei lohduta. Vaikka kokoajan vauvalla on ollut kaikki hyvin, ei se merkitse minulle mitään. Niin oli Einollakin. Tiedän liian hyvin, kuinka hetkessä kaikki voi olla toisin. En voi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin ja saamme sen vauvan kotiin asti. Niinhän piti viimeksikin saada. Miksei kukaan voisi vain luvata, että vauva selviää vielä tämän 4,5 vuorokautta hengissä ja sitten saamme hänet syliimme. Tämä neljä ja puoli vuorokauttakin tuntuu nyt vielä ikuisuudelta. Kaikkien muiden lasten syntymät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta se, että me saisimme elävän lapsen, tuntuu maailman suurimmalta ihmeeltä ja sitä se meille olisikin.

Olen käynyt Einon haudalla, pyytänyt, että hän varjelisi ja suojelisi pikkuveljeään. Joka ilta pyydän jostain ylemmältä taholta, johon tuskin edes uskon, että voisiko tällä kertaa kaikki vaan mennä hyvin. En saa vastausta, en saa lupausta ennen tiistaita. Meidän on vain odotettava. Heikki on saanut kevään aikana opparinsa tehtyä ja opintonsa viimeisteltyä. Valmistujaispäivä on tiistai 16.6. Saako hän parhaan mahdollisen valmistujaislahjan? Einon syntymäpäivä oli tiistai, onko tuleva tiistai parempi ja onnellisempi tiistai? Onko tiistai 16.6 elämämme paras ja onnellisin päivä? Saammeko kuulla sen parkaisun, jonka vauva toivottavasti päästää syntyessään? Saammeko sen vauvan elävänä kotiimme? Viime vuonna 17.6 olimme Tayssissa kuulemassa ruumiinavauksen tuloksia, olemmeko tasan vuoden päästä siitä hoitamassa siellä pientä elävää poikaamme? Ken tietää, minun käsissäni se ei ainakaan ole. En voi muuta kuin toivoa.

Tänään kätilö halasi minua muutamaan otteeseen. Hän sanoi lähtiessämme "toivon koko sydämestäni, että teillä menee kaikki hyvin. Ootte ihania. Tuun heti tiistaina katsomaan teitä osastolle.". Juhannuksen jälkeiselle viikolle psykologi ja terveydenhoitaja on jo varannut ajat, koska he voivat tulla katsomaan meitä. Eilen serkkuni sanoi, että hänen täytyy ostaa uusi puku ristiäisiin. Osa läheisistä varovasti suunnittelee juhannusta, jotta voivat olla kanssamme. Itselle kaikki tuollaiset suunnitelmat tuntuvat vielä niin kaukaisilta. Mutta silti koko sydämestäni toivon ja rukoilen, että tällä kertaa kaikki nuo muiden suunnitelmat toteutuvat ja myös he saavat nähdä sen pienen ihmeen. Ennen kaikkea toivon, että me Heikin kanssa saamme pienen elävän pikkuveljen tänne luoksemme tekemään elämästämme taas elämisen arvoisen. 

Mitä meille tänään kuuluu?

Kohta on kulunut jo vuosi Einon kuolemasta. Välillä aika on madellut, päivät ovat tuntuneet ikuisuuden kestäviltä, välillä aika on mennyt lentämällä. Viime keväänä ei edes uskonut siihen, että vielä vuoden päästä olisi hengissä. Saatika uskonut siihen, että on näinkin hyvissä voimissa. Pikkuhiljaa suru on löytänyt paikkansa meidän elämästä ja se on muodostunut osaksi arkea, osaksi meitä. Enää se ei tunnu niin kipeältä joka hetki, sitä on oppinut sietämään ja kestämään. Olen itse alistunut omalle kohtalolleni, lapsemme on kuollut, eikä häntä mikään enää koskaan takaisin tuo. Olen myös antanut itselleni rauhan, että mitään emme olisi voineet tehdä estääksemme Einon kuolemaa, meille vain kävi niin.

En ole kohdannut yhtään vauvaa edelleenkään, vain yhtä raskaana olevaa ystävääni olen tavannut säännöllisesti. Olen hänen seurassaan saanut näyttää kaikki tunteeni, pystynyt puhumaan kaikesta ja sitä kautta olen rauhassa totutellut siihen ajatukseen, että elämä jatkuu ja muutkin saavat lapsia ja heidän tarinansa päättyy onnellisesti, vaikka meille ei niin käynytkään. Minun tavoitteeni on siinä, että kun ystäväni lapsi syntyy viimeistään toukokuussa, tulee hänen vauvansa olemaan ensimmäinen vauva, jonka haluan syliini ottaa. Tiedän sen, että jos en lasta pystykään sylissäni pitämään, voin antaa hänet pois ja poistua paikalta ilman, että minun käytöksestäni ajateltaisiin yhtään mitään.

Tottakai myös oma raskauteni ja sen eteneminen on helpottanut valtavasti erilaisten asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Vaikka en sitä edes tiedostaen mieti, niin alitajunnan kautta se tulee, että nyt minulla ja meillä on toivoa ja on helpompi kestää myös toisten onnea. Mutta sitäkin rajaa yksi tekijä: sellaisten ihmisten onnesta on helpompi iloita ja olla aidosti onnellinen, jotka myös yrittävät parhaansa mukaan ymmärtää meidän kokemaamme tuskaa ja menetystä. Sellaisten ihmisten, jotka eivät sitä edes halua yrittää ymmärtää tai kuunnella, en ainakaan minä pysty olemaan pätkääkään onnellinen heidän puolestaan enkä haluakaan olla missään tekemisissä enää koskaan. Se, mitä ajattelen muista ihmisistä, on paljon sidoksissa siihen, miten koen heidän kohtelevan meitä ja kunnioittavan menetystämme ja suruamme. Onneksi valtaosa ihmisistä on kohdellut meitä suruamme kunnioittaen ja yrittäneet parhaansa mukaan kuunnella ja ymmärtää, vaikka kukaan ei koskaan voikaan tietää tasan tarkkaan sitä, miltä meistä tuntuu ja on tuntunut tämän vuoden aikana.

Raskauteni on sujunut hyvin. Olen ollut jopa pelottavan rauhallinen toistaiseksi. Meille pitäisi syntyä terve poikalapsi kesäkuussa, jos käynnistys toteutuu 38 viikolla, niin kuin siitä on alustavasti puhuttu. En osaa pelätä joka päivä, että nyt tämäkin kuolee. Olen ymmärtänyt sen, mitä on tapahtunut, mutta myös tiedostanut sen, että se ei ole mikään automaattinen kohtalo, että kaikki lapsemme ovat tuomittuja kuolemaan. Olen myös koko elämäni ollut joka asiassa pessimisti, pelännyt aina pahinta ja yrittänyt varautua pahimpaan. Einon kuoleman myötä ja sitäkin jatkuvasti raskausaikana pelänneenä olen ymmärtänyt, että mihinkään niin kamalaan ei voi mitenkään varautua. Se ei auta, vaikka nyt joka päivä pelkäisin seuraavankin lapsen kuolemaa ja yrittäisin siihen jotenkin varautua, koska tiedän, että sellaisiin asioihin ei voi mitenkään itseään valmistaa eikä varautua. Jos tämäkin lapsi kuolee, en todellakaan voi etukäteen tietää, miten siitä selviän vai selviänkö ollenkaan. Tiedän kuitenkin sen, että salama voi iskeä kaksi kertaa tai vielä useammankin kerran samaan puuhun, eikä täällä paljoa kysellä, kuka kestää minkäkin verran surua tai menetyksiä.

Siksi elämäämme kuuluu tällä hetkellä lähinnä pelkkää odottelua. Odotamme kesää, saammeko tällä kertaa syliimme elävän vai kuolleen lapsen. Sen näkee sitten. Ulkona paistava aurinko tuo väkisin mieleen viime kevään ja sen päivän, kun palasimme sairaalasta kotiin tyhjin käsin. En ole koskaan pitänyt keväästä ja nykyään vielä vähemmän, mutta senkin yli on elettävä. Ja tiedän myös eläväni, jos se minusta itsestäni on kiinni. En myöskään osaa ennustaa, kuinka paljon pelkoni kasvavat loppuraskautta kohden, mutta sitäkin on turha etukäteen murehtia. Sitten pelkään silloin sen verran, kun tai jos pelkään. Psykologilla käyn edelleen viikottain ja se auttaa hallitsemaan ja kestämään kaikenlaisia tunteita, kun niistä kaikista saan edelleen joka viikko puhua ääneen. Lisäksi meillä on kokoajan tiheä seuranta niin neuvolassa kuin Taysissakin, joten tottakai sekin rauhoittaa mieltä ja auttaa pitämään pelkoja kurissa.

Me molemmat toivoimme poikaa, vaikka sukupuolella ei väliä olekaan, kaikista tärkeintä meille olisi se, että saisimme sen elävän ja terveen lapsen elämäämme. Olimme kuitenkin odottaneet poikaa kotiin, eikä sitä koskaan tänne asti saatukaan, joten nyt toivo siitä on taas olemassa. Ymmärrän, että Eino ja tuleva lapsi ovat kaksi eri ihmistä, enkä pelkää reagoivani niin, että olisi kauheaa pitää taas poikaa sylissän ja kuinka hän muistuttaisi liikaa Einoa. Usein sisarukset muistuttavat jokatapauksessa toisiaan, olivat ne sitten tyttöjä tai poikia. Itse koen sen jotenkin lohtua antavana ajatuksena, että voin ehkä vielä sen elävän pojan syliini jonain päivänä saada. Onko se sitten tänä kesänä, sitä ei tiedä etukäteen kukaan. Sitä voi vain toivoa ja yrittää parhaansa mukaan uskoa siihen, että mekin sen ihmeen vielä kokea saamme.

(tuliaiset Tallinnasta)

Syy hiljaisuuteen

Täällä blogin puolella on ollut jo pidempään hiljaista. Syynä hiljaisuuteen on se, että olen oksentanut viimeiset 10 viikkoa putkeen joka ikinen päivä ja ollut niin fyysisesti kuin henkisestikin aika väsynyt. Ja syy oksentamiseen tulee tässä:

(Pahoittelut kuvan laadusta, lainattu kirjasta Maailma mustavalkoinen)

Odotamme toista lastamme. Tällä hetkellä elämme raskausviikkoa numero 17. Ja syy miksi haluan tästä asiasta julkisesti kirjoittaa on se, että tässä on oikeastaan kaikki, mitä minulle ja meille tällä hetkellä surun lisäksi kuuluu. Ja vaikka jotain pahaa tapahtuisikin taas, en voisi olla siitä kertomatta ja kirjoittamatta. Mutta ainakin tällä hetkellä kaikki on hyvin tämän raskauden osalta. Ultria on takana jo neljä ja olemme päässeet ihastelemaan tulevaa pienokaistamme useaan otteeseen. Olemme hyvissä käsissä ja meillä on terveydenhuollon puolelta täydellinen tuki ja turva. Olo on epätodellinen ja on vaikeaa uskoa, että kaikki menisi tällä kertaa toisin. Päivä kerrallaan...

Onnea saa toivottaa odotukseen, mutta raskaus ei minulle merkitse sitä, että nyt saisimme vihdoin elävän lapsen. Raskaus merkitsee sitä, että toivo tulevaisuudesta on herännyt henkiin. Toittavasti se toivo säilyy ja kestää ja elämäämme syttyy vihdoin taas pieni valo ja saamme uuden erilaisen alun.

Palaan tunnelmiin ja ajatuksiin paremmin, kun jaksan taas kirjoittaa. Viimeinen viikko on ollut jo vähän parempi, toivottavasti se enteilee sitä, että paha olo on väistymässä ja pystyisimme vihdoin myös vähän iloitsemaan ja nauttimaankin.

Siskoni lapset, elämämme suurin valo

Minun elämääni on kuulunut ennen Einon kuolemaa neljä läheistä lasta: siskoni kaksi lasta ja kaksi kummipoikaani. Siskollani on 5-vuotias tyttö, joka on kummityttöni ja 2-vuotias poika. Molemmat kummipoikani ovat myös 2-vuotiata. Lisäksi osalla ystävistäni ja kavereistani on lapsia, mutta heidän kanssaan olen ollut huomattavasti vähemmän tekemisissä, kuin siskoni lasten ja kummipoikieni. Olen aina ajatellut, että haluan viettää kummilasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa. En halua, että he muistavat minut siitä, että tuon lahjan kerran vuodessa, vaan siitä, että olen ollut heidän elämässään mahdollisimman paljon läsnä.

Siskoni lapset ovat koko heidän lyhyen elämänsä ajan olleet minulle sanoinkuvaamattoman läheisiä, tärkeitä ja rakkaita. Varsinkin silloin, kun kummityttöni syntyi, kulutin aikaani siskollani lähes päivittäin. Myös sen jälkeen olen nähnyt siskoni lapsia useita kertoja viikossa. Espoossa vietetty viime syksy ja osa viime keväästä olivat ainoa poikkeus, kun en pystynyt olemaan heidän elämässään niin paljoa läsnä. Senkin takia aika Espoossa oli minulle todella rankkaa, koska ikävöin heitä niin kovasti ja olin surullinen siitä, etten voinut viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin olisin halunnut ja en nähnyt pientä poikaa niin paljoa, kuin olin kummityttöäni aikanaan nähnyt. Totta kai ikävöin myös kummipoikiani ja koin huonoa omaa tuntoa siitä, etten voinut heitäkään nähdä niin usein kuin ennen.

Kun Eino kuoli, asiat muuttuivat. Tulin kateellisiksi kummipoikieni vanhemmille, että heillä olivat pienet pojat ja minä en saanut poikaani kotiin asti. Tilanteeseen vaikutti myös rajusti se, että kummipoikieni äitien kanssa olin suunnitellut viettäväni paljon aikaa äitiyslomallani ja toisen kummipoikani äiti synnytti silloin toisen lapsensa, kun Eino haudattiin. Kaikki yhteiset haaveet ja suunnitelmat romuttuivat. Yritin ensin uskotella itselleni, etteivät kaksivuotiaat pojat tuntuisi niin pahalta kuin vauvat. Eivätkä ne aina tuntuneetkaan. Kesällä näin kummipoikiani muutaman kerran ja aloin huomata, että kohtaamiset ottivat enemmän kuin antoivat. Kuormani oli muutenkin jo niin suuri, enkä halunnut sitä yhtään lisää. Nyt Einon kuolemasta on kulunut 8 kuukautta, enkä ole vieläkään tavannut kummipoikiani sitten kesän, heidän äitien kanssa olen kyllä ollut tekemisissä. Tiedän, että se aika tulee, kun haluan ja pystyn taas heidät kohtaamaan ja ottamaan takaisin osaksi elämääni. Vaikka podenkin huonoa omaa tuntoa, olen antanut itselleni rauhan ja luvan toimia omaksi parhaakseni.

Siskon lapset puolestaan ovat olleet minulle ja miehellenikin elämämme suurin valo Einon kuoleman jälkeen. Päätin heti, että heitä en koskaan aio päästää etäämmälle, vaikka Einoa ei enää ole ja vaikka heidän näkeminen tuntuisi kuinka pahalta tahansa. He olivat kuitenkin olleet elämässäni jo niin monta vuotta ja olin nähnyt heitä lähes päivittäin, että heidän luotaan pois työntäminen olisi tuntunut aivan liian raskaalta ja kohtuuttomalta. Eikä minulle onneksi heidän kohdallaan sitä tunnetta tullutkaan, että olisin joutunut taistelemaan ikäviä ajatuksia vastaan. He jotenkin kuuluivat automaattisesti elämääni, yhtälailla kuin ennenkin. En myöskään tuntenut siskoani kohtaan mitään katkeruutta tai kateutta siitä, että hänellä oli kaksi elävää lasta.

Kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa silloin sunnuntaina, kun tiistaina olimme päässeet sairaalasta. Hän oli hämillään, hän tiesi, että Eino oli kuollut, mutta ei tietenkään niin pienenä lapsena ymmärtänyt varmasti täysin, mitä kuolema todella on, eikä ainakaan sen lopullisuutta. Hän vain tiesi, ettei hänen pieni serkkunsa tullutkaan kotiin asti, eikä hän voisi nähdä Einoa. Muistan, kun hän astui tuosta ovesta ja häntä jännitti. Hän kulki pitkin seiniä eikä tiennyt miten päin hän olisi. Lopulta hän tuli syliini ja halasi minua. Halusin kohdata hänet niin pian, kuin se ikinä vain oli mahdollista. Vaikka olin silloinkin shokissa, tiesin siinä vaiheessa pystyväni pitämään itseni kasassa sen aikaa, kun kummityttöni on täällä. Halusin hänen tietävän ja näkevän, että minä sentään olen vielä elossa. Hän oli kuitenkin seissyt siskoni vieressä, kun soitin sairaalasta, että Eino on kuollut. Hänellä oli varmasti valtava hätä niin minusta, kuin muistakin.

Noin viikon kuluttua Einon kuolemasta olimme valmiita menemään siskolleni katsomaan siskoni pientä poikaa. Tiesimme jo etukäteen, että hänen näkemisensä on kovempi paikka kuin kummityttöni. Siskoni poika muistuttaa aivan isääni ja on muutenkin minun perheeni näköinen. Lisäksi hän on poika, sellainen poika, joka meidänkin piti saada. Kun menimme, lapset odottivat ikkunassa. He olivat nähneet kaikkien läheisten surun ja totta kai pieni poikakin vaistosi jotain tapahtuneen, vaikka ei hän siitä vielä tänäkään päivänä onneksi sen enempää ymmärrä. Samantien sisään mentyämme näin lasten loistavat kasvot. Poika suunnilleen kiljui riemusta nähdessään meidät ”pitkän” tauon jälkeen. Samalla, kun itsellenikin nousi ilon kyyneleet heidän näkemisestään, siinä samassa tuli myös tuskan kyyneleet. Kuinka paljon se pieni poika toikaan mieleeni Einon. Kyyneleet silmissä katselin hänen touhujaan. Kotiin lähdettyämme olimme molemmat kyyneleet silmissä, meihin sattui.

Päätimme kuitenkin, että kohtaamme lapset uudestaan mahdollisimman pian. En halunnut, että heitä kohtaan muodostuisi mitään kynnystä missään vaiheessa. Halusin pitää heidät kokoajan lähelläni. Ja niin teimme. Ja olemme tehneet tähänkin päivään saakka. Ajan kanssa ajatukset helpottivat, eikä pojankaan näkeminen enää sattunut millään lailla. Olemme nähneet heitä enemmän kuin minäkään olen koskaan elämässäni ehtinyt. Olemme hoitaneet heitä, leikkineet, hakeneet päiväkodista, laittaneet nukkumaan, käyneet kaupassa ja ihan kaikkea sitä, mitä aina ennenkin heidän kanssaan. Olemme saaneet heistä niin paljon valoa ja voimaa elämäämme, syyn jatkaa vaikeinakin aikoina. En tiedä, missä olisin ilman heitä tai millaista elämäni olisi, jos olisin päättänyt työtää heidät pois luotani. Kun tuska on suurin, haluan mennä siskolleni tai nähdä heidät, koska tiedän, että heidän läsnäolonsa saa mielen paremmaksi. Olen osannut kääntää heidän olemassaolonsa valtavaksi voimavaraksi.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että minulla ja meillä on heidät. Olen kiitollinen joka sekunti niistä pienistä ihmeistä. Olen myös kiitollinen siitä, että siskoni ja hänen miehensä ovat antaneet meidän olla heidän kanssaan niin paljon kuin ikinä olemme sitä halunneet. He ovat jopa välillä toppuutelleet ja kyselleet, että jaksammeko varmasti. Mutta en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka onnelliseksi se minut siinä hetkessä tekee, kun saan peitellä heidät sänkyihinsä ja kertoa heille kuinka heitä rakastan. Ja sitä tunnetta, kun kummityttöni vastaa minulle takaisin että ”niin mäkin rakastan sua”. Ja niitä ilon ja riemun kiljahduksia, kun he näkevät meidät ja hyppivät riemusta, kun taas tulemme heidän luokseen.

Tiedän, että nyt ovella oleva joulu on helpompi kestää ja sietää, kun saamme viettää osan siitä lasten kanssa. Oikeastaan he ovat syy siihen, että aion edes viettää koko joulua mitenkään. Tiedän, että heidän riemunsa ja ilonsa joulusta tarttuvat jollain tapaa myös itseeni sen kaiken tuskan keskellä, mitä käyn koko joulunkin läpi pääni sisällä. He vievät ajatukset edes hetkeksi pois ja etäämmälle siitä tuskasta, kuinka jouluna se taas on erityisesti läsnä, että minun poikani, heidän serkkunsa ei ole täällä kanssamme viettämässä joulua. Siskoni lapset ovat myös ainoat ihmiset tänä jouluna, joita meidän perhe lahjalla muistaa. He ovat lahjansa ansainneet, tietämättöminä siitä, kuinka suuri lahja ja valo he ovat meille olleet ja ovat jatkossakin joka ikinen päivä.

"Veikka, näytä meille kuinka sä lähetät Einolle lentosuukkoja.

Nyt lähetät Eino-serkulle lentosuukkoja!"

Kunpa tämän hetken takaisin saisin

(13.3.2014)

Kunpa aikaa taaksepäin tähän hetkeen kääntää voisin,
mä taas maailman onnellisin oisin.
Mä sulle joka ilta Sinistä unta edelleen soittaa saisin,
tietäen että jo pian sairaalassa sua sylissäni kantaisin.
En osaisi pelätä sun kuolemaa,
vaan odottaisin malttamattomana tulevaa.
Valmistautuisin ihmeistä suurimpaan,
mun elämäni upeimpaan kohokohtaan.
Minulla olisi edelleen sinut rakkain Einoni,
minun kallein ja tärkein aarteeni.

En myöskään vielä tietäisi mitä edessä odottaa,
enkä voisi kuvitellakaan sen olevan mitään näin kamalaa.
Ei olisi tätä tuskaa ja ikävää,
ei kaipuuta ja surua viiltävää.
Haluaisin takaisin kaikki hetket nuo,
mutta nyt jo tiedän ettei sua rakkain koskaan enää mikään takaisin tänne tuo.
Jäi susta jäljelle vain muistot vähäiset nää,
joiden kanssa on pakko tyytyä elämään tätä elämää.

Suru vs. masennus

Tein netissä BDI-masennustestin, josta sain pisteitä 32. 30-63 pisteellä saa itselleen seuraavanlaisen lausunnon: mielialasi on selvästi laskenut. Sinulla vaikuttaa olevan vakavia masennuksen oireita. Lisäksi tein Psykoterapiakeskuksen laatiman testin (DEPS-seula), josta sain 23/30 pistettä. Senkin testin perusteella poden jonkinasteista masennusta. Kysymykset liittyivät mm. unettomuuteen, elämäniloon, ajatuksiin tulevaisuudesta, itkemiseen, epäonnistumisen tunteisiin jne. Tuloksien perusteella voisin sanoa kaikille, että olen vakavasti masentunut, jos haluaisin itse vetää testistä suorat johtopäätökset tai haluaisin väärin keinoin huomiota muilta ihmisiltä. En kuitenkaan tee niin, koska en ole missään vaiheessa Einon kuoleman jälkeen kokenut sairastuneeni masennukseen. Toki masentunut olen, päivittäin.

Olen myöskin pelännyt koko tämän reilun puolen vuoden ajan sitä hetkeä, että sairastuisin. Pelkäsin sitä jo heti, kun kuulin, että Eino on kuollut. Sairaalassa miettiessäni sitä, miten tästä voi ikinä selvitä, pelkäsin että tulen sairastumaan ainakin jossain vaiheessa vakavasti. Mitä jos jossain vaiheessa tapan itseni tai mitä jos jossain vaiheessa en enää pääsekään sängystä ylös omin avuin tai mitä jos vaivun vaikka psykoosiin? Vielä niin ei ainakaan ole käynyt, mutta totta kai ajatus ja pelko edelleen takaraivossani jyskyttää, koska  tämä koko suruprosessi on vielä niin pahasti kesken.

Suru rinnastetaan usein liian helposti masennukseen ja vielä hyvinkin nopeasti. Näin ei saisi käydä, sillä ne ovat kaksi eri asiaa. Masennus on sairaus, suru ei. Totta kai suru voi johtaa masennukseen.  Myös sanoilla masentunut ja masennus on ero, ainakin puhekielessä. Masentunut-sanalla voi olla helpoin kuvata omaa tunnetilaansa tällaisen surun keskellä. Kyllä minunkin tämän hetken olossa on paljon samoja piirteitä kuin masennuksessa. Toimintakykyni on alentunut, itken paljon, nukun huonosti, en usko tulevaisuuteen, en jaksa olla kovin sosiaalinen, en halua/pysty tapaamaan kaikkia ihmisiä, minulla on toivottomuutta ja uskon puutetta, ruokahalussani on tapahtunut merkittävä muutos, minulla on toisinaan itsetuhoisia ajatuksia, olen työkyvytön jne…

En ole mikään masennuksen asiantuntija, mutta tiedän, että silloin kun on vakavaan masennukseen sairastunut, ei asiat ole aina omin avuin selvitettävissä.  Välillä sängystä nouseminen ei onnistu, jopa roskapussin vieminen ulos voi olla täysi mahdottomuus. Elämä ilman lääkitystä voi olla mahdotonta. Itsetuhoiset ajatukset voivat hallita mieltä joka hetki, joskus ryhdytään myös ajatuksista tekoihin. Koen olevani vielä kaukana tästä. Nousen joka aamu sängystä, hoidan kodin, hoidan pakolliset asiat, käyn kaupassa jne. Pystyn hallitsemaan itse omia tekemisiäni.Teen asiat omaan tahtiini ja vain niitä asioita, mitä jaksan tai haluan juuri sillä hetkellä. Kuuntelen itseäni ja omia voimavarojani.

Heinäkuussa, vajaa kolme kuukautta Einon kuoleman jälkeen lääkäri totesi minulle, että voisin pikkuhiljaa alkaa miettimään työntekoa, eikä hän ala kirjoittelemaan minulle mitään pitkiä sairaslomia. Ja lisäksi jos puolen vuoden päästä viimeistään lapseni kuolemasta en kykene menemään töihin, aletaan tod.näköisesti diagnosoimaan masennusta ja miettimään lääkitystä. Olin todella raivoissani tästäkin lausunnosta. Miten voisin kyetä menemään töihin ja hoitamaan muita ihmisiä kolmen kuukauden päästä lapseni kuolemasta? Ja tarkoittaisiko se sitten sitä, että olisin masennukseen sairastunut, jos niin ei tapahtuisi viimeistään puolen vuoden päästä? Silloin tuntui siltä, ettei lääkäri todellakaan tajunnut, kuinka tärkeää on saada käsitellä surua rauhassa ja kuunnella omaa jaksamistaan. Eikä hän myöskään tajunnut, mitä tarkoittaa, kun oma lapsi kuolee. Vajaassa kolmessa kuukaudessahan sitä palataankin jo normaaliin arkeen, helposti. Toki joillain työ toimii pelastuksena, minun kohdallani ei, ammattini vuoksi. Kaikki ihmiset eivät muutenkaan itseään kuuntele. Jotkut yrittävät ohittaa surun ja jatkaa väkisin eteenpäin. Itse ajattelen, että se on tie tuhoon ja jossain vaiheessa palaisin loppuun. Ja ne kipeät tunteetkin on kohdattava jossain vaiheessa, kyllä ne edestään löytää jos ne yrittää nyt taakseen jättää.

Minun onnekseni pääsin kuitenkin sinne mielenterveyskeskukseen, jossa lääkäri kirjoitti saman tien minulle kolme kuukautta suorilta sairaslomaa, eikä puhunut sanaakaan masennuksesta. Hän oli samaa mieltä kuin psykologini oli kokoajan ollut, kaikki minun tunteeni ja ajatukseni ovat normaalia surureaktiota. Nyt lokakuun puolessa välissä, puoli vuotta lapseni kuolemasta lääkäri ehdotti, että voisi alkaa kokeilemaan minulla mielialalääkkeitä. En suostunut. Kerroin, että pärjään ilman lääkkeitä enkä edelleenkään koe olevani masentunut, olen surullinen ja ahdistunut. Toki lääkkeet voisivat auttaa, mutta uskon pärjääväni ainakin toistaiseksi ilman. Pyysin ymmärrystä ja kerroin, kuinka paljon aikaa tämä kaikki vie. Lääkäri ymmärsi ja kirjoitti suoraan loppuvuoden sairaslomaa.

Joku voi nyt helposti ajatella, että mitä väliä, mitä siinä sairaslomalapussa lukee diagnoosina. Varsinkin monella minua vanhemmalla, jotka kokevat kohtukuoleman tai  lapsi kuolee muulla tavoin, yksi syy siihen miksi masennusdiagnoosia halutaan välttää, on se, että se vaikeuttaa mm. adoptio-oikeuden saamista. Itse olen omasta diagnoosistani sen vuoksi tarkka, koska haluan, että saan apua ja tukea juuri siihen asiaan, mihin sitä tarvitsen. En halua, että minua hoidetaan masennusta sairastavana, vaan haluan että minut kohdataan surevana ihmisenä, jolla on valtava menetys taustalla. Ja lisäksi olen aika lääkevastainen, en halua turhaan lääkkeitä mihinkään sairauteen, jos koen ettei minulla sellaista sairautta ole, enkä lääkkeitä tarvitse. Lisäksi mielialalääkkeillä on usein myös monia ikäviä sivuvaikutuksia, joista harvemmin lääkärit mainitsevat niitä tarjotessaan.

Niin lääkäreiden kuin muidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, kuinka paljon suru ja menetyksen käsitteleminen vie aikaa. Kuinka voisin toipua lapseni kuolemasta puolessa vuodessa ja jatkaa vain elämääni eteenpäin? Miten niin suuren menetyksen voisi siinä ajassa jättää taakseen? Olen kuullut, kuinka minua on pyydetty vain jatkamaan tai jos vaikka haluaisin vaan päästää jo irti ja jatkaa. Miksi haluaisin päästää irti lapsestani? Sitä en halua enkä aio tehdä ikinä. Konkreettisesti jouduin hänestä irti päästämään heti, mutta sydämestäni ja ajatuksistani hän ei lähde milloinkaan. Hän on aina matkassani ja sitä minä todellakin haluan. En pysty vielä menemään eteenpäin, koska olen niin mahdottoman surullinen. Haluaisin lapseni takaisin, enemmän kun mitään tässä maailmassa, mutta se ei ole mahdollista. Minut on pakotettu oppimaan elämään sen asian kanssa ja voin kertoa, että se ei käy puolessa vuodessa.

Usein ihmisten on helppo huudella kaikenlaisia neuvoja ja ohjeita, varsinkin jos he eivät itse ole kokeneet mitään tämänkaltaista menetystä. Lisäksi heidän on helpompi ajatella vaikka niin, että ”luulis tonkin nyt pikkuhiljaa jatkavan jo elämää” jne. Lisäksi he usein määrittelevät kaikenlaisia aikarajoja, kun mukamas pitäisi jo pikkuhiljaa helpottaa. Kenenkään surulle ei kukaan voi mitään aikaa määrittää, se vie sen aikaa kun se vie. Ja loppuelämän se suru ja ikävä joka tapauksessa jokaisen matkassa säilyy, mutta siinä todellakin kestää aikaa ennen kun sen surun ja kaipauksen kanssa oppii elämään. Jokainen ihminen voisi ajatella vaikka niin, että on turha neuvoa yhtään ketään tai antaa ohjeita, jos ei ole samaa tuskaa koskaan kokenut. Ja kun kenenkään surua ei voi toiseen verrata. Jos naapurin Maijalla kesti viisi vuotta päästä yli miehensä kuolemasta, ei se tarkoita että naapurin Marjalla kuluisi sama aika.

Olen yrittänyt kertoa ja kuvata välillä läheisilleni, mitä tämä kaikki on. Äidilleni sanoin kun olimme yhdessä psykologillani, että ”äiti, kuvittele jos minä kuolisin, en todellakaan toivoisi että sinun elämäsi jatkuisi puolen vuoden päästä. En myöskään haluaisi, että koskaan päästäisit irti.” Ja eihän äitini koskaan niin pystyisi tekemäänkään. Varmasti hänkin miettisi esim. jokaisena syntymäpäivänäni tai nähtyään jonkun minun ikäiseni, että ”tuollainen Emmikin olisi nyt 30-vuotiaana, tuo nainen tuolla muistuttaa ihan Emmiä” jne. Tiedän, että Eino haluaa, että meidän elämämme jatkuu joskus ja hän toivoo varmasti, että saisimme vielä jonain päivänä sen elävänkin vauvan syliimme ja voisimme vielä nauttia elämästä. Mutta eiköhän Einoakin lohduta, jos hän vaikka katselee meitä tuolla jossain ja hän näkee kuinka paljon me häntä ikävöimme ja suremme? Silloin hän ainakin tietää, kuinka paljon häntä rakastamme ja kuinka paljon me häntä toivoimme.